Aloitin tämän kirjoittamisen Virossa, mutta jätin sen sitten kesken parin viikon ajaksi. Tänään päätin naputella loppuun.
Hupsista, en olekaan kirjoittanut pieneen ikuisuuteen! No, nyt, ylioppilaskirjoituksen odotellessa eteisessä (ovien kolkuttelu on jo menneisyyttä…), on varmaankin hyvä taas aloittaa.
Yksi suurimmista haaveistani on oppia joskus ottamaan tarpeellinen ja sopiva määrä sopivia kirjoja mukaan ulkomaille. Niinä vuosina, joina olen itse oman matkalaukkuni pakannut, olen joka kerta virheellisesti arvioinut oman lukuintoni. Tai sen, mitä haluan lukea. (Ihan totta, nainen, miten ois se ekirjan lukulaite?)
Olen asustellut yksin Pärnussa lähemmäs kuukauden. Funktio tässä oli absoluuttinen lukurauha yo-kirjoituksiin, ja hyvin siinä on onnistuttukin. Kotoa lähtiessäni mietin tarkkaan, mikä olisi sellaista kivaa luettavaa, johon voisin syventyä koulukirjojen lomassa. Päädyin noin tuhanteen ja yhteen E. M. Forsterin essee- ja novellikokoelmaan sekä herran elämänkertaan.
Ja arvatkaas mitä, en ole lukenut niistä ainuttakaan. En vain osannut päättää, mistä aloittaa, joten pääosin lueskelin vain koulukirjoja ja satunnaisia kämpästä löytyneitä Kodin Kuvalehtiä. Jösses. Tukalat oltavat alkoivat, kun mieleeni pulpahteli kirjoja, joita niinku oikeesti oisin halunnut lukea, mutta jotka nököttivät kotona kirjahyllyssä.
Siinä vaiheessa, kun siteerailin ääneen Tolkienia kauppamatkalla, tulin siihen tulokseen, että nyt saa perhana riittää. Marssin kirjakauppaan ja ostin mielettömän kauniin, Alan Leen kuvittaman painoksen Hobitista. Minun teki kyllä (ja tekee kyllä vieläkin) mieli lukea Sormusten herraa, onhan siitä jo vuosi kun sen viimeksi luin, mutta kirjahyllyssäni on siitä sen verran monta painosta, etten kehdannut ostaa taas uutta. Järkeilin, etten omista Hobittia englanniksi, eikä se painos, joka minulla on, kuulu varsinaisesti minulle. Ja hei, ehkä elämäni ensimmäistä kertaa voisin kokeilla lukea nuo kaksi kirjaa kronologisessa järjestyksessä. Tosin, kaikki lisäsyyt olivat vain turhaa ekstraa, yhtäkkinen himoni Tolkienin teoksia kohtaan ei jättänyt paljon valinnan varaa. Olisin ostanut kirjan, vaikka kaikki Skotlannin jalkapallofanit olisivat kieltäneet ja uhanneet kävellä päältäni tai heitellä kivillä.
Säännöstelin aika runsaasti, käytin kokonaiset kolme päivää Hobitin lukemiseen. Vihdoin tänään iltapäivällä kirja alkoi oikeasti lähestyä uhkaavasti viimeistä sivua, ja vaikka kuinka toivoin, että se jatkuisi ikuisesti, niin eihän siinä niin käynyt. Ei ihan hirveästi tarvinnut käyttää aikaa siihen, että olisin miettinyt, että miksikäs se herra Tolkien nyt onkaan meikkiksen lempikirjailija. MIES ON NERO.
Säännöllisin väliajoin pysähdyin miettimään, että voi jumpe, tämä on tarkoitettu lastenkirjaksi, ja silti tämä on yksi maailmankirjallisuuden hienoimpia teoksia. Huomasin jopa miettiväni, että melkein haluaisin sittenkin tulevaisuuden elämääni oman lapsen, ihan vain sen takia, että voisin lukea hänelle Hobittia ääneen. Yritän nyt kuumeisesti miettiä, miten voisin kuvata kyseisen kirjan mestarillista upeutta parillakymmenellä lauseella. Voi apua.
1. Kieli. Minun oli välillä yksinkertaisesti pakkoa lausua sivukaupalla Hobittia ääneen, koska sen kieli on vain niin kertakaikkisen ihanaa. Tolkienin kaikki lauseet muodostavat yhden, suuren runon, joka lumoaa lukijan totaalisesti. Pari kaveria, jotka eivät ole aivan Tolkienin neroutta ymmärtäneet ja ovat jättäneet mm. Tarun lukemisen kesken, ovat sanoneet, etteivät jaksa lukea sivukaupalla kuvausta jostain vuorimaisemasta tai kaislojen havinasta. Minä olen aina pohtinut, että missä hitossa ne kavereiden mainitsevat kohdat ovat, kun en ole itse niihin koskaan törmännyt. Mutta se johtuu varmaankin siitä, että mielestäni Tolkienin kielenkäyttö on jotain ihaninta maailmassa. Hitsi, herra olisi varmaan osannut kirjoittaa puhelinluettelonkin siihen muotoon, että minä lukisin sitä suuriin tunteisiin pakahtuen. Kaikki, mitä Tolkien kirjoittaa, on kuin viimeiseen nuottiin ja taukoon asti tarkoin hiottua musiikkia: se täyttää korvat mitä ihanimmilla sulosävelillä, ripottelee sinne tänne pieniä, hengästyttävän kauniita melodianpätkiä ja jättää silti tilaa myös omalle mielikuvitukselle ja haaveille.
2. Henkilöhahmot. Minun oli välillä pakko myös keskeyttää lukeminen ihan vain sen takia, että meinasin saada yliannostuksen hahmojen ihanuudesta. Säännöllisin väliajoin suljin kirjan kannen vuodattaakseni pitkiä rakkaudentunnustuksia Bilbo Bagginsille, Gandalfille, Beornille, Balinille ja monelle muulle. Tolkien tuntee hahmonsa täydellisesti ja kirjoittaa niistä niin elävästi, että lukija oppii itsekin tuntemaan hahmot henkilökohtaisesti. Ehkä minä olen taas se outo, mutta aina kirjaa lukiessani ystävystyn hahmojen kanssa uudestaan, jaan heidän ilonsa, surunsa ja ongelmansa ja tiedän, miltä heistä tuntuu. Voi vitsi että olin taas ylpeä, kun Bilbo livahti yöllä neuvottelemaan Bardin ja Thranduilin kanssa, se on sitten aina niin fiksu kaveri. Jos se sattuisi joskus piipahtamaan kylässä, tietäisin onneksi, millaisesta teestä ja kakusta se tykkää. Öh.
3. Miljöö. (Muistatteks, kun ala-asteella pidettiin kirjaesitelmiä ja ope teki aina listan asioista, joita niissä piti käsitellä? Mä en ikinä tiennyt mitä hemmettiä tarkoitti miljöö.) Yleensä, kun puhun Tolkienista, tunnen suurta tarvetta tehdä selväksi, etten mä oikeasti ole yhtikäs yhtään kiinnostunut fantasiakirjallisuudesta. Sain siitä ala-yläasteen vaihdoksessa yliannostuksen, ja jos jossain vilahtaa jotain satuhahmoja ja sellaista niin alan vääjäämättä haukotella. Ai niin, paitsi silloin, kun kyse on Tolkienista. Kun Tolkien kirjoittaa kääpiöistä, peikoista ja hiisistä, Emma on täysillä mukana ja haluaa kuulla lisää. Välillä Emma pohdiskelee, milloin moiset kuolivat sukupuuttoon ja mitä jos niitä onkin vielä olemassa, missä päin ne asuvat? Niin, tiedän. Mutta Tolkien nyt saa satuolennoistakin niin himputin todentuntuisia. Kun puhutaan Sumuvuorista, tiedän tasan tarkkaan, missä ne sijaitsevat ja millaista siellä on. Taas Tolkienin kieli johtaa siihen, että sekoitan tarun todellisuuteen ja uskon paikkoihin, joita ei oikeasti ole olemassa. (Vai onko?)
4. Ja sitten ne tapahtumat. Hobitti on melko lyhyt kirja, ja silti siihen on ahdettu aivan uskomaton määrä juonenkäänteitä ja yllätyksiä. Jälkikäteen alkaa miettiä, että oliko niitä jopa liikaa – täytyikö matkalle mahduttaa niin monta välietappia? Ja kuulkaa, kyllä täytyi. Harvoin törmää ns. lastenkirjaan, jossa hahmojenkehitys tapahtuu näin aidosti ja ihastuttavasti. Monet juonenkäänteet selittävät myös paljon tulevasta, onhan Hobitti Sormusten herran ennakkonäytös. Kirjaa lukiessa ei voi olla huomaamatta, kuinka taitavasti ja hienovaraisesti Tolkien on rakentanut koko eeppisen fantasiamaailmansa, kuinka tarkasti historia kulkee ja kuinka kaikelle löytyy perusteltu selitys, olematta kuitenkaan ennalta arvattava tai jättämättä lukijaa kylmäksi.
Joo, tämänkin tekstin olisi voinut kaiketi tiivistää siten, että Tolkien on mun lempikirjailija ikinä ja rakastan tasan kaikkea, mitä se mies on kynänsä päästä paperille rykäissyt. Jos ette ole Hobittia vielä lukenut, niin tehkääpä se heti – se ei ole edes pitkä tai vaikealukuinen.
J. R. R. Tolkien - The Hobbit, Or There and Back Again
Harper Collins, 2008
384 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti