Päätin vähän aikaa sitten ryhdistäytyä (jälleen kerran) blogin suhteen ja kirjoittaa useammista lukemistani kirjoista. Joistain (useista) kirjoista on kuitenkin ihan älyttömän vaikeaa kirjoittaa mitään kokonaista, ja yleensä luonnoksissani onkin noin viisitoista keskeneräistä merkintää, jos pääsen edes niin pitkälle. Useimmiten luonnokset merkinnöistä jäävät ainoastaan ajatuksiini. Niin on myös nyt: olen edellisen kirjoituksen jälkeen lukenut lukuisia kirjoja, mutten ole onnistunut arvioimaan niitä muualla kuin pääni sisällä. (Kirjoittamisvaikeudet voivat johtua tosin myös siitä, että viikonloppuna ystäväni Salla näytti minulle kaksi eri versiota lempparimusikaalistaan RENT, ja siitä asti olen omistanut sille suurimman osan ajatuksistani. Niiiiin hyvä.) Mutta siitä (ehkä) lisää myöhemmin, nyt takaisin kirja-arvioiden pariin.
Lukaisin viimeviikolla Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 eli Lasten ristiretken. Ei mitään pidempiä elämäntarinoita tähän: olin kuullut jostain, että se on hyvä, ja ajattelin kokeilla. Kansilehtinen kertoi minulle, että kirja perustuu joiltain osin kirjailijan omiin kokemuksiin Dresdenin pommituksissa 13.-15. helmikuuta 1945. Odotin vaikuttavan filosofista tarinaa toisen maailmansodan kauhuista.
Ja on Teurastamo 5 sitäkin, mutta kaiken muun osalta kirja yllätti minut totaalisesti. Tarina kertoo Billy Pilgrimista, hieman epäonnisesta ja epäonnistuneesta nuoresta amerikkalaismiehestä, joka jouduttuaan saksalaisten sotavangiksi elää koko elämänsä vaiheet epämääräisessä järjestyksessä. Mustaa huumoria kukkiva teos sisältää niin menestyneen optiikkoyrityksen, hulluja armeijatovereita kuin ulkoavaruuden olentojakin, ja onnistuu olemaan samalla hieno julistus sotaa vastaan.
Lukija saattaa jopa hieman hämmentyä kirjan tavasta hyppiä paikasta ja ajasta toiseen, ja itse ainakin huomasin ensin ihmetteleväni, mikä järki on puhua kohtaamisesta avaruusolentojen kanssa kirjassa, joka perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin sotavankeudesta toisessa maailmansodassa. Mitä pidemmälle luin, sitä selvemmäksi asia kuitenkin kävi: sietämättömän hirvittävistä tapahtumista voi lukea vain tietyn verran ilman, että alkaa oksettaa. Luettuaan muutaman sivun ihmisrudun kyvykkyydestä uskomattomaan julmuuteen alkaa kummasti kaivata jotain huomattavasti kevyempää ja vähemmän ahdistavaa. Teurastamo 5 tasapainotteleekin loistavasti kahden ääripään välillä.
Kurt Vonnegutilla on vahva oma ääni, minkä ansiosta kirjan lukeminen on helppoa ja hauskaa, ja vakava aihe takaa sen, ettei teos unohdu. Itse pidin etenkin kirjan ensimmäisestä luvusta, jossa minä-kertoja (oletettavasti Vonnegut itse) taustoittaa syitä teoksen synnylle ja omaa kirjoittamisprosessiaan. Vaikkei Teurastamo 5 päätynyt ihan omaksi lempikirjaksi, näen mainiosti sen klassikkoarvon ja rohkaisen antamaan sille mahdollisuuden, varsinkin, jos pimeä huumori miellyttää. Lisäksi tiedän jo nyt, ettei Teurastamo 5 tule taatusti jäämään ainoaksi lukemakseni teokseksi tältä kirjailijalta.
Kurt Vonnegut - Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki
(Slaughterhouse 5, or the Children's Crusade, 1969)
Tammi, 2012
suom. Juhani Jaskari
190 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti