sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Kirja, joka on murtanut minut emotionaalisesti

Olen itkenyt noin kolme edellistä tuntia. Siinä ajassa ehdin kokeilemaan hämmästyttävän monia eri tapoja itkeä: olen nyyhkyttänyt, vollottanut, parkunut, kyynelehtinyt ja niin edespäin. Olen varma, että saan pian aivan kammottavan päänsäryn kuten aina silloin, kun itken tuntikausia yhteen menoon.

Jos olisin järkevä ihminen, en lukisi enää ainuttakaan kirjaa. Kirjat ovat pahoja. Kirjat leikkivät tunteilla ja pettävät ja jättävät lukijan kitumaan. Kirjat aiheuttavat tuskaa.

Siis, onko maailmassa mitään pahempaa (ja samalla parempaa), kuin kirja, joka a) perustuu kreikkalaiseen tarustoon niin, että tietää, mitä siinä suunnilleen tapahtuu, ja mikä pahinta, miten se suunnilleen päättyy, b) esittelee mitä ihastuttavimmat päähenkilöt, joihin lukija (siis minä) rakastuu korviaan myöten, c) kertoo kreikan mytologian hengästyttävimmän rakkaustarinan ja d) tekee sen niin kauniisti ja sydäntäsärkevästi, etten tiedä, miten päin olisin. Vastaus: ei muuten varmana ole.

Kirja, jonka luin loppuun tänään aamulla (itkien, hakaten päätä seinään, kävellen ympyrää, kierien sohvalla, purren huulta jne.), joka aiheutti minulle sietämätöntä kärsimystä yhtäaikaisella ihanuudellaan ja kamaluudellaan: Madeline Millerin The Song of Achilles.

Mytologiat ovat yksi lukuisista kiinnostuksen kohteistani (onko tässä maailmassa yhtään mitään, mistä en olisi kiinnostunut? No, aika vähän.), ja muutama kuukausi sitten muistin jälleen, että minun pitäisi kerrata tietoni antiikin Kreikan mytologiasta. Helliessäni tätä ajatusta internetin ihmeellinen maailma välitti minulle tietoa Madeline Millerin kirjasta. "Se on tuskallinen kirja", internet sanoi. "Se on suorastaan brutaali. Loppuratkaisun tietäminen ei auta; vaikka luulisi, että se tekee tunteiden käsittelemisestä helpompaa, asia ei ole niin." Minun olisi pitänyt kuunnella varoituksia ja jättää kirja rauhaan, mutta ei, olin utelias ja itsetuhoinen ja vietin kaksi viikkoa odottaen sen saapumista kirjastoon ja luin sen n. vuorokauden aikana ja nyt olen emotionaalisesti pahoin vaurioitunut. En toivu tästä ehkä koskaan.

Ensinnäkin, Madeline Miller kirjoittaa ihanasti. Ei vaikean hienostelevasti tai erikoisuutta tavoittelevasti, vaan aidosti ja rehellisesti kauniisti, ja tietenkin sataprosenttisen koukuttavasti. Jos paras kaverini ei olisi saapunut lauantaina vierailulle, olisin tuskin laskenut kirjaa käsistäni edes juodakseni. Toiseksi, kuten sanoin, henkilöhahmot ovat aivan käsittämättömän mussukoita. Voi, jospa kuulisitte päässäni majailevat oodit Patroclukselle, eikä Achilles jää kauas taakse. Kolmanneksi, juoni on kreikkalaiselle tarustolle tyypillinen villi kierre tragediaa, komediaa, juonittelua, ystävyyttä, petosta ja rakkautta. Hätkähdyttävät juonenkäänteet onnistuvat taatusti yllättämään myös ne, jotka ovat kreikan mytologiansa lukeneet. Ja neljänneksi, ööh, täytyykö tästä edes erikseen sanoa, kreikan taruston legendaarisin rakkaustarina on niin kertakaikkisen koskettava (kuitenkaan imelyyteen taipumatta), että luulen keksineeni ratkaisun ikuisuuskysymykseeni; mikä on lempparini romanttisista kirjoista. Se on tämä.

(Oikeasti, en voi kuvailla ajatuksiani sellaisilla hetkillä, kun kirjan sivuille on painettu tällaista materiaalia. Olen oikea lällyjen lälly, ja juuri tuollainen lällyys vetoaa minuun sellaisella voimalla, että. Ei kykene. Madeline Miller, miksi?)

Tunnen hienoista vastuuta kirjoittaessani The Song of Achillesista näin suunnattoman ylistävästi, mutta hiisi vieköön, se nyt vain onnistui voittamaan minun sydämeni täydellisesti puolelleen. Vaikkei kirja varmaankaan iske kaikkiin ihan yhtä lujaa, täytyy lukijan olla tehty kivestä; tylsästä, harmaasta, tunteettomasta kivestä, ellei tarina onnistu aiheuttamaan voimakkaanpuoleisia emotionaalisia reaktioita (suuntaan ja toiseen). Minun itseni täytyy mitä luultavimmin hankkia teos oman hyllyni kunniapaikalle ja ottaa se luettavakseni aina silloin, kun kaipaan muistutusta siitä, miten suuria tunteita lukeminen saattaa minussa herättää.

Madeline Miller - The Song of Achilles
Bloomsbury, 2011
352 sivua

4 kommenttia:

  1. Lukulistalla tämä on jo varmaan kuukauden pari lymyillyt, mutta nyt tämä meni "pakko lukea heti kuin vain mahdollista" -listalle. Kärsimyksesi ei saanut pelästymään vaan päinvastoin. Noin suuria tunteita herättävä täytyy lukea ja kreikkalainen tarusto kiehtoo minua suuresti, joten varaudun tuskaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, toivottavasti et sitten kirjan luettuasi ole totaalisesti pettynyt tämän hehkutuksen jäljiltä! :'D Olen aina vähän huolissani asioiden ylistämisestä, koska jokaisella on tietenkin omat juttunsa, ja en tiä, käytännössä-fanfiction-Homeroksen-Iliasta on näemmä mun juttu. :) Toivon, että sinäkin viihdyt, kun saat kirjan luettavaksesi! (Mutta saihan tämä toki Orange Prize for Fictionin, niin enkai mä ihan väärässä voi olla.)

      Poista
    2. Kyllä minä tiedostan, että en pakosti tykkää, vaikka joku hehkuttaa. :) Silti kirja on kuulostanut jo ennen hehkutustasi sellaiselta, joka voisi kolahtaa ja nyt kirja kohosi hieman lukulistallani. Lukulistallani on niin paljon kirjoja, että yleensä sillä olevista kirjoista valitsen sitten luettavakseni ne, jotka syystä tai toisesta sattuvat kiinnostamaan eniten tai joista olen juuri kuullut hyvää. Mainitsinkin jo, että kreikkalainen tarusto kiinnostaa enkä ole viime aikoina lukenut mitään siihen liittyvää, joten kirja voisi olla piristävää vaihtelua ainakin. :)

      Poista
    3. Hienoa! :D (Ja vaikka epäilenkin omaa makuani/suosittelukykyäni niin en mä kyllä ymmärrä, miten tuota kirjaa lukiessa ei voisi viihtyä yhtään, varsinkin, jos on aiheesta kiinnostunut.) Loistavaa lukukokemusta!

      Poista