Aloitin tänä syksynä yliopistolla antiikintutkimuksen opinnot. Odotan hartaasti päivää, jolloin joku tuttava tiedustelee ynseästi, mitä ihmeen hyötyä sellaisesta aineesta muka on. Aion vastata, aurinkoisen hymyn saattelemana tietysti, ettei varmaankaan yhtään mitään, mutta hillittömän hauskaa se on! Tai no, hauskaa ja hauskaa, siitä on naurut kaukana kun luennolla käsitellään Homeroksen eeposten surullisimpia kohtia, lähinnä nieleskelen kyyneleitä ja yritän käpertyä penkillä sikiöasentoon, mutta sydäntäsärkevästä materiaalista huolimatta nautin opetuksesta suunnattomasti.
Antiikin tekstien lisäksi olen ottanut lukuohjelmistooni muuten vain antiikin Kreikkaan ja Roomaan etäisesti liittyviä teoksia, ja pari viikkoa sitten luin viimeinkin Donna Tarttin The Secret Historyn, josta olen kuullut kehuja ja suosituksia vuosien ajan. Yleensä yritän olla kaiken kulttuurin suhteen mahdollisimman ennakkoluuloinen, sillä haluan välttyä karvailta pettymyksiltä, mutta The Secret Historyn kanssa pessimismi oli kutakuinkin mahdotonta, ja odotukseni olivat melkoisen korkealla. Tällä kertaa onneksi syystä.
Köyhänpuoleiseen Californialaisperheeseen kuuluva parikymppinen Richard toivoo yliopiston tuovan radikaalia muutosta kyllästyttävään elämäänsä. Vanhemmat toivovat pojasta lääkäriä, mutta Richard junailee itselleen stipendin Vermontiin, missä hän alkaa opiskella (vanhempiensa karvaaksi pettymykseksi) kieliä. Kuullessaan eksentrisestä antiikinprofessori Julianista ja tämän kummallisista opetusmetodeista Richard haluaa oitis mukaan Julianin tarkoin valikoituun opetusryhmään. Yliopiston muu henkilökunta suhtautuu Julianiin epäilevästi ja kehottaa Richardia luopumaan yrityksestään liittyä klassikkojen arveluttavaan piiriin, ja tapahtumien alkaessa vyöryä Richard saa itsekin pohtia, oliko koko muusta yliopistosta eristäytyminen sittenkään kovin hyvä päätös.
Voisin kirjoittaa lukuisia esseitä siitä, mikä tekee The Secret Historysta käsittämättömän mukaansatempaavan ja jännittävän lukukokemuksen. Donna Tarttin tyyli on valloittavaa: uhkaavan ja herttaisen välillä tasapainotteleva tunnelma pitää lukijan tiukasti otteessaan ja saa sivut kääntymään kuin itsestään. Henkilöhahmojen kuvailu on tarkkaa ja eläväistä, ja kokonaisvaikutelman muodostuttua on vaikea päättää, inhoaako vai rakastaako heitä. Juoni punoutuu yksityiskohtineen ihailtavan hienovaraisesti: vaikka alusta asti annetaan vihjeitä tulevista tapahtumista, jätetään sopivasti käänteitä piiloon niin, että vaikka lukija luulee tietävänsä, mitä tuleman pitää, loppuratkaisu pääse todennäköisesti yllättämään.
Kirjan luettuani minua odotti suunnilleen eksistentialistinen kriisi. Saavutettuani loistavan kirjan viimeiset sivut minulle iskee välillä äärimmäinen sisäinen tyhjyys; en muista, millaista elämäni oli ennen kyseistä kirjaa, enkä tiedä, miten jatkaa elämääni sen jälkeen. Usein haluaisin lukea saman kirjan välittömästi uudestaan, mutta tähän vaihtoehtoon päädy kuitenkin harvemmin. Yleensä vain päädyn viettämään tuntikausia sängyssä maaten ja kattoa tuijottaen.
The Secret History ei ole varmastikaan kaikille samanlainen kokemus. Toisille siinä on taatusti liikaa dekkaria jotta sitä voisi pitää "tavallisena" yliopistokuvauksena, perinteisten rikosromaanien ystäville se taas saattaa heittäytyä turhan kauas genren mukavuusalueesta. Minut tämä yhdistelmä tweed-takkeja, cocktaileja, antiikin Kreikkaa, rikosta ja ihmissuhteita onnistui kuitenkin lumoamaan täydellisesti. Lisäsin Donnan heti suosikkikirjailijoideni listalle, enkä malta odottaa, että hänen uusin teoksensa The Goldfinch julkaistaan lokakuun loppupuolella. Sääli, että leidillä on tapana julkaista kirjoja suunnilleen kymmenen vuoden välein - alan kallistua sille kannalle, että uusi kirja saisi saapua kauppohin suunnilleen kerran kuukaudessa.
Donna Tartt - The Secret History
Vintage, 2004 [1992]
559 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti