Koin perjantaina suuren luokan pettymyksen.
Siis oikeasti.
Nähtyäni kevättalvella elokuvateattereissa käydessäni joka kerta vähintään yhden kokopitkän trailerin ja kymmenen paperista ja/tai pahvista mainosta Baz Luhrmannin The Great Gatsby-filmatisaatiosta olin luonnollisesti ostamassa lippuja heti ensimmäiseen näytökseen. Olen viihtynyt herran leffojen parissa aiemminkin, ja hei, The Great Gatsby? Parhaimpia 20-luvulle sijoittuvia fiktiivisiä teoksia koskaan, sanon minä. Ottakaa myös huomioon, että mielestäni 20-luku on mahdollisesti parhaimpia aikakausia, joita ihmiskunta on ollut todistamassa. Olin jopa niin uhrautuvainen, että ostin lipun iltanäytökseen perjantaina, siis silloin, kuin kaikki muutkin lähtevät elokuviin, vaikka nautin yleensä huomattavasti enemmän tyhjästä salista. (Ja puolet halvemmasta lipusta.) Osoittaen luonteelleni epätavallista urheutta kävin siis perjantai-iltana istumaan innosta täristen täyden elokuvateatterin punaisille penkeille. Olin jo aiemmin päivällä päättänyt viitata kintaalla kaikille lukemilleni arvosteluille, joissa leffasta puhuttiin kaikkea muuta kuin ylistävästi, sillä eihän se nyt voi niin huono olla.
No kyllä se vain ilmeisesti voi.
Mikä on mielestäni erittäin jännittävää ottaen huomioon, kuinka paljon rahaa elokuvan tekoon on käytetty, kuinka lahjakkaat näyttelijät siihen on palkattu, kuinka tyrmäävän upeat lavastukset ja puvustukset siinä on, ja kuinka sen soundtrack on aidosti mielenkiintoinen yhdistelmä nykymusiikkia ja jazzia. Ja tietenkin huonous hämmästyttää eniten sen vuoksi, että elokuva perustuu F. Scott Fitzgeraldin äärimmäisen hienoon ja älykkääseen pieneen romaaniin.
Olen lukenut The Great Gatsbyn ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, mutta päätin varmuuden vuoksi virkistää muistiani ja lukaista sen eilen uudemman kerran. Kirja oli minusta varsin tyylikäs jo ensimmäisellä lukukerralla, mutta eilen panin entistä paremmin merkille, kuinka tarkkanäköinen ja ajattelevainen kertomus luokkaeroista se todella on. (Entistä kiinnostavammaksi lukukokemuksen tekee mielestäni erääseen teoriaan tutustuminen.) Gatsbysta löytyy niin paljon mielenkiintoisia teemoja ja yksityiskohtia, että minua ihan harmittaa, ettei kirja kuuluu Suomen koulujärjestelmän pakolliseen oppimäärään.
Elokuva sen sijaan... Useampi arvostelija on ollut sitä mieltä, että tarinaa on avattu liiaksi ja että lopputuloksena on "Gatsby for dummies". Ikävä juttu, mutta olen täysin samaa mieltä. Elokuvassa kuuluu lakkaamatta kertoja Nick Carrawayn ääni, joka paitsi kuuluttaa kirjasta löytyviä ajatuksia ja huomioita, myös kuvailee, mitä elokuvassa on juuri tapahtumassa ja miksi. Istuessani penkillä nyrpeänä ja kädet puuskassa en voinut olla ajattelematta lukuisia sarjakuvanteko-oppaita, joissa aina muistetaan mainita, ettei hahmon puhekuplassa tarvitse kertoa, mitä on tapahtumassa, jos sen näkee jo itse ruudusta. Baz Luhrmann ei ole vissiin ikinä lukenut sarjakuvaoppaita.
Yllämainitun lisäksi minua harmittivat esimerkiksi päälleliimattu kehyskertomus, epämääräiset leikkaukset, kiiltokuvamaiset takaumat, paikoin jopa tarpeeton suureellisuus ja etenkin se, kuinka selvästi katsojan annettiin huomata, että tän leffan on sit tarkotus näyttää tosi mageelta kolmedeenä.
Hyvät näyttelijäsuoritukset ja kauniit puitteet takaavat sen, että elokuvaa katsoo varmaan ihan mielellään, enkä minäkään ollut täysin pitkästynyt. Valitettava totuus on kuitenkin se, ettei Baz Luhrmannin elokuvaa voi kutsua edes lähimainkaan alkuperäisromaanin veroiseksi mestariteokseksi. Minulle vuoden 2013 The Great Gatsby on elokuvana keskinkertainen ja The Great Gatsbyna pelkkä kallis, loistelias ja mahtipontinen yritelmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti