Rebecca Solnit - Men Explain Things to Me

Jahas, jokos sitä potkaistaisiin tämä blogi taas käyntiin.

Pari viikkoa sitten rikoin pitkäaikaisen periaatteeni. En yleensä varaa kirjaston kirjoja, sillä silloinhan joutuisin maksamaan niistä kokonaisen euron. Kesätöiden jälkeen olin kuitenkin vaihteeksi rahoissa, ja kun näin, että Kaupunginkirjaston kokoelmista löytyy Rebecca Solnitin esseekokoelma Men Explain Things to Me, että se oli lainassa ja että sen eräpäivä oli koittamaisillaan, ainoa vaihtoehto oli sortuminen.

Men Explain Things to Me -kokoelmaan on kerätty mukava määrä Rebecca Solnitin pistävän tarkkoja misogyynisen maailman epäkohtia käsitteleviä esseitä. Teoksen nimiessee, joka levisi netissä laajasti vuonna 2008, käsittelee internetissä sittemmin nimen ”mansplaining” saanutta ilmiötä (josta usein annetaan kunnia Solnitille, joka tosin kokoelmassa kiistää keksineensä termin), ja sitä, miten näennäisen harmiton pätemisen tarve juontaa kulttuurista, jossa naisia pidetään miehiä epäluotettavimpina. Esseekokoelman keskeisin aihe, jonka pariin Solnit palaa kirjoituksesta toiseen, on sukupuolistunut väkivalta, joten kovin mukavaa luettavaa kirja ei ole. Piristykseksi voin sanoa, että väliin on sujautettu myös hieman vähemmän masentavia aiheita, kuten Virginia Woolf.

Solnitin kokoelma on kirja, joka voi toimia monelle helppona esittelynä feminismin maailmaan. Konkreettisia esimerkkejä, helposti ymmärrettäviä tilastoja sekä kirjailijan omaa elämää ja kokemuksia pursuavat esseet tarjoavat mahdollisuuden tutustua osaan feminismin ajankohtaisista kysymyksistä kotisohvalta käsin. Esseiden lähtökohdat löytyvät arkielämästä (uskoisin, että useimmat naiset tunnistavat esim. miesselityksen, jonka uhriksi ainakin itse joudun vähintään kerran viikossa), eikä tarvitse olla sukupuolentutkimuksen tohtori ymmärtääkseen kirjan käsitteistöä. Ilahdun aina, kun löydän uuden, valtavirtalukijalle sopivan feministisen teoksen, joten pelkästään sen vuoksi Solnitin esseekokoelma sai minut hyvälle tuulelle vakavista aiheistaan huolimatta.

Seksismistä kirjoittavana, avoimesti feminismin kannattajaksi tunnustautuvana naisena Solnit vastaanottaa luonnollisesti huomattavan määrän paskamaisia kommentteja. On vaikea ymmärtää miksi, sillä kirjoitustyyliltään Solnit on omasta mielestäni lempeän sovitteleva. Vaikka esseet käsittelevät raakoja aiheita, ei niissä ole syyttävää sävyä tai jatkuvaa yleistystä. Kun Solnit esittää tilastotietoihin perustuvan väitteen vaikkapa siitä, kuinka moni yhdysvaltalainen nainen on parisuhdeväkivallan uhri, hän kiirehtii lisäämään, etteivät tietenkään kaikki miehet ole väkivaltaisia ja että toki naiset itsekin voivat toteuttaa lähisuhdeväkivaltaa. Itse en, totta puhuen, jaksaisi vältellä yleistyksiä yhtä väsymättömästi. Jos kirjoitan yksittäisestä ilmiöstä, en näe tarpeelliseksi alkaa paapoa niitä, jotka asettuvat tuon yksittäisen ilmiön ulkopuolelle, eikä minulla ole kärsivällisyyttä not all men -argumentaatiolle. Solnitin tekstistä puolestaan nousee esiin pyrkimys vältellä väärinkäsityksiä ja lukijoiden mielten pahoittamista.

Se, pääseekö Solnit feminismissään tarpeeksi syvälle, onkin sitten toinen juttu. Itse jäin kaipaamaan monipuolisempaa ja syvempää sukupuolivähemmistöjen ja rodullistettujen yksilöiden huomioimista. Välillä tekstissä vilahtivat esimerkiksi sanat ”both genders”, ja yleisesti ottaen tekstin perusteella on hyvin helppo päätellä, mitä sosiaalisia etuoikeuksia kirjoittajalla itsellään on. Se tuntuukin olevan näiden helposti lähestyttävien feminismiä käsittelevien teosten suurin ongelma – ne eivät oikein koskaan yletä tarpeeksi syvälle yhteiskunnan rakenteisiin. Solnitin teoksessa vastaan tulee jo pelkästään sivumäärä, sillä 130-sivuinen opus loppuu aivan liian nopeasti.

Jokseenkin kapean näkökulman lisäksi minua ärsytti eräs täysin tekninen homma. Teos jäljittelee alkuperäistä julkaisumuotoaan niin tarkasti, että useille sivuille on aseteltu keskelle kappaletta esseen tärkeimpiä pointteja tavallista suuremmalla fontilla. (Ja siis: täsmälleen samat lauseet löytyivät yleensä edelliseltä sivulta.) Tämä voi toimia aikakauslehdissä ja nettiartikkeleissa, sillä voi olla, että ihmiset haluavat etukäteen vilkaista, mistä artikkelissa on kysymys ja onko sen lukeminen ensinkään kannattavaa, tai sitten he lukevat artikkeleja huolimattomammin kuin painettuja kirjoja, saattavat hypellä kohdasta toiseen ja siten sivuuttaa oleellisia osia. En oikeasti todellakaan tiedä, mikä noiden suuremmalla fontilla painettujen katkelmien tarkoitus on, mutta artikkelissa ne ärsyttävät minua huomattavasti vähemmän kuin kirjassa. Rebecca Solnitin teos on myös ensimmäinen kirja, jossa olen käytäntöön törmännyt, ja kehotan painatuksesta vastuussa olevia tahoja luopumaan siitä välittömästi. Kun luen kirjaa, tuppaan keskittymään lukemiseen, enkä toivoakseni missaa oleellisia pointteja. Sen sijan kirjan korostetut lauseet pysäyttivät minut ja ajatukseni ikävästi kesken kappaleen, ja meni hetki, ennen kuin opin automaattisesti jättämään lauseet huomiotta. Kokonaisuuden kannalta toki pieni tekijä, mutta kävi hermoille.

Jatkan Solnitin lukemista hyvillä mielin verkkoympäristössä, ja koska tämä on kirjablogi, pakko vielä linkata kirjailijan essee, josta pidän aivan valtavasti: 80 Books no woman should read.

Rebecca Solnit - Men Explain Things to Me
Haymarket Books 2014
130 sivua