Feminismiä kakskytluvulta: Virginia Woolf - Oma huone

Koska tänään on Virginia Woolfin syntymäpäivä, koen suorastaan velvollisuudekseni kirjoittaa muutaman sanan rouvan kirjasta Oma huone, jonka lukaisin toissaviikolla.

Ensinnäkin, Virginia Woolf on ollut vuosia valtavan ihastukseni kohde. (Jopa siinä määrin, että kun syksyllä kysyin äidiltäni, minkä kirjailijan, elävän tai kuolleen, hän haluaisi tavata kaikista mieluiten, oli oma vastaukseni Virginia Woolf. Peruin tosin puheeni puolentoista minuutin kuluttua ja muutin vastaukseni Victor Hugoksi, sillä haluaisin ihan oman mielenrauhani vuoksi selvittää, ketkä kaikki Kurjien hahmoista ovat queer. Mutta ei siitä sen enempää.) Virginian tekstit ovat niin käsittämättömän älykkäitä ja viehättäviä, että ne saavat minut välillä suorastaan haukkomaan henkeä. En tietenkään ole ainoa Virginia-fani, mikä näkyy jo siinä, kuinka paljon leidiä käytetään niin faktuaalisissa kuin fiktiivisissäkin tuotoksissa. Usein Virginiasta luodaan jopa epätodellinen kuva, ja kaiken Virginia-fiktion keskellä on helppo unohtaa, ettei kyseessä ole vain hahmo vaan ihan todellinen historiallinen henkilö. Siksi onkin välillä hyvä palata Virginia Woolfin omien kirjoitusten äärelle ja lukea, mitä hän on itse halunnut kertoa maailmalle.

Utuinen kuva Virginiasta täältä.

Sukupuolentutkimuksen klassikot-kurssilla meidät laitettiin tutkiskelemaan Omaa huonetta, joka on luultavasti rouvan tunnetuin teos. Yleensä siitä muistetaan mainita pääsanoma: naisella on oltava oma huone ja 500 puntaa vuodessa, jos hän aikoo kirjoittaa romaaneja. Lähemmin tarkasteltuna kirjasta löytyy monia muitakin ikimuistoisia ajatuksia ja oivalluksia.

Kirja on mielenkiintoinen tyyliltään mm. sen vuoksi, että vaikka se perustuu luentopakettiin aiheista naiset ja fiktio, seikkailee sen keskiössä silti fiktiivinen henkilö. (Teos on kirjoitettu Virginian 20-luvulla Cambridgen naisten collegein tilaisuudessa pitämien luentojen pohjalta.) Hänen kauttaan Woolf kuvailee, millaisiin esteisiin nainen törmää halutessaan kirjailijaksi. Samalla hän esittelee ohimennen merkittäviä kirjailijoita, kertoo naisista historiankirjoituksessa, sekä selvittää, miksei maailma tunne esimerkiksi Shakespearen kaltaisia nerokkaita naiskirjailijoita. Teksi kulkee kevyesti ja poukkoilee aiheesta toiseen, ja on varsin helppo huomata, että kirja perustuu puhuttuihin esityksiin. Oma huone onkin hyvä esimerkki tajunnanvirtatekniikasta, josta Virginia Woolf tunnetaan. Lisäksi esipuhe informoi, että Virginian läheiset kommentoivat Omaa huonetta sanoen, että siinä voi selkeästi kuulla Virginian oman äänen.

Oma huone oli kaikin puolin mielenkiintoinen ja avartava lukukokemus paitsi naisten asemasta 1900-luvun alussa, myös Virginiasta itsestään. Ymmärrän erinomaisesti, miksi tätä kirjaa pidetään yhtenä feministikirjoitusten suurista klassikoista; vaikka luennot on pidetty ja kirja kirjoitettu 20-luvun lopulla, ovat useat sen käsittelemistä aiheista yhä ajankohtaisia. Ajatuksia herättävä ja erittäin järkevä pieni teos suurista asioista!

Virginia Woolf - Oma huone
(A Room of One's Own, 1929)
Gummerus 2001
suom. Kirsti Simonsuuri
156 sivua

Aloitus runovuodelleni 2014

Käynnistin kirjallisuusvuoteni 2014 muutamalla runoteoksella. Elämäni ensimmäiset 18 vuotta suhtauduin runouteen melko neutraalisti; tuntemukseni oli olematon ja luin runoutta hyvin harvakseltaan, mutta tykästyin kyllä teoksiin, joihin satuin tutustumaan. Melko neutraali suhtautuminen muuttui ei-niin-neutraaliksi kevättalvella 2012, kun rakastuin Alan Bennettin näytelmään The History Boysin, jossa päähenkilöt siteeraavat runoa tai toista suunnilleen lakkaamatta. Siitä alkoi minun runoinnostukseni. Yhtäkkiä lukuisat runoilijat löysivät tiensä niin sydämeeni kuin kirjahyllyynikin.

Nykyään lainailen satunnaisesti klassikoita ja uusia tuttavuuksia kirjastosta, ja haaveilen kattavasta runokokoelmasta omassa kirjahyllyssäni. En ole nirso runojen tai runoilijoiden suhteen, ja luen mielelläni niin romantiikan ajan runoutta kuin fandomrunouttakin. Olen jopa iloinen siitä, etten osaa erottaa ns. hyvää runoutta ns. huonosta runoudesta; minulle on yhdentekevää, luenko parinsadan vuoden takaista klassikkoa vain riviryhmää, jonka parikymppinen opiskelijatyttö on kirjoittanut ja pistänyt blogiinsa edellisenä päivänä. Jos pidän runosta, minä yksinkertaisesti pidän siitä, ja sillä selvä. En lajittele runoja niiden "taiteellisen arvon" mukaan.

(Parikymppiset opiskelijatytöt (ja teinitytöt myös) ovat sitäpaitsi äärimmäisen aliarvostettu ryhmä myös runouden saralla. Esimerkiksi Elizabeth Hewer kirjoittaa usein ihailtavan viehättäviä teoksia.)

Mutta eksyin jälleen aiheesta. Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa runouden yleisluonteesta tai edes siitä, kuinka aliarvostettu ryhmä teini- ja jälkiteini-ikäiset tytöt ovat, vaan hieman muutamasta runokokoelmasta, jotka luin viime viikolla. Vuoden ensimmäisellä vierailukerrallani Turun ihanaan kirjastoon poimin mukaani E. E. Cummingsin runokokoelman Selected Poems 1923-1958 ja Maya Angeloun teokset Just Give Me a Cool Drink of Water 'Fore I Diiie ja Oh Pray My Wings Are Gonna Fit Me Well.

Aloitin Cummingsista, ja täytyy tunnustaa, että petyin hienoisesti. Olin kaiketi odottanut, että jokainen runo olisi yhtä tajunnanräjäyttävä kuin lempirunoni (esimerkiksi se, joka loppuu for life's not a paragraph / And death i think is no parenthesis). Cummings on kuitenkin tyyliltään melko epätasainen, ja jos mieltyy vain toiseen puoleen runoilijan tavasta kirjoittaa, ei toinen puoli ole mahdollisesti yhtä mieluisa. Jotkut Cummingsin runoista ovat mielestäni suorastaan täydellisiä, ja voisin lukea niitä uudestaan ja uudestaan (ja luenkin), toiset taas eivät kosketa minua millään tavalla.

Runokokoelma oli usein koskettava ja oivaltava, ja enimmäkseen nautin sen lukemisesta melkoisesti. Cummings ei ehkä noussut suursuosikkieni joukkoon, mutta palaan varmasti hänen pariinsa toistekin.

Maya Angeloun kokoelmat olivat sen sijaan sataprosenttista herkkua. Etenkin Just Give Me a Cool Drink 'Fore I Diiie voitti minut puolelleen täydellisesti. Kokoelma on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen osa, Where Love Is a Scream of Anguish on nimensäkin mukaisesti aiheeltaan romanttinen mutta kirpeä. Hempeästä teemasta huolimatta Angeloun runot ovat kaukana kevyestä: säkeet ovat usein onnettomia ja kaihoisia, mutta samalla pistävän oivaltavia. Toinen osa, Just Before the World Ends, käsittelee puolestaan rasismia ja valkoista ylivaltaa, ja tekee sen erinomaisesti. Angeloulta, joka tunnetaan terävästä kansalaisaktivismistaan, en toki juuri muuta odottanutkaan.

Runot ovat vihaisia, tarkkoja ja niin aitoja, että lukijaan sattuu. Raastavat kuvaukset on usein maustettu hillittömillä riimeillä ja kevyellä sanailulla, ja tämän ansiosta painava sanoma ei tee runoista turhan raskaita. Tyyliltään runot ovat melko perinteisiä ja loppusoinnut esiintyvät miltei kaikissa runoissa, mutta yleensä mukaan on heitetty myös jokin hauska nykyaikaisempi tyylikeino, joka keskeyttää runon ja tuo siihen lisää särmää. Tämä puolestaan vahvistaa entisestään runojen aiheiden ristiriitaisuutta. Lopputulos on mielestäni vertaansa vailla. Tulevaisuudessa haluan ehdottomasti tutustua Angeloun tuotantoon laajemmin.

Tämä vuosi alkoi siis runouden osalta oikein hyvin, ja voi olla, että innostun vierailemaan runo-osastolla ehkä jopa entistä useammin. Saas nähdä.

E. E. Cummings - Selected Poems 1923-1958
Faber & Faber, 1960
104 sivua

Maya Angelou - Just Give Me a Cool Drink 'Fore I Diiie
Virago Press, 1988
116 sivua

Thomas Harris - Punainen lohikäärme

Joulun alla kämppikseni oli kutsunut kavereitaan kylään, ja eräässä vaiheessa iltaa puhe kääntyi NBC:n uuteen Hannibal-rikosdraamaan. "Mä en tajuu miten kukaan voi nauttia siitä sarjasta", eräs vieraista kommentoi. "Iha sairas sarja", sanoi toinen. Minä meinasin tukehtua nauruun, sillä noin 80 prosenttia kaveripiiristäni on myynyt sielunsa kyseiselle sarjalle. Kuulen sarjasta suosituksia vähintään kerran viikossa. Ja viime viikolla sain kutsun Hannibal-lukupiiriin, jota ystäväni mainosti sanomalla: "Se on viini- ja juustoilta, jossa saa myös keskustella ekasta Hannibal Lecter-kirjasta."

Sellaista ei tietenkään voi jättää väliin (siis pääosin hyvän seuran takia), joten tunsin velvollisuudekseni myös lukea sen ensimmäisen Hannibal Lecter-kirjan. Marssin maanantaina kirjastoon ja poimin Thomas Harrisin Punaisen lohikäärmeen hyllystä.

Luen rikos- ja/tai jännityskirjallisuutta äärimmäisen harvoin. Yleensä nautin ainoastaan vanhanaikaisista dekkareista (Sherlock Holmes, krhhhmm, se aito ja alkuperäinen), ja useat uudemmat huumekauppa-pahat naapurimaat-prostituutio-rikosvyyhdit-asetelmaa kiertelevät teokset jättävät minut kylmäksi. Luen tarpeeksi huumekaupasta, prostituutiosta ja rikosvyyhdeistä sanomalehdistä, en halua lukea niistä viihdetarkoituksessa. Kokemusteni kautta olen tullut siihen tulokseen, etteivät rikosromaanit ole oikein minun juttuni. Hannibal-lukupiirin vuoksi oli kuitenkin tehtävä uhrauksia.

Kirjan pääosassa on Will Graham, aikaiselle eläkkeelle jäänyt mestariprofiloija, jonka ystävä FBI:stä pyytää mukaan murhatutkimukseen kun erikoinen sarjamurhaaja alkaa lahdata kunniallisia amerikkalaisia perheitä. Tapauksen selvittäminen osoittautuu kinkkiseksi tehtäväksi, ja pian Willin onkin käännyttävä vanhan tuttunsa, sarjamurhaajaihmissyöjä Hannibal Lecterin puoleen. Hannibalin takia Will on eläkkeelle jäänytkin, sillä muutama vuosi takaperin Will on ottanut tämän sosiopaatiksi todetun sarjamurhaajan kiinni ja haavoittunut siinä hommassa pahasti. Korkea moraali saa Willin kuitenkin tavoittelemaan tulevien murhien estämistä kaikin keinoin, ja ennen kuin hän huomaakaan, on hänen oma turvallisuutensa vaarassa.

Aloitin kirjan maanantai-iltana ja sain sen päätökseen tiistaina, onneksi. Yksi suurimmista lukumotivaatioistani oli se, että "sitten kun olen lukenu tämän loppuun minun ei enää koskaan tarvitse avata sitä". En tarkoita tällä, että kirja olisi huono, ei todellakaan. Kirja on ehdottomasti kiinnostava ja koukuttava. Sivut kääntyvät kuin itsestään, kirjaa on vaikea laskea käsistään ja sitä rataa. Mutta kuten yleensä psykopaattimurhaajista kertovia kirjoja lukiessa, aloin tälläkin kertaa ajatella, että täytyy olla itse suunnilleen psykopaattimurhaaja jotta keksii kirjoittaa tällaista tavaraa. Tunnustan, että puolessa välissä kirjaa olin niin tuskanhiessä, että minun oli pakko kurkata juonipaljastukset wikipediasta ennen kuin kykenin jatkamaan lukemista. Aivan hirveän inhottava kirja.

Pahinta Harrisin kerronnassa ei ole edes se, mitä hän kertoo, vaan nimenomaan se, mitä hän jättää kertomatta. Kun Harris kirjoittaa, että joku "onnistui pelastamaan toisen silmänsä", alkaa saman tien pohtia, mitä sille toiselle sitten tapahtui, ja sitten koko hommaa ei enää kuvailla sananpuolikkaallakaan. Lukija jätetään täysin oman mielikuvituksensa armoille. Julmaa.

Punainen lohikäärme ei siis ollut ihan minun kirjani, ja jatko-osia aion lukea vain, jos Hannibal-lukupiiri niin velvoittaa. Suosittelisin kirjaa psykologisesti rankkojen rikoskirjojen ystäville, mutten voi olla miettimättä, kuka ihme on psykologisesti rankkojen rikoskirjojen ystävä. No, kirjojen myyntitilastoista päätelleen ilmeisesti aika moni. Minä en kuitenkaan kuulu siihen joukkoon.

(Ai niin, joku edellisistä lukijoista oli lisännyt kirjaston kirjaan oman pilkutuksen. Se oli usein turhanpäiväistä ja vielä useammin äärettömän ärsyttävää. Ja sitten kuulin, että myös kaverini antikvariaatista ostetussa painoksessa on edellisen lukijan lisäämä pilkutus. Aloin tuntea tervettä pelkoa.)

Thomas Harris - Punainen lohikäärme
(Red Dragon, 1981)
Gummerus 2002
suom. Risto S. Valassaari
383 sivua