tag:blogger.com,1999:blog-66468115106841717872024-03-14T05:10:35.288+02:00pilvien tarkkailuunemmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.comBlogger114125tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-37625588262447229452016-09-10T21:53:00.000+03:002016-09-10T21:53:56.369+03:00Sarah Diemer - The Dark Wife<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit;">Eilen yöllä uni ei ottanut tullakseen, ja väsymystä
odotellessa halusin lukea jotain kevyttä ja piristävää. Päädyin Sarah <b>Diemerin</b> <i>The Dark Wifeen</i>, joka minulla oli mukavasti lukulaitteella, koska
sitä tarjottiin ilmaiseksi netissä kaikille, joita kiinnostavat mytologiat ja
lesbofiktio. <span lang="EN-US">Guilty as
charged. <o:p></o:p></span></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-US"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit;"><i><span lang="EN-US">The Dark Wife</span></i><span lang="EN-US"> on mukaelma Persephonen mytologiasta. </span>Persephone,
sadonkorjuun jumalatar Demeterin ja ylijumala Zeuksen tytär, on elänyt
eristyksissä Olympoksesta, vaellellut vapaana ystävystyen luonnon kanssa ja
oppinut äidiltään kaiken tietämänsä maailman järjestyksestä. Maanpäälliset
tarinat manalasta ja sen herrasta ovat aina saaneet Persephonen kavahtamaan,
mutta kun Persephone sattumalta kohtaa manalan hallitsijan, kaikki muuttuu:
manalan herra Hades onkin valloittava nainen, joka tarjoaa Persephonelle
ulospääsyä juonittelevien jumalten silmien alta. Kun Zeus alkaa vaatia
Persephonea luokseen Olympokselle, Persephone hyödyntää elämänsä ensimmäisen
mahdollisuuden valita, ja karkaa Hadeksen luokse manalaan. Odottamattomasti
manala tarjoaa Persephonelle tilaisuuden ystävyyden, rakkauden ja oman itsensä tavoittamiseen.
<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit;">Kirja on niin helppolukuinen ja lyhyt, että vaikka minun
piti lukea sitä vain hieman, päädyinkin lukemaan koko kirjan. Se, että pystyin
lukemaan teoksen yhteen menoon, kertoo myös jotain siitä, ettei sen lukeminen
ollut täyttä tuskaa. Tarina eteni sujuvasti, ja alkuperäistä mytologiaa on
muokattu sen verran, etteivät juonenkulku ja loppuratkaisu ole täysiä kopioita.
En kuitenkaan päätynyt pitämään kirjasta niin paljon kuin olisin halunnut. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit;">Lukiessani en voinut olla vertaamatta <i>The Dark Wifea</i> <b>Madeline Millerin</b>
<i>The Song of Achillesiin</i>, jonka luin
3+ vuotta sitten. Kirjoja yhdistää se, että ne ovat naisten kirjoittamia,
selkeästi homosuhteeseen keskittyviä, monien young adult -kirjaksi luokittelemia
mytologiamukaelmia. Minun lukukokemuksissani oli se ero, että Millerin kirja
sai minut itkemään hysteerisesti, suosittelemaan sitä kaikille kavereilleni ja
klikkaamaan sille Goodreadsissa viisi tähteä, kun taas Diemerin kirja oli
mielestäni ihan kiva, muttei silti herättänyt kovin suuria tunteita, enkä
hyvällä tahdollakaan voi antaa kirjalle enempää kuin kolme tähteä. Mikä <i>The Dark Wifesta </i>sitten puuttui <i>The Song of Achillesiin</i> verrattuna? <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit;">Ensinnäkin, kirja oli aivan liian lyhyt. 250 sivussa tarinan
uskottavuus ja hahmojen kokonaisuus jäivät horjumaan. Etenkin loppua kohden
Diemer alkoi kiirehtiä tapahtumien kanssa, eikä kirjan kliimaksille annettu
tarpeeksi aikaa. Jäin ihmettelemään, miten tuhansia vuosia jatkunut konflikti
voidaan ratkaista muutamassa sivussa. Kirjan tapahtumat eivät onnistuneet
vakuuttamaan minua, ja siksi loppuratkaisu tuntui euforisen sijaan
pettymykseltä. Toiseksi, kirjan naiivi, ensimmäisen persoonan kerronta kävi
säännöllisesti hermoilleni. Virkkeet muodostuvat useista lyhyistä pilkulla
erotetuista lauseista, jotka tuntuvat usein toistavan itseään. Mielenkiintoista
on se, että <i>The Dark Wifen</i> kieli muistuttaa
mielestäni paljon <i>The Song of Achillesin</i>
kieltä – ja silti <i>The Dark Wife</i>
alitti odotukseni. Tästä voimme päätellä, että kirja-, kirjoitus- ja kielimakuni
ovat muuttuneet kolmessa vuodessa, enkä välttämättä pitäisi enää Madeline
Millerinkään kirjasta yhtä paljon kuin ensimmäisellä lukukerralla. Hieman
surullista. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit;"><br /></span></div>
<span style="font-family: inherit;">Kerrataan kuitenkin vielä, ettei </span><i style="font-family: inherit;">The Dark Wife</i><span style="font-family: inherit;"> ole huono kirja. Suurimman osan ajasta olin varsin
tyytyväinen, ja odotin, miten Persephone ja Hades lopulta päätyisivät yhteen
(vaikka prosessiin kuului hieman liikaa huokailua ja unenomaista tuijottelua
minun makuuni). Olen kuitenkin aika varma, että olisin tykännyt kirjasta
enemmän, jos olisin lukenut sen joskus vuosia sitten, silloin, kun olin
jokseenkin epätoivoinen lhbt-representaatiosta kirjallisuudessa. Nyt olen
lukenut jo niin paljon hyvää materiaalia, että kirjat, jotka ovat vain kivoja,
saavat minut korkeintaan hymähtelemään ja nyökkäilemään. </span><br />
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; font-size: x-small;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; font-size: x-small;">Sarah Diemer - The Dark Wife</span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="background-color: white; line-height: 18px;"><span style="font-family: inherit; font-size: x-small;">Createspace Independent Publishing Platform 2011</span></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="background-color: white; line-height: 18px;"><span style="font-family: inherit; font-size: x-small;">264 sivua</span></span></div>
emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-90551807997385375782016-09-08T18:42:00.002+03:002016-09-08T18:46:06.062+03:00Rebecca Solnit - Men Explain Things to Me<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; line-height: 107%;">Jahas, jokos sitä
potkaistaisiin tämä blogi taas käyntiin. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; line-height: 107%;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; line-height: 107%;">Pari viikkoa sitten
rikoin pitkäaikaisen periaatteeni. En yleensä varaa kirjaston kirjoja, sillä
silloinhan joutuisin maksamaan niistä kokonaisen euron. Kesätöiden jälkeen olin
kuitenkin vaihteeksi rahoissa, ja kun näin, että Kaupunginkirjaston kokoelmista
löytyy Rebecca Solnitin esseekokoelma Men Explain Things to Me, että se oli
lainassa ja että sen eräpäivä oli koittamaisillaan, ainoa vaihtoehto oli
sortuminen. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; line-height: 107%;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; line-height: 107%;">Men Explain Things to Me
-kokoelmaan on kerätty mukava määrä Rebecca Solnitin pistävän tarkkoja misogyynisen
maailman epäkohtia käsitteleviä esseitä. Teoksen nimiessee, joka levisi netissä
laajasti vuonna 2008, käsittelee internetissä sittemmin nimen ”mansplaining”
saanutta ilmiötä (josta usein annetaan kunnia Solnitille, joka tosin kokoelmassa
kiistää keksineensä termin), ja sitä, miten näennäisen harmiton pätemisen tarve
juontaa kulttuurista, jossa naisia pidetään miehiä epäluotettavimpina. Esseekokoelman
keskeisin aihe, jonka pariin Solnit palaa kirjoituksesta toiseen, on
sukupuolistunut väkivalta, joten kovin mukavaa luettavaa kirja ei ole. Piristykseksi
voin sanoa, että väliin on sujautettu myös hieman vähemmän masentavia aiheita,
kuten Virginia Woolf. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; line-height: 107%;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; line-height: 107%;">Solnitin kokoelma on kirja,
joka voi toimia monelle helppona esittelynä feminismin maailmaan. Konkreettisia esimerkkejä,
helposti ymmärrettäviä tilastoja sekä kirjailijan omaa elämää ja kokemuksia pursuavat
esseet tarjoavat mahdollisuuden tutustua osaan feminismin ajankohtaisista
kysymyksistä kotisohvalta käsin. Esseiden lähtökohdat löytyvät arkielämästä
(uskoisin, että useimmat naiset tunnistavat esim. miesselityksen, jonka uhriksi
ainakin itse joudun vähintään kerran viikossa), eikä tarvitse olla
sukupuolentutkimuksen tohtori ymmärtääkseen kirjan käsitteistöä. Ilahdun aina,
kun löydän uuden, valtavirtalukijalle sopivan feministisen teoksen, joten
pelkästään sen vuoksi Solnitin esseekokoelma sai minut hyvälle tuulelle vakavista
aiheistaan huolimatta. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; line-height: 107%;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; line-height: 107%;">Seksismistä
kirjoittavana, avoimesti feminismin kannattajaksi tunnustautuvana naisena
Solnit vastaanottaa luonnollisesti huomattavan määrän paskamaisia kommentteja.
On vaikea ymmärtää miksi, sillä kirjoitustyyliltään Solnit on omasta mielestäni
lempeän sovitteleva. Vaikka esseet käsittelevät raakoja aiheita, ei niissä ole
syyttävää sävyä tai jatkuvaa yleistystä. Kun Solnit esittää tilastotietoihin
perustuvan väitteen vaikkapa siitä, kuinka moni yhdysvaltalainen nainen on
parisuhdeväkivallan uhri, hän kiirehtii lisäämään, etteivät tietenkään kaikki
miehet ole väkivaltaisia ja että toki naiset itsekin voivat toteuttaa
lähisuhdeväkivaltaa. Itse en, totta puhuen, jaksaisi vältellä yleistyksiä yhtä
väsymättömästi. Jos kirjoitan yksittäisestä ilmiöstä, en näe tarpeelliseksi
alkaa paapoa niitä, jotka asettuvat tuon yksittäisen ilmiön ulkopuolelle, eikä
minulla ole kärsivällisyyttä not all men -argumentaatiolle. Solnitin tekstistä puolestaan
nousee esiin pyrkimys vältellä väärinkäsityksiä ja lukijoiden mielten
pahoittamista. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; line-height: 107%;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; line-height: 107%;">Se, pääseekö Solnit
feminismissään tarpeeksi syvälle, onkin sitten toinen juttu. Itse jäin kaipaamaan
monipuolisempaa ja syvempää sukupuolivähemmistöjen ja rodullistettujen yksilöiden
huomioimista. Välillä tekstissä vilahtivat esimerkiksi sanat ”both genders”, ja
yleisesti ottaen tekstin perusteella on hyvin helppo päätellä, mitä sosiaalisia
etuoikeuksia kirjoittajalla itsellään on. Se tuntuukin olevan näiden helposti lähestyttävien
feminismiä käsittelevien teosten suurin ongelma – ne eivät oikein koskaan yletä
tarpeeksi syvälle yhteiskunnan rakenteisiin. Solnitin teoksessa vastaan tulee
jo pelkästään sivumäärä, sillä 130-sivuinen opus loppuu aivan liian nopeasti.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; line-height: 107%;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit; line-height: 107%;">Jokseenkin kapean
näkökulman lisäksi minua ärsytti eräs täysin tekninen homma. Teos jäljittelee
alkuperäistä julkaisumuotoaan niin tarkasti, että useille sivuille on aseteltu
keskelle kappaletta esseen tärkeimpiä pointteja tavallista suuremmalla fontilla.
(Ja siis: täsmälleen samat lauseet löytyivät yleensä edelliseltä sivulta.) Tämä
voi toimia aikakauslehdissä ja nettiartikkeleissa, sillä voi olla, että ihmiset
haluavat etukäteen vilkaista, mistä artikkelissa on kysymys ja onko sen
lukeminen ensinkään kannattavaa, tai sitten he lukevat artikkeleja
huolimattomammin kuin painettuja kirjoja, saattavat hypellä kohdasta toiseen ja
siten sivuuttaa oleellisia osia. En oikeasti todellakaan tiedä, mikä noiden
suuremmalla fontilla painettujen katkelmien tarkoitus on, mutta artikkelissa ne
ärsyttävät minua huomattavasti vähemmän kuin kirjassa. Rebecca Solnitin teos on
myös ensimmäinen kirja, jossa olen käytäntöön törmännyt, ja kehotan
painatuksesta vastuussa olevia tahoja luopumaan siitä välittömästi. Kun luen
kirjaa, tuppaan keskittymään lukemiseen, enkä toivoakseni missaa oleellisia
pointteja. Sen sijan kirjan korostetut lauseet pysäyttivät minut ja ajatukseni ikävästi
kesken kappaleen, ja meni hetki, ennen kuin opin automaattisesti jättämään
lauseet huomiotta. Kokonaisuuden kannalta toki pieni tekijä, mutta kävi
hermoille.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: inherit;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="line-height: 107%;"><span style="font-family: inherit;">Jatkan Solnitin lukemista
hyvillä mielin verkkoympäristössä, ja koska tämä on kirjablogi, pakko vielä
linkata kirjailijan essee, josta pidän aivan valtavasti: <a href="http://lithub.com/80-books-no-woman-should-read/">80 Books no woman
should read</a>.</span><span style="font-family: "times new roman" , serif; font-size: 12pt;"><o:p></o:p></span></span><br />
<span style="line-height: 107%;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></span>
<span style="line-height: 107%;"><span style="font-family: inherit; font-size: x-small;">Rebecca Solnit - Men Explain Things to Me</span></span><br />
<span style="line-height: 107%;"><span style="font-family: inherit; font-size: x-small;">Haymarket Books 2014</span></span><br />
<span style="line-height: 107%;"><span style="font-family: inherit; font-size: x-small;">130 sivua</span></span></div>
emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-63301926996944015102015-11-07T16:01:00.001+02:002015-11-07T20:07:57.611+02:00Michael Chabon - The Amazing Adventures of Kavalier and Clay<!--[if gte mso 9]><xml>
<o:OfficeDocumentSettings>
<o:AllowPNG/>
</o:OfficeDocumentSettings>
</xml><![endif]--><span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;"><span style="font-family: inherit;">Aika </span>usein törmää ihmisiin, joiden harrastelukemisen
peruspilari on: ”Jos ensimmäiset 20 sivua kirjasta eivät iske, kannattaa
siirtyä seuraavaan kirjaan.” Epäilemättä tämä on monille lukijoille toimiva
keino, mutta minä en kuitenkaan lukeudu siihen joukkoon. Saatan lukea kirjaa
satoja sivuja paljoa nauttimatta, jos odotan kirjan käyvän paremmaksi. Ja
useissa tapauksissa näin onkin käynyt.</span></span></span><br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Viimeisimpänä esimerkkinä on varmaan <b>Michael Chabonin</b>
<i>The Amazing Adventures of Kavalier and Clay</i>. Teoksen lukemisesta on vierähtänyt
kuukauden verran, mutta se määrä aikaa, jonka olen käyttänyt tuon kirjan
miettimiseen, epäilemättä oikeuttaa myöhäisenkin blogikirjoitusajan. </span></span></span><br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Pulitzer-palkinnon vuonna 2001 voittanut Kavalier and
Clay oli yksi kesäkirjoistani. Luin ensimmäisen luvun joskus heinäkuussa, mutta
jostain syystä aika tuolle kirjalle ei ollut silloin otollinen, ja jätin sen
odottamaan vuoroaan. Palasin kirjan pariin vasta siinä vaiheessa, kun kirjaston
viimeisetkin uusintakerrat oli käytetty ja eräpäivä lähestyi uhkaavasti.
Lopulta minulla oli alle pari viikkoa aikaa lukea kirja, ja olin vähän
huolissani; olin kirjasta erittäin kiinnostunut, mutta teos on kuitenkin 700
sivua pitkä, ja koulujutut pitivät kiireisenä. Kävisikö niin onnettomasti, että
joutuisin palauttamaan kirjan kirjastoon kesken kaiken?</span></span></span><br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">No, kuten tämän tekstin olemassaolosta voi päätellä,
ei käynyt. Hyvin pitkään kuitenkin näytti, että voisi käydä. Luin ensimmäiset
kolmisen sataa sivua jokseenkin välinpitämättömästi. Tykkäsin alkuasetelmasta
ja hahmoista, ja olin kiinnostunut tulevista juonenkäänteistä, mutta en ollut
kuitenkaan erityisen ihastunut. Hyvä kirja, mutta ei ehkä sen enempää, arvioin
silloin.</span></span></span><br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Ja nyt sitten. </span></span></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Huokaus. </span></span></span><br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Kirja kertoo nimensä mukaisesti Kavalierin ja Clayn
seikkailuista. Eletään vuotta 1939, ja eräänä iltana Sammy Klaymanin ja hänen
äitinsä kotiin saapuu vieras; Prahasta New Yorkiin natsivainoja paennut Sammyn
serkku Jose<span style="font-family: inherit;">f</span> Kavalier. Nuoret päätyvät jakamaan asunnon ja pian myös ammatin: Sammy
on päättänyt lyödä rahoiksi kasvavassa sarjakuvabisneksessä, ja nähdessään
serkkunsa piirroksia hän ehdottaa yhteistyötä. Jose<span style="font-family: inherit;">f</span> suostuu, sillä hän
tarvitsee rutkasti rahaa pelastaakseen perheensä; vanhempansa, isoisän ja
pikkuveljen, Prahasta Amerikkaan. Yhdessä serkukset muodostavat voittamattoman
sarjakuvantekijäduon Kavalierin ja Clayn, ja heidän luomansa supersankari The
Escapist murtautuu nopeasti lukijoiden sydämiin. Mutta voiko kuvitteellinen supersankari
auttaa Jose<span style="font-family: inherit;">f</span>ia ja Sammya heidän oman elämänsä ongelmissa?</span></span></span><br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Miten kuvailisin Kavalier & Clayta? Sanotaanko vaikka:
Jos luen hyvän kirjan, joka loppuu hienosti, tai kuten lempikirjani yleensä,
traagisen kauniisti, saatan viettää minuutti/tuntitolkulla aikaa itkien ja
valittaen. Harvoin luen kuitenkaan kirjoja, jotka saavat minut itkemään
hysteerisesti monta kertaa KESKEN KIRJAN. Lopussa? Usein. Keskellä? Hyvin, hyvin
harvoin. Ja silti Kavalier & Clay ylsi tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. </span></span></span><br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Kertauksen vuoksi: ensimmäiset kolmesataa sivua luin
sillä ajatuksella, että kenties tämä kirja paranee edetessään, ja jos ei, niin
ei tämä nytkään huono ole. Kriittisen kolmensadan sivun jälkeen pääsin ehkä
lukuvaiheista kauneimpaan: ”jos näille hahmoille tapahtuu jotain, KUOLEN”. Ja
neljänsadan sivun jälkeen lähinnä toivoin, että olisin kuollut. Miten sama
kirja voikin olla niin ihanan lempeä ja raa’an julma? Kirjan loppupuolella on
mm. eräs aukeama, jolla tapahtuu kaksi täysin erilaista mutta yhtä hirvittävää
juonenkäännettä, ja minulle on täysi mysteeri, miten joku voi olla niin
hirviömäinen, että onnistuu mahduttamaan nuo juonenkäänteet samalla aukeamalle. </span></span></span><br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Kirjalla oli pituutta tosiaan se ~700 sivua, mutta
viimeisen sivun jälkeen teki mieli hypätä alkuun ja lukea koko hoito uudestaan –
ja varsinkin ne ensimmäiset 300 sivua, joita en osannut aluksi arvostaa niiden
ansaitsemalla tavalla. Tämä on pitkien kirjojen etu: ne vievät aikaa ja
saattavat joskus koetella voimavarjoa, mutta niihin mahtuu enemmän asiaa. Kavalier
& Clay asettuu monen vuoden mittaiselle aikajatkumolle, eikä lyhyt kirja
voisi (ainakaan kovin helposti) sisältää tämän kaltaista hahmonkehityksen määrä
tai juonenkulun riemuvoittoa, puhumattakaan faktuaalisesta sarjakuvien
kulta-ajan käsittelystä ja historiallisista yksityiskohdista. Annoin teokselle Goodreadsissa
neljä tähteä, mutta saatan jonain päivänä nostaa tähtimäärän viiteen, sillä
olen miettinyt tätä kirjaa aika tavalla. Ärsyttävää oli ainoastaan se, että
luettuani kirjan sain pitää sitä itselläni vain vähän aikaa, ennen kuin minun
piti palauttaa se kirjastoon – ja joku toinen lainasi sen saman tien, joten se
siitä kirjan pariin palaamisesta. (Voi tietenkin olla, että ~vahingossa ostan
tämän tässä jonain päivänä.)</span></span></span><br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Toistaiseksi elän synkkää aikaa, sillä käsittääkseni
kukaan ystävistäni ei ole lukenut tätä kirjaa. Kirja ei ole ollut kaiketi
kovassa huudossa Suomessa – sitä ei ole edes käännetty suomeksi, vielä, vaikka
muutama muu Chabonin teoksista on. Olen kuitenkin omalta osaltani yrittänyt
edesauttaa Kavalier & Clayn suomenvalloitusta, sillä olen puhunut tästä
kirjasta – hmmm – aika paljon. Joten hei te ihanat, voisko joku pliis lukea tän
ja keskustella mun kanssa loputtomiin?</span></span></span><br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">(PS. Kirjasta ostettiin aikoinaan audiovisuaaliset
oikeudet, ja elän toivossa, että tästä vielä joskus tehdään minisarja. Lisäksi
riemuni nousi potenssiin kuusi, kun kirjan luettuani uskalsin vihdoin mennä
Tumblriin ja sain tietää, että kaikkien mielestä Armie Hammer olisi täydellinen
Tracy Baker. Olen 100% samaa mieltä. Joten se minisarja mahdollisimman pian,
jooko?)</span></span></span><br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">(PPS. Odotan tämänvuotista Yuletidea enemmän kuin
suunnilleen mitään muuta, ja toivon hartaasti, että joku kirjoittaa sen fix
itin, jonka me kaikki lukijat ansaitsemme. Tiedän, että sitä on pyydetty.)</span></span></span><br />
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;"><br /></span></span></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;"><span style="font-size: x-small;">Michael Chabon - The Amazing Adventures of Kavalier and Clay</span></span></span></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;"><span style="font-size: x-small;">Fourth Estate [2000] 2010</span></span></span></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;"><span style="font-size: x-small;">639 sivua </span></span></span></span></div>
emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-20760303187050637022015-10-04T20:52:00.000+03:002015-10-04T20:56:42.888+03:00Alan Hollinghurst - The Swimming-Pool Library<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Luin kesän alkupuolella
brittiläisen <b>Alan Hollinghurstin</b>
kirjan <i>The Stranger’s Child</i>, enkä
tykännyt siitä<span style="font-family: inherit;"> </span>kovin paljon. Kirja oli kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettu,
että rohkenin myöhemmin (viime viikolla) tarttua kirjailijan esikoisteokseen
nimeltä <i>The Swimming-Pool Library</i>.</span></span></span><br />
<br />
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Kirja kertoo
parikymppisestä Williamista, Oxfordin käyneestä rikkaan perheen pojasta, joka
ei oikeastaan muuta tee kuin kiertelee Lontoota, käy uimassa paikallisessa
urheilukeskuksessa, tsekkailee miehiä ja, löytäessään hyvännäköisiä yksilöitä,
harrastaa kutakuinkin järjettömän paljon seksiä heidän kanssaan. Töitä ei
tarvitse tehdä, sillä isoisä on jättänyt etukäteisperinnöksi lapsenlapselleen
huiman omaisuuden, ja sitä paitsi, William ei ole vielä löytänyt tarpeeksi
kivaa työpaikkaa, lorviminen kun nyt sattuu olemaan puurtamista hauskempaa.
Williamin elämä kuitenkin – no, ei voi sanoa ”muuttuu”, mutta ehkä hieman
kaartuu, kun hän pelastaa puolivahingossa 80-vuotiaan, aikoinaan arvostetun
Lordi Nantwichin hengen, ja tämä pyytää Williamia kirjoittamaan elämänkertansa.
Tadaa.</span></span></span><br />
<br />
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Ja no. Luin kirjan ihan
mielelläni. Hollinghurstin proosa on ehdottoman ensiluokkaista. Hän kirjoittaa
riemastuttavan elävästi ja rikkaasti, ja vaikka teksti on äärimmäisen kaunista,
se ei sorru turhaan pöyhistelyyn vaan rikkoo pinnan ja säröilee, rohkeasti.
Opin myös aika paljon uusia sanoja, sillä korkeasta koulutuksesta nauttivat
etuoikeutetut päähenkilöidensurkimukset käyttävät puheessaan aika paljon
sivistyssanoja, joista en ollut ikinä kuullutkaan. Kaiken kaikkiaan kirjan
kieli on juuri sellaista, josta ehkä eniten nautin: se rönsyilee, mutta pysyy
realistisena inhottavuuteen saakka.</span></span></span><br />
<br />
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Tarina sitten taas… Jo <i>The Stranger’s Childin</i> kanssa ongelmani
oli se, että vaikka teksti oli mielestäni mahtavaa, ei tarina kiinnostanut
juuri pätkän vertaa<i>. The Swimming-Pool
Libraryn</i> kohdalla tarina kiinnosti hitusen enemmän, mutta enpä voi sanoa
suhtautuneeni siihen kertaakaan erityisen tunteellisesti. Tähän on useampi syy.
Ensinnäkin, kahden kirjan perusteella rohkenen väittää, ettei Hollinghurst
kirjoita henkilöhahmoistaan pidettäviä, päinvastoin. Silloin tällöin esiin
tupsahtaa joku sivuhenkilö, jota symppaa ihan tosissaan, mutta enimmäkseen
hahmot vaikuttavat itseriittoisilta, omia etuaan ajavilta kusipäiltä, joille
tekisi hyvää saada kokea vähän ”oikeaa elämää”. Toisekseen, tarina polkee
paikoillaan usein ja pitkään; William lorvailee Lontoossa, käy uimassa, lukee
Nantwichin päiväkirjoja, ihastuu johonkin uuteen jätkään – ja ryhtyy suhteeseen
tämän kanssa – ja sitten aloitetaan kuvio alusta. Joskus, melko harvoin,
Hollinghurst yrittää ujuttaa mukaan jonkin sortin yhteiskuntakritiikkiä, joko
antirasistista tai LGBTQ+ -oikeuksien puolesta, mutta yritykset tuppaavat
lässähtämään, ja etenkin antirasismia yrittäessään hän päätyy lähinnä
fetisointiin. Ei hyvä.</span></span></span><br />
<br />
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Tähän lopputulokseen
näkyy päätyneen moni muukin kirjan lukijoista, ainakin Goodreadsista päätellen.
Ehkä paras juttu, minkä tästä kirjasta irti sain, on siitä kirjoitetut lukuiset
vihaiset arviot. Suuri osa kirjan lukijoista on näemmä sitä mieltä, että
William on itsekeskeisyydessään ja laiskuudessaan noin historian ärsyttävin
kertoja ja päähenkilö, että kirjan juoni tympeän mitäänsanomaton ja että kirja
on lähinnä stereotypioita vahvistavaa roskaa. Itse en menisi ihan noin
pitkälle, vaikka näen hyvin kritisoijien pointit.</span></span></span><br />
<br />
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Kokonaisuudessaan kirja
jätti hieman hämmentyneen fiiliksen. Suurin plot twist paljastuu kirjan
viimeisissä luvuissa, mutta kirjan juonen kannalta se saapuu liian myöhään, liian
yllättäen ja ilman aiempien tapahtumien järkevää pohjustusta ja tukea. Juonenkäänteen
on käsittääkseni tarkoitus viedä kirjaa hieman sosiaalitietoisempaan suuntaan,
mutta kun enemmistö kirjassa on ollut yhteiskunta-aktivismin kannalta silkkaa höttöä,
tuntuu äkillinen kiepahdus pakotetulta. Ja vaikka kirjan aikana mielessäni
heräsi useita kysymyksiä ja todella odotin loppuratkaisua, ei ratkaisu
oikeastaan ratkaissut mitään tai antanut vastausta yhteenkään kysymyksistäni. Kahden
kirjan perusteella sanoisin, että Hollinghurstin tyyliin taitavat kuulua tällaiset
hieman hölmistyneeksi jättävät moniselitteiset loput, mutta varsinkin tämän
kirjan kohdalla moniselitteisyys tarkoitti minulle itselleni lähinnä tyhjyyttä
ja tyytymättömyyttä. Lankoja ei kerätty eikä varsinkaan solmittu yhteen, eikä
se mielestäni tuonut kirjalle lisäarvoa.</span></span></span><br />
<br />
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Ja silti tätä kirjaa
pidetään yhtenä LGBTQ+ -kirjallisuuden kiistattomista klassikoista. Kaikkeen
sitä joutuukin tyytymään!</span></span></span><br />
<br />
<span style="font-family: inherit; font-size: small;"><span style="font-family: inherit;"><span style="line-height: 107%;">Käsitykseni
Hollinghurstin maneerien luonteesta saattaa (toivon mukaan) vahvistua
lähiaikoina, sillä tykkään kuitenkin tyypin kirjoitustyylistä niin paljon, että
ostin jo elokuussa kirjailijan suosituimman teoksen, The Line of Beautyn, omaan
kirjahyllyyni. Toivottavasti sen kirjan luettuani osaan lopultakin päättää,
kannattaako Hollinghurstin kirjallisuuteen käyttää aikaa (ja rahaa) vai ei. </span></span><span style="line-height: 107%;"> </span></span><br />
<br />
<span style="font-family: inherit; font-size: x-small;"><span style="line-height: 107%;">Alan Hollinghurst - The Swimming-Pool Library</span></span><br />
<div class="MsoListBulletCxSpLast" style="margin-left: 0cm; text-indent: 0cm;">
<span style="font-family: inherit; font-size: x-small;"><span style="line-height: 107%;">Vintage [1988] 1998</span></span></div>
<div class="MsoListBulletCxSpLast" style="margin-left: 0cm; text-indent: 0cm;">
<span style="font-family: inherit; font-size: x-small;"><span style="line-height: 107%;">288 sivua </span></span></div>
emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-46084771161869296822015-08-27T17:09:00.001+03:002015-08-28T09:55:23.054+03:00Kesän kirjoja<!--[if gte mso 9]><xml>
<o:OfficeDocumentSettings>
<o:AllowPNG/>
</o:OfficeDocumentSettings>
</xml><![endif]-->
Ohoh, olen taas vahingossa pitänyt jonkin sortin kesätauon kirjoittamisesta.
Lukemisesta en niinkään, vaikka kesätyöt veivätkin hyvän osan päivistä. Asetin
itselleni jonkin sortin lukuprojektin kesäksi, jos sitä nyt projektiksi voi
kutsua. Tarkoitukseni oli lukea täsmälleen sellaisia kirjoja kuin itse huvitti,
joten suurimman osan ajasta lueskelin Goodreadsin "Best
LGBTQ+"-listoilta löytyviä teoksia. Tässä pieni kooste osasta kesälukemistoa.<br />
<br />
<b>1) Alan Hollinghurst - The Stranger's Child</b><br />
<br />
Tätä kirjaa en oikeastaan edes löytänyt edellä mainituilta listoilta vaan
Tumblrin kirjayhteisöstä, jossa kirjaa kuvailtiin seuraavasti: "Se on
vähän niin kuin Downton Abbey, mutta homojen kera!" En ole Downton Abbeyn
suurin enkä edes toiseksi tai kolmanneksi suurin fani, mutta jos siinä olisi
edes kaksi queer-sateenvarjon alle kuuluvaa hahmoa, saattaisin olla.
Periodi-draama = paras asia maailmassa. Tartuin siis kirjaan innosta puhkuen.<br />
<br />
Valitettavasti The Stranger's Child = ei paras asia maailmassa. Kirja on
jaettu monelle eri aikavyöhykkeelle, ja ainoastaan yhteensattumat ja yllättävät
kohtaamiset nitovat vyöhykkeet toisiinsa. Yleensä olen ilahtunut vaihtuvista
kertojista ja aikakausista (hyvä niin, sillä kirjoittaako kukaan enää kirjoja,
joissa olisi sama kertoja ja tapahtuma-aika alusta loppuun?), mutta tämän
kirjan kohdalla homma vähän lässähti. Kirjan keskiötä hallitsevat aristokraatit
eivät tehneet minuun suurta vaikutusta, kirjan ainoa pysyvä henkilöhahmo Daphne
jäi mielestäni vaille syvyyttä, ja sen harvan kerran, kun ehdin kiintyä
johonkuhun hahmoon tai juonikuvioon, kyseinen aikakausi loppui ja kirja hyppäsi
aivan toisaalle. Tuntuu, ettei Hollinghurst edes halunnut minun pitävän
yhdestäkään henkilöhahmosta, ja valitettavasti minun on vaikea nauttia
kirjasta, jos haluaisin läimiä kaikkia tarinan hahmoja säännöllisesti
molemmille poskille. Tarina kai yritti kertoa joitain oivaltavaa todellisuuden
häilyväisyydestä, mutta minua lähinnä pitkästytti. Kirjan loputtua olin vain
tyytyväinen siitä, että pääsin lukemaan jotain muuta. Tästä huolimatta: ei
huono. 3/5. <br />
<br />
<b>2) Armistead Maupin - Tales of the City, osat 1-3</b><br />
<br />
Tässä taas kirjasarja, jonka bongasin Goodreads-listoilta - joskin myös noin
tuhannelta muulta "Parhaat homokirjat" -listalta. Armistead Maupin on
ollut kovaakin kovempi juttu homopiireissä 70-luvulta lähtien, joten pakkohan
jätkän kirjallisuuteen oli tutustua.<br />
<br />
Palatakseni viime kohdan kysymykseen "kirjoittaako kukaan enää kirjoja,
joissa olisi sama kertoja alusta loppuun?"... Ei muuten kirjoittanut edes
neljäkymmentä vuotta sitten. Maupinin sarja värikkään San Franciscolais-sakin
elämästä ilmestyi alun perin jatkosarjana lehdessä, ja alkuperäinen formaatti
näkyy kirjojen nykyisessäkin asussa: luvut ovat lyhyitä ja helppolukuisia
pieniä tarinanpyrähdyksiä, jotka muodostavat ajan kanssa suuremman
kokonaisuuden. Päällimmäinen ajatukseni kirjoista oli: tätä lukemalla sitä
viihdytettiin itseä, kun television queer-hahmot olivat vielä nykyistäkin
olemattomampia ja/tai pahvisempia. Kirjasarja on yhdeksän osaa pitkä, ja kolmen
osan perusteella voin sanoa, että mitä enemmän sitä lukee, sitä paremmaksi se
menee. Hersyvän hauska sarja on usein aidosti liikuttava ja rohkea - joskin
myös paikoitellen aatteissaan valitettavan takapajuinen. Nauroin paljon, mutta
myös irvistelin paljon. Joka tapauksessa pelkästään toisen osan ensimmäisessä
luvussa oleva Michael Tolliverin Ystävänpäivän lupausten lista tekee sarjasta
lukemisen arvoisen. Nauroin kunnes itkin. 4/5.<br />
<br />
<b>3) Sarah Waters - Affinity</b><br />
<br />
Nyt on sitten luettu kaikki Sarah Watersin kirjat. Vähän sääli - mitä tässä
nyt seuraavaksi lukee, kun kaipaa historiallisia lesboja? Ilmeisesti kaikkia
Sarah Watersin kirjoja uudestaan. <i>Yövartio </i>on tosin edelleen suosikkini.<br />
<br />
Watersin tuotannon voi jakaa karkeasti kahtia - synkkään ja mukavaan - ja
Affinity kuuluu ehdottomasti ensimmäiseen kategoriaan. Kirja on tyyliltään
juuri sitä, mistä Waters tunnetaan; runsasta, yksityiskohtaista kerrontaa,
koukuttavaa juonta, kykyä vetää matto lukijan jalkojen alta täydellisesti.
Koska olen kuitenkin 90% hömppää hyvänä päivänä (ja huonona 100%), minua
jokseenkin masensi kirjan lopetus. Kokonaisuudessaan kirja oli kaikesta
huolimatta erinomaista ajanvietettä; synkkä mutta viihdyttävä, ja vaikken palaakaan
kirjan pariin lähiaikoina, suosittelen kaikille niille Watersin faneille,
joilta teos on vielä lukematta. 3/5.<br />
<br />
<b>4) Michael Cunningham - A Home at the End of the World</b><br />
<br />
Michael Cunninghamin kiitelty romaani on kiinnostava katsaus risteileviin
ihmiskohtaloihin. Cunninghamin tarinat ovat mielestäni suunnilleen aina
parhaimmillaan katkeransuloisia, pahimmillaan tuskallisia, mutta mies
kirjoittaa proosaa niin ihanan soljuvasti, että aina niitä lukee mielellään. A
Home at the End of the World ei ollut poikkeus, ja usein bussissa kirjaa
lukiessani pysähdyin huokailemaan yksittäisille lauserakenteille. E. M. Forster
on sanonut, että onnistuneessa tarinassa täytyy olla joko täydellinen rakenne
tai yksi elävä henkilöhahmo, ja tässä kirjassa eläviä henkilöhahmoja on monta.
Hahmot ovatkin kirjan parasta antia - juonen puolesta kirja pysyykin
enimmäkseen paikoillaan, vaikka ajallisesti ja maantieteellisesti kirja hyppää
välillä paljonkin. En kuitenkaan tykännyt tästä niin paljon kuin olisin
kuvitellut tykkääväni - kokonaisuudessaan tarina jäi jokseenkin etäiseksi. 3/5.<br />
<br />
<b>5) Jim Grimsley - Dream Boy</b><br />
<br />
Tässä sitten kesän omituisin kirja. En oikein vieläkään osaa sanoa, mitä
kirjassa oikein tapahtui. Sen kuitenkin tiedän, että se esitteli useampaa
myrkyllistä ihmissuhdetta - eikä kirjan takakansi todellakaan markkinoinut
kirjaa sillä tavalla. Kirja jätti minut enimmäkseen hämmentyneeksi - en
esimerkiksi tiennyt, mihin vuoteen tarina sijoittuu, ja läpi kirjan huomasin
miettiväni: "Joko tää tapahtuu 50-60-luvulla, tai sitten tää tapahtuu
jossain hyvin syvällä pöndellä." En ole vieläkään saanut vastausta tähän
arvoitukseen, kuten en myöskään siihen, mitä samperia kirjan lopussa tapahtuu.
Tiedän vain, että minua kuvotti. Yritin puristaa vastauksia kaveristani, joka on
myös kirjan lukenut, mutta kävi ilmi, että hän on ihan yhtä hämmentynyt kuin
minäkin. Siis, hyvät toverit, älkää luottako takakansitekstiin (paitsi
korkeintaan sen traagisen lopun osalta) - tämä kirja ei todellakaan ole tarina
mistään kahden nuoren ylittämättömästä ystävyydestä. 2/5.<br />
<br />
<b>6) Alison Bechdel - Lepakkoelämää, osat 1-4</b><br />
<br />
En voi uskoa, että luin nämä queer-sarjakuvan klassikot vasta tänä kesänä,
mutta tässä sitä ollaan. Tykkäsin ihan mahdottoman paljon. 80-luvulla alkanut
ja vuoteen 2008 saakka jatkunut sarja on paitsi mahtava katsaus lähihistoriaan
myös nykyisyyteen - ja sen sijaan, että sarja olisi jämähtänyt
aloitusvuosilleen, se on kehittynyt maailman mukana. Erityisen piristävää oli
huomata, miten alkupään transfobisista ja -misogynisistä piirteistä alettiin
päästä eroon nykyaikaan tultaessa; tätä kehua ei voi antaa kovin monelle
pitkään jatkuneelle sarjalle, valitettavasti. Sarjakuvat ovat hauskoja,
poliittisia ja syvällisiä, enkä itse henkilökohtaisesti mitään muuta
sarjakuvilta voisi toivoakaan. Näistä sarjakuvista tulee tietenkin myös
arkikäyttöön vakiintunut Bechdelin testi. 4/5.<br />
<br />
<b>7) Alison Bechdel - Hautuukoti</b><br />
<br />
Edellisestä innostuneena etsin tietenkin käsiini myös Bechdelin palkitun sarjakuvateoksen
Hautuukoti. Kirjassa Bechdel kertoo lapsuudestaan ja etenkin suhteestaan
hämmentävään isäänsä, ja sarjakuva on hiljattain sävelletty ja ohjattu
musikaaliksi. (Btw, jos joku haluaisi sponssata mut Broadwaylle katsomaan paria
uutuusmusikaalia, olisin erittäin kiitollinen.) Bechdelin piirtotyyli on
samalla huoletonta ja huoliteltua, kerronta puolestaan raikasta mutta samalla
syvää. Tämä teos todellakin osoittaa, että sarjakuvat ovat taiteen ja
kirjallisuuden muoto siinä missä muutkin. 4/5.<br />
<br />
<b>8) Alison Bechdel - Äideistä parhain</b><br />
<br />
Jos Bechdelin edeltävä teos Hautuukoti oli tarina Bechdelin isäsuhteesta,
keskittyy Äideistä parhain - kuten nimestä voi päätellä - äitisuhteeseen.
Hautuukodin hyvät puolet nousevat esiin tässäkin teoksessa, mutta niin nousee
myös katsaus psykoanalyysin saloihin, ja koska en tuon menetelmän suurin fani
ole, ei kirja viehättänyt minua ihan yhtä paljon. Hyvä se on silti, ja
suosittelen tutustumaan Bechdelin tuotantoon kokonaisuutena. Mahtavaa tavaraa.
3/5.<br />
<br />
<b>9) David Leavitt - While England Sleeps</b><br />
<br />
Lähestymme listauksen finaalia. Tällä kertaa parhaat näyttävät jääneen
viimeiseksi, sillä tässä on tämän kesän lempparikirjailijani - ja kirjailija,
jonka avaintuotannon lukaisin yhdessä viikossa. Minä <3 David Leavitt.<br />
<br />
Löysin Leavittin tämän kyseisen kirjan ansiosta. Takakansi lupasi 30-luvun
politiikkaa, Englannin luokkaeroja ja rakkaustarinan. Nappasin sen hyllystä
aaaaika nopeasti. Toisin kuin eräiden toisten kirjojen takakansitekstit, While
England Sleepsin kuvaus piti lupauksensa, ja piti sen vieläpä erittäin
tyydyttävästi. Leavittin kirjoitustyyli on kuin minulle tehtyä; runollisuutta
yhdistettynä (lähes) inhorealismiin. Paitsi, että olin äärimmäisen liikuttunut
kirjasta fiktiivisenä teoksena, olin äärimmäisen liikuttunut sen välittämästä
todellisuudenkuvasta. Uskon vakaasti siihen, että kirjan henkilöiden kohtalo on
ollut monien aikalaisten kohtalo. Luettuani kirjan loppuun itkin katkerasti.<br />
<br />
Hauskaksi (tai no, ehkä tragikoomiseksi) juttu kääntyi siinä vaiheessa, kuin
sain tietää, että Stephen Spender on haastanut Leavittin oikeuteen
nuoruudenmuistelmiensa kopioimisesta. Leavitt maksoi korvauksia ja julkaisi
kirjastaan kahden vuoden päästä korjatun version alustuksen kera, joskin
kaikesta päätellen kaveri on edelleen katkera oikeusjutusta. Vielä hauskemmaksi
(tai tragikoomisemmaksi) juttu käy, kun tietää, että Christopher Isherwood on
syyttänyt puolestaan Stephen Spenderiä omien muistelmiensa kopioimisesta
40-luvun tienoilla. Plagiaatti-ception! 4/5. <br />
<br />
<b>10) David Leavitt - Kiintymyksiä</b><br />
<br />
Luettuani While England Sleepsin ryntäsin kirjastoon lainaamaan jokaisen
Leavittin kirjan, jonka käsiini sain. Tämä oli rakkautta ensi lukemalla.
Kiintymyksiä veikin minut aivan toiseen paikkaan kuin WES; historiallisen
Englannin tai Espanjan sijaan tarina kuljetti minut 80-luvun USA:an. Ilmeisesti
Leavittin nuoruuden tavaramerkki oli "modernien", 80-luvulla
epäsovinnaisten perheiden kuvaaminen. Kiintymysten keskiössä ovat luulo- ja
oikeasti sairas Louise, tämän yliopistonsa syrjäyttämä tietotekniikkaprofessori
Nat, ja pariskunnan kaksi homoseksuaalia lasta, Danny ja April. Kirja on ns.
ihmissuhdekuvaus, eikä siinä juonen puolesta tapahdu merkittäviä muutoksia -
paitsi loppupuolella. Leavittilla on kuitenkin kyky luoda niin aitoja ja
uskottavia henkilöhahmoja, että ei kirja paljon juonta tarvitsekaan. Leavittin
pienet huomiot ovat niin osuvia, ettei voi muuta kuin nyökytellä mukana ja
kääntää sivua - ellei sitten jää lukemaan samaa kohtaa uudestaan ja uudestaan,
kuten minulle välillä tuntui käyvän. 4/5.<br />
<br />
<b>11) David Leavitt - Perhetanssit</b><br />
<br />
Kuten sanoi, luin enemmistön Leavittin tuotannosta viikossa. Perhetanssit on
kirjailijan ensimmäinen teos, novellikokoelma, joka, kuten Kiintymyksiäkin,
kuvailee amerikkalaisia perheitä. Näiden kahden kirjan välillä on huomattavasti
yhtäläisyyksiä, ja Perhetansseista löytyy monia ajatuksia, jotka on myöhemmin
esitelty hieman jalostettuina ja hiottuina Kiintymyksissä. Yleensä en luekaan
montaa saman kirjailijan teosta yhteen menoon juuri sen takia, että niistä alkaa
väistämättä poimia yhtäläisyyksiä ja toistuvia elementtejä, ja usein tämä alkaa
ärsyttää. Esimerkiksi Alan Bennett, josta kyllä kovasti pidän, kierrättää
suunnilleen jokaisen vitsin teoksesta toiseen, ja mitä enemmän tyypin kirjoja
lukee, sitä selkeämmin sen huomaa. Leavittin tapauksessa minua ei kuitenkaan
alkanut ärsyttää vähääkään - pikemminkin olin iloinen, kuin aloin tunnistaa
kirjailijan tapoja, joita pidin ainoastaan viehättävinä ja kiinnostavina. 4/5.<br />
<br />
<b>12) David Leavitt - The Lost Language of Cranes</b><br />
<br />
Innostuin Leavittista niin paljon, että jopa ostin kirjastosta puuttuvan (ja
Leavittin pääteokseksi mainostetun) The Lost Language of Cranesin. Ja onneksi
niin tein. Kirja on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani teoksista. Tämänkin
kirjan keskiössä on (Leavittin alkutuotannolle tyypillisesti) 80-lukulainen
amerikkalainen perhe; Manhattanilla asuva Philip on kaksikymppinen editoija,
joka päättää tulla kaapista ulos rakastuttuaan jännittävään Eliotiin. Vähänpä
hän kuitenkaan arvaa, miten uutiset vaikuttavat hänen vanhempiinsa, Roseen ja
Oweniin, joiden avioliitto ei ole kenties se kaikista onnistunein.<br />
<br />
<span lang="EN-US" style="mso-ansi-language: EN-US;">The Lost Language of Cranes
on mestariteos. </span>Alleviivasin Kindlelläni suunnilleen joka toisen lauseen
luettuani sen ensin kahteenkymmeneen kertaan. Kirja on niin kertakaikkisen
aito, osuva ja täynnä tunnetta, että minun on edelleen vaikeaa puhua (saatikaan
sitten kirjoittaa) siitä ilman, että vain revin hiuksiani ja syljen
konsonantteja. Itkin, nauroin, puin nyrkkiä - kävin läpi suunnilleen koko
tunnekirjon. Palasin äskettäin tätä kirjoitustani varten selailemaan
kirjanmerkkejäni, ja nyt olen taas valmis ottamaan koko homman uusiksi.
Loistava kirja. 5/5.<br />
<br />
<b>13) Patricia Nell Warren - The Front Runner</b><br />
<br />
Vuonna 1974 julkaistu Patricia Nell Warrenin teos homoista kilpajuoksijoista
oli aikanaan (ja on edelleen) melkoinen yllätys. Teosta voi kuvata helpoiten
kahdella sanalla: aikaansa edellä. Lisäksi sanoisin myös: edelleen
ajankohtainen. Vielä kirjan lopussakin minusta oli kaikesta huolimatta vaikea
sanoa, pidinkö siitä vai en - välillä kirja oli kerrassaan hengästyttävän hyvä,
välillä taas kerrassaan kuvottava. (Enkä tiedä, voinko täysin heittää
kuvottavuutta sen piikkiin, että kirja on julkaistu vuonna 1974.) Yksi asia on
kuitenkin varmaa: yksikään kirja ei ole ikinä, EI IKINÄ, antanut näin
positiivista kuvaa suomalaisesta mentaliteetista ja suomalaisista ihmisistä. Jo
pelkästään tämä hauska piirre tekee kirjasta lukemisen arvoinen. Usein on
sanottu, ettei minulla ole minkäänlaista kansallisylpeyttä, mutta tätä kirjaa
lukiessa olin valmis huutamaan "Torilla tavataan!!!" säännöllisin
väliajoin. 3/5.<br />
<br />
Siinä siis joitain kesän aikana lukemistani kirjoista. Jospa taas tästä lähtien yrittäisi kirjoittaa vähän aktiivisemmin, jottei tarvitsisi tehdä tällaisia jättipostauksia. <br />
<!--[if gte mso 9]><xml>
<w:WordDocument>
<w:View>Normal</w:View>
<w:Zoom>0</w:Zoom>
<w:TrackMoves/>
<w:TrackFormatting/>
<w:HyphenationZone>21</w:HyphenationZone>
<w:PunctuationKerning/>
<w:ValidateAgainstSchemas/>
<w:SaveIfXMLInvalid>false</w:SaveIfXMLInvalid>
<w:IgnoreMixedContent>false</w:IgnoreMixedContent>
<w:AlwaysShowPlaceholderText>false</w:AlwaysShowPlaceholderText>
<w:DoNotPromoteQF/>
<w:LidThemeOther>FI</w:LidThemeOther>
<w:LidThemeAsian>X-NONE</w:LidThemeAsian>
<w:LidThemeComplexScript>X-NONE</w:LidThemeComplexScript>
<w:Compatibility>
<w:BreakWrappedTables/>
<w:SnapToGridInCell/>
<w:WrapTextWithPunct/>
<w:UseAsianBreakRules/>
<w:DontGrowAutofit/>
<w:SplitPgBreakAndParaMark/>
<w:EnableOpenTypeKerning/>
<w:DontFlipMirrorIndents/>
<w:OverrideTableStyleHps/>
</w:Compatibility>
<m:mathPr>
<m:mathFont m:val="Cambria Math"/>
<m:brkBin m:val="before"/>
<m:brkBinSub m:val="--"/>
<m:smallFrac m:val="off"/>
<m:dispDef/>
<m:lMargin m:val="0"/>
<m:rMargin m:val="0"/>
<m:defJc m:val="centerGroup"/>
<m:wrapIndent m:val="1440"/>
<m:intLim m:val="subSup"/>
<m:naryLim m:val="undOvr"/>
</m:mathPr></w:WordDocument>
</xml><![endif]--><!--[if gte mso 9]><xml>
<w:LatentStyles DefLockedState="false" DefUnhideWhenUsed="false"
DefSemiHidden="false" DefQFormat="false" DefPriority="99"
LatentStyleCount="371">
<w:LsdException Locked="false" Priority="0" QFormat="true" Name="Normal"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" QFormat="true" Name="heading 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 7"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 8"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="heading 9"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 6"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 7"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 8"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index 9"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 7"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 8"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="toc 9"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Normal Indent"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="footnote text"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="annotation text"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="header"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="footer"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="index heading"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="35" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="caption"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="table of figures"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="envelope address"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="envelope return"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="footnote reference"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="annotation reference"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="line number"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="page number"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="endnote reference"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="endnote text"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="table of authorities"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="macro"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="toa heading"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Bullet"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Number"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Bullet 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Bullet 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Bullet 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Bullet 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Number 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Number 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Number 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Number 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="10" QFormat="true" Name="Title"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Closing"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Signature"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="1" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="Default Paragraph Font"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text Indent"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Continue"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Continue 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Continue 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Continue 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="List Continue 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Message Header"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="11" QFormat="true" Name="Subtitle"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Salutation"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Date"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text First Indent"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text First Indent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Note Heading"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text Indent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Body Text Indent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Block Text"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Hyperlink"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="FollowedHyperlink"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="22" QFormat="true" Name="Strong"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="20" QFormat="true" Name="Emphasis"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Document Map"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Plain Text"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="E-mail Signature"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Top of Form"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Bottom of Form"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Normal (Web)"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Acronym"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Address"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Cite"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Code"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Definition"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Keyboard"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Preformatted"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Sample"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Typewriter"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="HTML Variable"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Normal Table"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="annotation subject"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="No List"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Outline List 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Outline List 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Outline List 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Simple 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Simple 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Simple 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Classic 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Classic 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Classic 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Classic 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Colorful 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Colorful 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Colorful 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Columns 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Columns 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Columns 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Columns 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Columns 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 6"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 7"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Grid 8"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 4"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 5"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 6"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 7"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table List 8"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table 3D effects 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table 3D effects 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table 3D effects 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Contemporary"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Elegant"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Professional"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Subtle 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Subtle 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Web 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Web 2"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Web 3"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Balloon Text"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" Name="Table Grid"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" UnhideWhenUsed="true"
Name="Table Theme"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" Name="Placeholder Text"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="1" QFormat="true" Name="No Spacing"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" SemiHidden="true" Name="Revision"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="34" QFormat="true"
Name="List Paragraph"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="29" QFormat="true" Name="Quote"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="30" QFormat="true"
Name="Intense Quote"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" Name="Light Shading Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" Name="Light List Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" Name="Light Grid Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" Name="Medium Shading 1 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" Name="Medium Shading 2 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" Name="Medium List 1 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" Name="Medium List 2 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" Name="Medium Grid 1 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" Name="Medium Grid 2 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" Name="Medium Grid 3 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" Name="Dark List Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" Name="Colorful Shading Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" Name="Colorful List Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" Name="Colorful Grid Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="19" QFormat="true"
Name="Subtle Emphasis"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="21" QFormat="true"
Name="Intense Emphasis"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="31" QFormat="true"
Name="Subtle Reference"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="32" QFormat="true"
Name="Intense Reference"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="33" QFormat="true" Name="Book Title"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="37" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" Name="Bibliography"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" SemiHidden="true"
UnhideWhenUsed="true" QFormat="true" Name="TOC Heading"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="41" Name="Plain Table 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="42" Name="Plain Table 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="43" Name="Plain Table 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="44" Name="Plain Table 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="45" Name="Plain Table 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="40" Name="Grid Table Light"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46" Name="Grid Table 1 Light"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51" Name="Grid Table 6 Colorful"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52" Name="Grid Table 7 Colorful"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="Grid Table 1 Light Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="Grid Table 6 Colorful Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="Grid Table 7 Colorful Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="Grid Table 1 Light Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="Grid Table 6 Colorful Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="Grid Table 7 Colorful Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="Grid Table 1 Light Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="Grid Table 6 Colorful Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="Grid Table 7 Colorful Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="Grid Table 1 Light Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="Grid Table 6 Colorful Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="Grid Table 7 Colorful Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="Grid Table 1 Light Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="Grid Table 6 Colorful Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="Grid Table 7 Colorful Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="Grid Table 1 Light Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="Grid Table 2 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="Grid Table 3 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="Grid Table 4 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="Grid Table 5 Dark Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="Grid Table 6 Colorful Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="Grid Table 7 Colorful Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46" Name="List Table 1 Light"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51" Name="List Table 6 Colorful"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52" Name="List Table 7 Colorful"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="List Table 1 Light Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="List Table 6 Colorful Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="List Table 7 Colorful Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="List Table 1 Light Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="List Table 6 Colorful Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="List Table 7 Colorful Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="List Table 1 Light Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="List Table 6 Colorful Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="List Table 7 Colorful Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="List Table 1 Light Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="List Table 6 Colorful Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="List Table 7 Colorful Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="List Table 1 Light Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="List Table 6 Colorful Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="List Table 7 Colorful Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="46"
Name="List Table 1 Light Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="47" Name="List Table 2 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="48" Name="List Table 3 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="49" Name="List Table 4 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="50" Name="List Table 5 Dark Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="51"
Name="List Table 6 Colorful Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="52"
Name="List Table 7 Colorful Accent 6"/>
</w:LatentStyles>
</xml><![endif]--><!--[if gte mso 10]>
<style>
/* Style Definitions */
table.MsoNormalTable
{mso-style-name:"Normaali taulukko";
mso-tstyle-rowband-size:0;
mso-tstyle-colband-size:0;
mso-style-noshow:yes;
mso-style-priority:99;
mso-style-parent:"";
mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt;
mso-para-margin-top:0cm;
mso-para-margin-right:0cm;
mso-para-margin-bottom:8.0pt;
mso-para-margin-left:0cm;
line-height:107%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Calibri",sans-serif;
mso-ascii-font-family:Calibri;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Calibri;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-fareast-language:EN-US;}
</style>
<![endif]-->emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-82162817243090068702015-06-14T20:31:00.000+03:002015-06-14T20:31:13.841+03:00Andrew Hodges - Alan Turing: ArvoitusLuin tänään loppuun yhden haastavimmista koskaan lukemistani kirjoista. Tämä on melko paljon sanottu, sillä luin lukiossa huvikseni Maailman tila -raportteja, ja yliopistolukemisiini on kuulunut mm. yli 400 sivua pitkä yksityiskohtainen esitys englannin kieliopista. Tämä "yksi haastavimmista kirjoista" ei edes liity mitenkään opintoihini; luin sen vain silkan huvin vuoksi. Ja luin sitä muuten viime helmikuun lopusta lähtien.<br />
<br />
Siihen aikaan Suomen elokuvateattereihin saapui nimittäin pätkä, jota olin odottanut pelonsekaisin tuntein: Alan Turingista kertova The Imitation Game. Olen ihaillut Alan Turingia siitä lähtien kun herrasta ensimmäisen kerran kuulin, siis joskus vuoden 2009 tienoilta asti. Turingin tuoreella biopicillä oli omat ongelmansa, mutta sain leffasta kuitenkin sysäyksen lukea tämän "toisen maailmansodan voittajan" elämästä muualtakin kuin Turingin säätiön nettisivuilta. Marssin seuraavana aamuna aukeamisaikaan koulun kirjastoon ja nappasin mukaani Andrew Hodgesin laatiman 600-sivuisen elämänkerran.<br />
<br />
Kirjan kirjoittaja on itse matemaattinen fyysikko, ja se näkyy. Jos minun pitäisi kuvata kirjaa yhdellä adjektiivilla, se olisi "perusteellinen". Saatoin hieman naurahtaa, kun Hodges kirjan lopusta löytyvässä Tekijän huomautus -osiossa päivittelee sitä, kuinka vähän Alan Turingista löytyi elämänkerrallista materiaalia. Materiaalin puute ei ole nähtävästi hidastanut Hodgesin työtä turhan paljon: kirja alkaa David Copperfieldmäisillä selkkauksilla Turingin sukujuurista, kiertää Christpher Morcomin vaikutuksen kautta toiseen maailmansotaan ja Enigmaan, ja päätyy lopulta kuvaukseen Turingin oikeudenkäynnistä ja tuomiosta vuonna 1952 ja pohdinnasta Turingin itsemurhaan vuonna 1954 johtaneista tekijöistä. Kirjan tekemistä ovat tukeneet läheisesti, kuten Hodges loppupuheenvuorossaan kirjoittaakin, Alan Turingin läheiset: "[Alan Turingin muotokuva] syntyi vasta, kun tapasin monia hänen tunteneita ihmisiä. Tässäkin suhteessa ensimmäiset kiitokseni kuuluvat itse aiheelle, joka jätti tuttaviinsa erittäin myötämielisen asenteen." Lukiessa minulle todella tuli sellainen tunne, että tässä on kuva oikeasta Alanista.<br />
<br />
Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä paremmin ymmärsin, että elämänkertaelokuvien tekijöillä ei ole minkäänlaista virallista velvollisuutta kertoa totuutta kohteensa elämästä. On täysin laillista ja hyväksyttävää valehdella jonkun oikean henkilön todellisuudesta, jos valehtelulla tuottaa Hollywoodiin sopivan nyyhkytarinan. Vaikka ensi-iltanäytös Imitation Gamesta liikutti minut kyyneliin, ja sai minut paitsi kehumaan elokuvaa julkisesti myös pyörtämään aikaisemmat valituspuheeni, on Hodgesin kirjoittaman elämänkerran lukeminen viskannut minut pysyvästi Imitation Gamen vastustajien joukkoon. Nostan hattua Oscar-voittaja Graham Moorelle, joka on käsikirjoituksessaan muokannut lähes tuhatsivuisesta, äärimmäisen hankalasta elämänkerrasta parituntisen draaman. En kuitenkaan voi antaa anteeksi elokuvan tapaa vääristää kuvaa Turingin persoonasta ja totuudesta.<br />
<br />
Toivon todella, että kaikki Imitation Gamen ansiosta Turingista kiinnostuneet haluavat nähdä sen vaivan, että ottavat selvää Alan Turingin todellisesta historiasta. Andrew Hodgesin kirja on eittämättä vaikea, usein jopa anti-viihteellisyyteen saakka totuuteen pyrkivä, ja sisältää pitkiä pätkiä yritystä selittää korkeita matemaattisia malleja maallikoille. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa: 1) Olet tuskin lukenut näin paljon integraalilaskennasta sitten lukioiän. Kenties innostunut niistä uudestaan ja kadut sitä, että pidit enemmän historiasta ja yhteiskuntaopista kuin matematiikasta. 2) Jos lopetat kirjan keskelle lukua (mikä on hyvin mahdollista sillä luku saattaa olla pituudeltaan 80 äärimmäisen tekstintäyteistä sivua) ja palaat kirjan pariin myöhemmin, sinulla ei ole aavistustakaan, mihin lopetit viimeksi ja mistä kappaleesta aloittaa. Suuri osa matematiikan selityksistä näyttää suunnilleen samalta. Ehkä ihan hyvä, etten panostanut matematiikkaan turhan paljon. (Kyllä, puhuttelen itseäni toisessa persoonassa.)<br />
<br />
Tästä kaikesta huolimatta teos on ehdottomasti palkitseva. Vaikka tyypillisenä humanistina olen enemmän kiinnostunut Turingin persoonasta kuin tutkimustyöstä, ja lempiosani olivat kirjan ensimmäiset ja viimeiset luvut, sain paljon irti myös keskiosan teorioista. Alan Turingin arvoituksen selvittäminen vie aikaa ja vaivaa, mutta on todella sen arvoista. Suosittelen.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Andrew Hodges - Alan Turing: Arvoitus</span><br />
<span style="font-size: x-small;">(Alan Turing: The Enigma)</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Hakapaino [1983] 2000</span><br />
<span style="font-size: x-small;">suom. Kimmo Pietiläinen</span><br />
<span style="font-size: x-small;">604 sivua</span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-65839713393527592622015-06-13T22:29:00.003+03:002015-06-13T22:29:56.405+03:00Charles Dickens - Nicholas NicklebyMinulla on ollut vuosien ajan sitkeä viha-rakkaus -suhde Charles Dickensiin. Nyt minun on ehkä kuitenkin haudattava sotakirves lopullisesti, sillä sain juuri luettua uuden lempi-Dickensini loppuun. Ja millainen kirja se onkaan.<br />
<br />
Kaikki alkoi kesäprojektistani, joka on Jamie Bellin koko filmografian katsominen. Koska olen fanittanut häntä lähes kymmenen vuotta, tehtävä ei ole kovin vaikea eikä tuskainen - ensinnäkin, on aika vähän kyseisen näyttelijän elokuvia, joita en olisi nähnyt, ja toiseksi, vaikka elokuva olisi surkea, mieltäni lohduttaa ajatus siitä, että Jamie Bell on maailman paras alle kolmekymppinen näyttelijä. (Kun hän täyttää ensi vuonna 30, hän on maailman paras kolmekymppinen näyttelijä. Tyyppi sai Baftan 14-vuotiaana ja ansaitsi sen sataprosenttisesti.) Sattumoisin Jamie Bell on näytellyt 2000-luvun alun filmatisaatiossa Nicholas Nicklebystä, mahdollisesti ainoasta Dickensin teoksesta, jonka juonesta minulla ei ollut mitään havaintoja. Leffassa näyttelevät myös Charlie Hunnam, Anne Hathaway, Romola Garai ja, huvittavaa kyllä, Christopher Plummer. Ihmettelen vain sitä, miksen ollut katsonut elokuvaa jo aiemmin.<br />
<br />
Yllätyksekseni kyseinen filmatisaatio osoittautui mestariteokseksi. Vaikka alkuperäisteos on pituudeltaan sellaista tuhannen sivun luokkaa, en kavahtanut moista, vaan päätin ladata sen lukulaitteeseeni välittömästi. Ja voi pojat, ellen olisi jo omistanut tulevaa graduani Melvillelle, käsittelisin varmaan Dickensiä, niin käsittämättömän suuresti minä kirjaan ihastuin.<br />
<br />
Dickens on kirjailija, jota rakastaisin inhota ihan vain sen takia, että hän on brittiläisen 1800-luvun kirjallisuuden keulakuvana toimiva valkoinen heteromies, joka nostetaan hämmästyttävän korkealle jalustalle huolimatta siitä, että hänen kirjansa ovat ennalta-arvattavaa lukijoiden koukuttamiseen pyrkivää kioskikirjallisuutta. Mutta sitten muistan, että joka samperin kerta kun luen Dickensin kirjoja, sivujen käsittämätön määrä unohtuu ja henkilöhahmojen kokemukset saavat minut itkemään ja nauramaan. <i>Puhumattakaan </i>sitten siitä, kuinka suuri yhteiskunnallinen merkitys herran kirjoilla oli, ja kuinka hänen fiktionsa konkreettisesti paransi monien sorrettujen asemaa. (Esimerkiksi Nicholas Nicklebyssä kritiikin kohteeksi joutuvat lapsia retuuttaneet Yorkshiren koulut, ja vuosia myöhemmin kirjoitetussa esipuheessa kerrotaan, että puheen kirjoittamisen aikaan kyseiset koulut oli lakkautettu, paljolti kirjan ansiosta.) Pakko myöntää, että olen hieman Dickens-fani.<br />
<br />
Ja kuten jo aiemmin kirjoitin, Nicholas Nickleby on dickenseistä lempparini. Kirjan eponyyminen päähenkilö Nicholas on parikymppinen maalaisherrasmiehen poika, jonka perhe joutuu ahdinkoon isän yrittäessä rikastua keinottelulla. Omaisuuden menetettyään perheen pää on kuollut "sydänsuruun" ja jättänyt puille paljaille vaimonsa ja kaksi lastaan. Kuolinvuoteellaan herra Nickleby on vaatinut vaimoaan turvautumaan vanhempaan veljeensä, Ralphiin, jonka keinottelu on puolestaan tuottanut tulosta eli mittavan omaisuuden. Nicholas ja Kate matkaavat äitinsä mukana Lontooseen setänsä puheille, ja sedällä onkin suunnitelmia veljenlapsiensa "hyväksi": Nicholas lähetetään opettajaksi poikien sisäoppilaitokseen Yorkshiressa, ja Katelle hommataan paikka ompelijana. Pian sisarukset saavat surukseen huomata, ettei isän veli ole yhtä hyväsydäminen kuin he aluksi olettivat, ja saavuttaakseen uudelleen taakse jääneen onnen heidän on pistettävä peliin nokkeluutensa ja kestävyytensä.<br />
<br />
Nicholas Nicklebyssäkin toistuvat toki kaikki Dickensin helmasynnit: hyvät ovat äärimmäisen hyviä ja kauniita, pahat ovat äärimmäisen pahoja ja rumia, kaltoinkohdeltu orpo osoittautuu jalosukuiseksi herrasmiehen jälkikasvuksi, mitä näitä nyt on. Kirjan juonen tiesin tietenkin katsottuani ensin elokuvan, mutta elokuvankin juonen ja käänteet osasin arvata ennalta aiemman Dickens-tuntemuksen perusteella. Tämä ei kuitenkaan menoa haitannut, ja välistä NN:ssä törmää myös piirteisiin, jotka jopa rikkovat perinteistä Dickens-kaava; vaikka päähenkilö Nicholas on suurimman osan ajasta hyvyyden perikuva, on hänelle suotu myös äkkipikaisuutta ja räiskyvää temperamenttia, jotka tekevät hänestä Dickensin useita muita loputtoman hyveellisiä henkilöhahmoja kiinnostavamman. Myös NN:n pääpahis on yllättävän monisyinen, ja piristävää oli myös se, että tyypin karsein piirre oli ulkomaalaisuuden sijasta rakkaus kapitalismiin. Jos siis tykkää Dickensin tyylistä mutta on kyllästynyt Bleak Housen ja Little Dorritin ranskalaispahiksiin, kannattaa ehkä vilkaista tätä kirjaa.<br />
<br />
Ja no. En oikein jaksa keksiä "järkeviä perusteita" sille, miksi pidän tästä kirjasta. Pidän tästä kirjasta radikaaliuden, melkein feminististen ilmausten, liikuttavien henkilöhahmojen ja <a href="https://36.media.tumblr.com/405706561f8e20aa1f0666981c85412c/tumblr_npdrqwAgea1qfmpeqo1_540.png">tällaisten katkelmien</a> vuoksi. Suhtautumisestani kertoo paljon se, että äitini soitti minulle eilen vähän sen jälkeen, kun olin lukenut luvun 58, ja kävimme seuraavanlaisen keskustelun:<br />
<br />
Äiti: "Ootko sä tosi väsynyt, kulta?"<br />
Minä: "No eeen oikeastaan. Jos mä kuulostan jotenkin erikoiselta niin se johtuu siitä, että luin just surullisemman luvun IKINÄ ja oon itkenyt viimeiset kymmenen minuuttia ihan hysteerisesti."<br />
Äiti: "No se selittää, kuulostat meinaan just siltä. Mut hyvä sentään että oot itkenyt jollekin tuollaiselle etkä millekään vakavalle."<br />
Minä: "Niin, tää kirja on vaan <i>tuhonnut</i> mut emotionaalisesti mutta eipä tässä mitään, ha hah ha."<br />
<br />
Nyrkkisääntö on, että jokainen kirja, joka saa minut tuntemaan jotain niin vahvasti, että haastan itkun voimakkuudessa yläkerran naapurin vauvan, on yksiselitteisen onnistunut. Tänään ensimmäistä kertaa kuukauteen minua ärsytti lähteä töihin; olisin vain halunnut maata sängyssä fiilistelemässä lempikohtiani. Tämän tekstin kirjoittamisen lomassa etsiskelen siistejä Dickens -t-paitoja. Olen mennyttä. Taidan ottaa toiseksi kesäprojektikseni lukea kaikki nekin Dickensin kirjat, joihin en ole vielä tutustunut.<br />
<span style="font-size: x-small;"><br /></span>
<span style="font-size: x-small;">Charles Dickens - Nicholas Nickleby</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Project Gutenberg [1838-1839] 2006</span><br />
<span style="font-size: x-small;">n. 1000 sivua</span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-48975098506792331492015-05-27T11:35:00.000+03:002015-05-27T11:35:49.895+03:00Erich Maria Remarque - All Quiet on the Western FrontOlen näemmä jälleen kerran jättänyt kirjablogin tuuliajolle. Loppukevään esseet söivät hieman kirjoitusintoa. Nyt olen kuitenkin saanut taas yhden opintovuoden turvallisesti päätökseen ja uskaltaudun jälleen kirjoittamaan kirjoista ei-akateemisesti. Huvittavaa on se, että päätän palata näppäimistön äärelle juuri tänään, päivänä, jona luin loppuun <i>All Quiet on the Western Frontin</i>. Nyt kävi niin, että kaksi peräkkäistä blogimerkintää käsittelevät sotakirjoja, ja vieläpä samaan sotaan sijoittuvia kirjoja. Mitä tässä voi sanoa. Tykkään historiasta ja homososiaalisuudesta. <br />
<br />
All Quiet on the Western Front, tai kuten se suomennetulta nimeltään kuuluisi, <i>Länsirintamalta ei mitään uutta</i>, on luultavasti jokaiselle tuttu nimi. Tuttu se oli ilmestymisaikanaankin vuonna 1929, ja vain vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa julkaistiin kirjaan perustuva elokuva, joka sai Oscar-palkinnon ja sotaelokuvien klassikon maineen. Paras kaverini IMDb myös kertoo minulle, että kirjasta tehtaillaan tällä hetkellä upouutta elokuvaversiota, joten kirjan asema ei ole vähentynyt sitten kolmekymmentäluvun. Ja miksi olisikaan; suunnilleen sivulla 20 totesin, että kirja on hienoin ensimmäisestä maailmansodasta koskaan kirjoitettu teos.<br />
<br />
Vaikka kirja on ulkoisilta piirteiltään helppolukuinen (parinsadan sivun tienoilla, sisältää enimmäkseen lyhyitä, ytimekkäitä virkkeitä), meni minulta sen lukemiseen enemmän aikaa kuin moniin sitä kolme kertaa pidempiin teoksiin. Pienestä koostaan huolimatta kirja on painavaa tavaraa. Yksinkertaiset, karut lauseet kertovat lyhykäisyydessäänkin niin paljon, että lukeminen hengästyttää. Kirja on käsittämättömän aito ja rehellinen, ja kirjan tapahtumista lukeminen aitoudessaan on melko murskaava kokemus. Elämässä törmää välillä teoksiin, jotka iskevät syvälle ja kovaa, mutta joihin tutustuessa ymmärtää, ettei niitä tule koskaan ymmärtämään. All Quiet on the Western Front on sellainen kirja. <br />
<br />
Sen enempää en kenties kykene tästä kirjasta sanomaan. Jos tykkäätte kärsiä mutta olette sitä mieltä, että pasifismi on aika jees, suosittelen tutustumaan tähän kirjaan. Minä puolestani menen nyt suihkuun itkemään, kiitos. <br />
<br />
Ps. Vielä vähän käännöksestä; en edes tiedä, miksi luin tämän englanniksi, kun sekin on kuitenkin käännös. Nyrkkisääntöni on: lue alkuperäiskielellä jos suinkin voit, jos et voi niin suunnilleen mikä tahansa kieli käy. Englanninnos nyt vain sattui olemaan kirjaston hyllyssä. En huomannut kieliasussa epämiellyttäviä yksityiskohtia.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Erich Maria Remarque - All Quiet on the Western Front</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Vintage Classics [1926] 1996</span><br />
<span style="font-size: x-small;">208 sivua </span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-10004622393498112382015-04-12T22:48:00.003+03:002015-04-12T22:58:02.114+03:00John Boyne - The AbsolutistAsioiden käsittely saattaa helpottaa niistä toipumista, kerrotaan. Tässä sitä nyt sitten ollaan.<br />
<br />
Päätin tänään hetken mielenjohteesta lukea <b>John Boynen</b> kirjan <i>The Absolutist</i>. Eräs ystäväni luki kirjan jokin aikaa sitten ja ilmoitti sen tuottavan mitä suurinta tuskaa, ja minä, noh, olen aina pitänyt tuskasta. Minulla ei taida olla yhtäkään lempikirjaa, joissa 90% hahmoista ei esimerkiksi kokisi äärimmäisen masentavaa loppua (<i>Les Misérables, Moby-Dick</i>...) Tänään halusin lukea jotain koukuttavaa ja nopeahkoa, ja The Absolutist vaikutti tarpeisiini sopivalta.<br />
<br />
Kirja sijouttuu muutamalle eri aikatasolle, pääosin juoksuhautoihin Ranskassa vuonna 1916 ja sodasta hiljalleen toipuvaan Norwichiin vuonna 1919. Päähenkilö on Tristan, ensin 17-vuotias englannin puolella taisteleva sotilas ja sitten 21-vuotias sotaveteraani, jolla ei ole ollut elämässä paljon onnea: lihakauppiaan poika on saanut lähtöpassit kotoaan 16-vuotiaana, ainoan ystävyyssuhteen päätyttyä katkerasti, ja on kutsuntojen alkaessa valehdellut ikänsä päästäkseen sotimaan. Ennen laivaan lastaamista ja Ranskan rintamille kyydittämistä sotilaat pitää tietysti kouluttaa, ja harjoitteluleirillä Tristan tapaa Will Bancroftin, Norwichläisen kirkonmiehen moraalitietoisen pojan. Kuten nopeasti käy ilmi, tämä tapaaminen vaikuttaa Tristanin loppuelämään hyvin ratkaisevalla tavalla. Sodan jälkeen Tristan pistäytyy Willin kotikaupunkiin tapaamaan tämän siskoa, joskin on etukäteen päättänyt jättää kertomatta tälle, mitä hänen ja Willin välillä tarkkaan ottaen tapahtui.<br />
<br />
The Absolutist on niitä kirjoja, joiden onnellisempienkin kohtien yllä leijuu epätoivon uhka. Kirjan tapahtumien ajankohta ei tietenkään auta asiaa; en tiedä kovin monesta ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvasta romaanista, joka olisi iloinen, hellyyttävä tai toiveikas. John Boynen teos vie sydänsurun uhan kuitenkin äärimmilleen paljastaessa pienin vihjein tulevaa juonta etukäteen. Usealla eri aikatasolla vaihteleva narratiivi ei pelkää tulevien tapahtumien ennakoimista, mutta pitää kuitenkin huolen siitä, ettei lukija missään vaiheessa todella arvaa, mitä tuleman pitää. Itse yritin läpi kirjan kehitellä lukuisia worst case scenarioita, mutta kun vyyhti lopulta purkautui, lopputulos oli pahempi kuin yksikään kuvitelmistani. Seurasi pitkä kiroilu- ja kyynelryöppy. Tästä on nyt pari tuntia aikaa, mutta alan yhä päästellä ärräpäitä joka kerta, kun muistan, mihin teoksen suomennoksen nimi viittaa. Ystäväni varoitteli etukäteen, että "aina kun luulet, että se sattuu, niin usko pois, se sattuu pian vielä enemmän". Uskoin, mutten kuitenkaan osannut varautua.<br />
<br />
Teos ei kirjoitusasultaan tehnyt minuun erityisen suurta vaikutusta. Boyne kirjoittaa kauniisti, mutta ei niin ainutlaatuisesti, että olisin pysähtynyt säännöllisesti ihailemaan lauserakenteita tai sanavalintoja. Mutta jos minun pitää valita, luenko mieluummin kirjaa, jonka kieli saa minut haukkoman henkeä, vai kirjaa, jonka juoni aiheuttaa minulle sanoinkuvaamatonta tuskaa ja saa minut täyttämään kolme ämpärillistä suolavedellä, valitsen kiistatta jälkimmäisen. Enkä tosiaankaan tarkoita, että Boynen kieli olisi tylsää, päinvastoin; se on hyvinkin kekseliästä ja värikästä. Tarina vain jätti kielen jokseenkin varjoonsa.<br />
<br />
(Ja siis, toki tarina oli suorastaan pateettisen yltiömelodramaattinen ja masentava. Mutta se oli pateettisen yltiömelodramaattinen ja masentava juuri sellaiselle tavalla, joka puree minuun. On vaikeaa tarkastella narratiivia kriittisesti, jos hädin tuksin näkee tekstiä kyyneleiden lävitse. Jos ette ole vielä huomanneet, olen pahimman luokan tunteellinen nössö.)<br />
<br />
En sinänsä haluaisi suositella tätä kirjaa kenellekään, sillä en ole sadisti, mutta jos tykkäätte kirjoista, jotka sisältävät surullisia homoseksuaaleja, moraalisia ongelmia ja sodankäyntiä, ja jotka on kirjoitettu tuskantuottamismielessä, kannattaa ehkä tarttua tähän. Olen varma, että useat sulkevat kirjan kannen viimeisen sivun luettuaan haukotellen, päätään pudistellen ja tuhahtaen, että lukijan itkettämisen halu näkyy siinä liian selkeästi, ja osittain olen samaa mieltä. Minun on kuitenkin aina vaikea arvioida kirjaa kriittisesti, jos olen kokenut sitä lukiessani suunnilleen kaikki lajissani havaitut tunteiden skaalat. Jos kirja on kovin feelsikäs, minä vähät välitän sen objektiivisesta tarkastelusta. Kaiken kaikkiaan The Absolutist iski minuun melkoisen lujaa, ja olen varma, että menee pitkä aika, ennen kuin lakkaan muistelemasta sitä henkisen ja osittain fyysisenkin kivun määrää, jota tämä kirja minulle aiheutti.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">John Boyne - The Absolutist</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Black Swan 2012</span><br />
<span style="font-size: x-small;">427 sivua </span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-58861559839990315292015-04-10T11:31:00.001+03:002015-04-10T15:49:45.064+03:00David Nicholls - The UnderstudySiitä on jo varmaan vierähtänyt noin kuukausi, kun tämän kirjan luin, mutta kirjoitanpa siitä silti.<br />
<br />
Jos kaipaan jotain äärimmäisen turruttavaa ja aivot narikkaan -lukemista, saatan tarttua <b>David Nichollsin</b> kirjaan. Kaveri on suorastaan liikuttavan itseään toistava ja ennalta-arvattava, ja siksi mitä helpointa luettavaa. Ei tarvitse lukiessa paljon pohdiskella. Jokainen henkilöhahmo on joko astetta ärsyttävämpi tai mukavampi kuin edellinen, ja tapahtumat lähtevät aina siihen suuntaan, joka aiheuttaa lukijalle suurinta mahdollista myötähäpeää.<br />
<br />
<i>The Understudy</i> on kolmas David Nichollsilta lukemani kirja, ja odotetusti se noudatti kahden aiemmin lukemani teoksen kaltaista reseptiä. Resepti David Nichollsin kirjaan on yleensä seuraavanlainen:<br />
<br />
- Otetaan yksi mieshenkilö. Mies on kunnon kaveri ja tahtoo yleisesti ottaen hyvää ihan jokaiselle, mutta on silti varsinainen nuija. Hän haluaa mediaseksikkään ammatin, ja joskus jopa sellaisen saavuttaa, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että hän törppöilee jatkuvasti eikä oikeastaan etene yhtään mihinkään.<br />
<br />
- Otetaan yksi naishahmo. Naishahmo on huomattavasti älykkäämpi, oppineempi, mukavampi ja noin muuten vain parempi ihminen kuin keskeinen mieshahmo. Nainen ei ole "klassisen kaunis", ja tämä hyvin tärkeä seikka tehdään lukijalle selväksi moneen otteeseen. Tästä huolimatta hänen pitkät, tuuheat suortuvansa hulmuavat tuulessa menemättä koskaan hänen silmilleen tai tarttumatta hänen hyvällä maulla valittuun, kevyesti sipaistuun huulipunaansa. Hän ei ole mallimitoissa, mutta on onneksi kuitenkin normaalipainoinen, ja hänen vartalonsa kaaret löytyvät "juuri niistä oikeista paikoista". Huolimatta pienistä vioista hänen olemuksensa tekee hänestä maailman kauneimman naisen. Myös tämä tehdään lukijalle selväksi moneen otteeseen. <br />
<br />
- Kuten arvata saattaa, edellä mainitut mies ja nainen tapaavat toisensa. Heidän huumorintajunsa ovat identtiset, ja he heittävät sivusta toiseen sanavalmiisti keksiliästä läppää. Jostain kumman syystä tarinan varrella pariskunta päätyy yhteen, tai ainakin katkeransuloisesti yhteen, ja vaikkei loppu ole onnellinen, lukija voi huokaista helpotuksesta. Loppu on nimittäin juuri tarpeeksi lähellä onnellista tuottaakseen tyydytystä, mutta silti tarpeeksi kaukana onnellisesta välttääkseen "kliseet".<br />
<br />
The Understudyn tapauksessa mies on luuserihko näyttelijäyrittäjä, joka pyrkii epätoivoisesti kohti uransa huippuroolia. Sellaista ei vain kuulu. Pelleilyyn ovat kyllästyneet eron ottanut ex-vaimo ja tytär, jonka seurassa miehellä on jotenkin aina tuskallisen kiusallista. Elämä pyörii samassa kiusallisessa kehässä, kun mies (ironisesti nimeltään Steven McQueen) palkataan "maailman kolmanneksi seksikkäimmän miehen", menestyneen näyttelijän, varanäyttelijäksi teatterin myyntimenestykseen. Steven siis vain odottaa päivää, jolloin oikea näyttelijä sairastuisi ja hän saisi mahdollisuuden loistaa ilmiömäisillä näyttelykyvyillään, mutta jostain syystä sitäkään päivää ei vain kuulu. Eräänä päivänä ympyrä notkahtaa kuitenkin hieman, kun Steven saa kutsun tämän maailman kolmanneksi seksikkäimmän miehen kotibileisiin, ja tapaa miehen vaimon, joka sattuu olemaan se Nicholls-kirjan reseptin kohta kaksi. Tarina on lopultakin valmis etenemään ennalta-arvattavan notkeasti myötähäpeää tuottavien sattumuksian kautta "kliseettömään" loppuunsa. <br />
<br />
Kuulostanko aavistuksen verran katkeralta? Se ei suinkaan ole tarkoitukseni. Kirja nyt vain sattuu olemaan niin täydellisen mitäänsanomaton, että minun piti miettiä varmaan viitisen minuuttia päähenkilön nimeä, vaikka siihenkin liitty "ratkiriemukas" vitsi. Olen lukenut kirjan vasta kuukausi sitten, mutta mielestäni alkaa jo nyt kadota suuria siihen liittyviä paloja. Muistan kuitenkin selkeästi, että kirja oli hyvin perussettiä; tarina luuserimiehestä, jolla ei onnista kunnes onnistaa (vai onnistaako sittenkään), paljon mukiinmenevää läppää, jolle joskus nauroin mutta usein en, mitä noissa nyt aina on. <br />
<br />
Ymmärrän kyllä, miksi David Nichollsista tykätään, mutta omalta osaltani alan olla himppusen kyllästynyt itseään toistaviin narratiiveihin ja luuserimiehiin. Ensimmäinen Nichollsini oli <i>Starter for Ten</i>, joka on mielestäni edelleen jossain määrin samaistuttava ja hulvaton teos, mutta mitä enemmän luen herran teoksia, sitä heikommin ne minut vakuuttavat. Alkaa hiljalleen tuntua siltä, että on istunut samassa vuoristoradassa liian pitkään. Alkaa tulla paha olo. Tarvitsee tauon, ja ehkä raikasta vettä. Ja sitä rataa. (Jonain päivänä vielä kompastun omaan metaforaani.) Ehkä miellyttävin asia The Understudyssa oli se, että se on tosiaan kohtuullisen lyhyt ja hyvin helppolukuinen. En jäänyt kitumaan kauaksi aikaa. En minä kirjaa suinkaan vihannut, mutta ei se minua myöskään liiemmin viihdyttänyt; olo oli lähinnä puutunut. Loppu tuntui tervetulleelta.<br />
<br />
Kuten arvata saattaa, edellä esiteltyjen seikkojen vuoksi en kuulunut siihen ihmisryhmään, joka odotti syksyllä Nichollsin uutuutta henkeä pidättäen. Olen edelleen aika varma, että sekin sisältää luuserimiehen ja sarjan myötähäpeää tuottavia juonenkäänteitä. Luen sen ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa, jos kaipaan jälleen aivojen totaalista puudutusta. Mutta siihen on toivottavasti pitkä aika.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">David Nicholls - The Understudy</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Hodder & Stoughton 2006</span><br />
<span style="font-size: x-small;">406 sivua</span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-75559191638184127272015-04-06T10:44:00.000+03:002015-04-06T10:47:56.246+03:00George Eliot - MiddlemarchTarkoitukseni oli lukea <b>George Eliotin</b> <i>Middlemarch</i> jo joululomalla. Latasin teoksen lukulaitteeseen ja aloin lukea sitä tammikuun alun Lontoon-matkalla, mutta tarkoitus jäi yritykseksi. Ensimmäiset sata sivua kirjasta olivat mielestäni äärimmäisen pitkäveteisiä, ja kaikkien henkilöhahmojen tarkoitus tuntui olevan mahdollisimman ärsyttävien ratkaisujen tekeminen. En kuitenkaan luovuttanut vähällä, ja vaikken saanut luettua kirjaa loman aikana, etenin Middlemarchissa hitaasti useimpien lounastaukojen aikana (sillä lounastauolla kirjan lukeminen Kindleltä on maailman paras asia). Kiitän itsepäisyyttäni siitä, etten suostunut luovuttamaan ja että kahlasin kirjaa noin sivulle 300 saakka, sillä silloin se alkoi pikku hiljaa ryömiä kiinnostavaan suuntaan. Sivun 500 jälkeen luin kirjan loppuun miltei yhteen menoon. Minun on kaiketi mahdotonta lukea noin tuhatsivuinen kirja ilman, että ihastuisin siihen.<br />
<br />
Middlemarch on tosiaan melkoinen järkäle, ja siihen on ahdettu suunnaton määrä henkilöhahmoja (yli sata) ja tapahtumia (en todellakaan tiedä, kuinka monta). Tarina sijoittuu kuvitteelliseen englantilaiseen Middlemarch-kylään vuoden 1830 tienoilla, ja seuraa kylän lukuisten asukkaiden lomittumisia ja yhteentörmäyksiä. Keskiöön asettuu nuori Dorothea, joka on tympääntynyt joskin alistunut sukupuolelleen asetettuihin rajoituksiin ja luulee saavansa elämäänsä täytettä mennessään naimisiin huomattavasti vanhemman ja "oppineemman" miehen kanssa. Keskeistä osaa näyttelee myöskin nuorehko lääkärimies Lydgate, joka saapuu Middlemarchiin aikeinaan mullistaa lääketiede ja jäädä siten historiankirjoihin, ja joka päätyy solmimaan liikesuhteen paikallisen pankinjohtajan kanssa. Pakkaa sekoittavat myös viehättävä ja hyvään elämään tottunut Rosamond Vincy, tämän hyväntahtoinen mutta rasavilli veli Fred, sekä sisarusten lapsuudenystävä, käytännönläheinen ja "valitettavan tavallisennäköinen" Mary Garth. Juonta on jokseenkin hyödytöntä lähteä selostamaan, se kun sattuu olemaan harvinaisen pitkä ja polveileva.<br />
<br />
Kirjassa George Eliot pyrkii antamaan mahdollisimman realistisen ja autenttisen kuvan englantilaisesta elämästä. Kirjan koko nimi, <i>Middlemarch: A Study of Provincial Life</i>, jo yksistään viittaa siihen, ettei kirjan ole tarkoitus olla mikään höpsö seikkailu vaan vakavaa, asiallista, lähes tutkimuksellista tekstiä. Välillä tämä asenne kävi hermoilleni. "Lopeta se samperin snobbailu", ärisin kirjalle. Mikä vielä pahempaa, George Eliotissa on helposti havaittavissa ajalleen tyypillistä sisäistettyä misogyniaa (enkä yhtään ihmettele miksi), ja usein hän esittää esimerkiksi pidettävät naishahmot "muista naisista poikkeavina", lajilleen epätyypillisinä. Tavallista naista, Rosamondia, kuvataan turhanpäiväisenä ja itsekeskeisenä, oikeaa elämää ymmärtämättömänä maalaistytöntyllerönä, joka mennessään avioon aiheuttaa ymmärtämättömyydellään tuskaa ja kärsimystä aviomiehelleen. Sen sijaan hartaasta ja tiedonjanoisesta Dorotheasta muistetaan mainita useaan otteeseen, että hän painii aivan omassa sarjassaan, ei muistuta lähiympäristönsä naisia tipan tippaa ja on siksi heistä kaikista ylivoimaisesti paras. Huomattavaa on kuitenkin se, ettei Dorothea itse pidä naapuristonsa naisia itseään alempiarvoisina, mistä olin hyvin kiitollinen, ja varsinkin loppua kohden Dorothean suhde juuri Rosamondiin on hienoa luettavaa.<br />
<br />
Teos hyötyy suunnattomasti pituudestaan. Kuten aiemmin kirjoitin, olin alussa suoraan sanottuna tuskastanut; pidin kyllä kirjan asusta ja tyylistä, mutta tapahtumat ja hahmot eivät herättäneet minussa lämpimiä tunteita. Kirjan edetessä opin kuitenkin tuntemaan heidät aina vain paremmin, aloin välittää heidän hyvinvoinnistaan aidosti ja toivoin, että heidän tarinansa loppu olisi onnellinen. Kirjan sivumäärä antaa tilaisuuden todella paneutua elämään Middlemarchissa; kuten kuvitella saattaa, tuhat sivua tarjoaa riittävästi aikaa monen hahmon ja juonenkäänteen esittelemiseen ilman, että teos alkaa näyttää sekavalta tai ahtaalta. (Joskus jouduin kuitenkin miettimään ankarasti, mitä sukua kuka oli kellekin ja miten he liittyivätkään tarinaan.) Johtuen Eliotin tutkimuksellisesta otteesta romaanikirjoittamiseen olin aluksi huolestunut, että teksti olisi jäykkää ja yksipuolista, mutta onneksi kirja todisti pelkoni vääräksi. Etenkin dialogi on hyvin värikästä ja leikkisää, ja alleviivailin lukiessani monia erinomaisia kohtia. <br />
<br />
Middlemarch vaatii melkoista kärsivällisyyttä, mutta on mielestäni ehdottomasti lukuaikansa arvoinen. George Eliot halusi kirjoittaa älykkäästi ja tarkkanäköisesti, ja pääsi tavoitteeseensa, mutta onnistui olemaan samalla aidosti tunteita herättävä ja viihdyttävä. Lukisin uudestaan.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">George Eliot - Middlemarch</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Project Gutenbarg [1871-2] 2008</span><br />
<span style="font-size: x-small;">noin 1000 sivua</span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-78348832580770757932015-02-04T10:42:00.000+02:002015-02-04T10:42:02.723+02:00Mary Renault - The Last of the WineTässä pari asiaa, jotka olen oppinut tähänastisen elämäni aikana:<br />
<br />
1) Kannattaa lukea Mary Renaultin kirjoja.<br />
2) Niitä lukiessa täytyy kuitenkin aina muistaa odottaa pahinta.<br />
<br />
Olen viime keväästä lähtien yrittänyt hamstrata kaikki Mary Renaultin historialliset romaanit omaan hyllyyni, ja projekti on varsin hyvällä mallilla. Kirjojen lukeminen on kuitenkin hitaampaa touhua, sillä jokainen teos on aiheuttanut minulle niin suuria henkisiä kärsimyksiä, että olen aina kirjan luettuani vannonut lopettavani koko lukuharrastuksen. Parin kuukauden kuluessa olen kuitenkin aina unohtanut, kuinka julmia Renaultin juonenkäänteet ovat, ja uskaltanut tarttua uuteen niteeseen.<br />
<br />
Edellinen Renaultini oli hänen ensimmäinen historiallinen romaaninsa, <i>The Last of The Wine</i>. Tarina seuraa Alexiasta, ylhäisen suvun nuorta esikoista, joka seikkailee Ateenassa peleponnesolaissotien aikaan. Alexias on kaunis ja etevä, ja pärjää niin juoksukilpailuissa kuin sofistien keskustelutuokioissakin. Ihailijoista ei myöskään ole puutetta, päin vastoin; tarjousten torjuminen alkaa jo käydä työlääksi. Nuorukainen joutuu kuitenkin aikuistumaan nopeasti, kun Alexiaan isä kutsutaan taistelukentille, ja Alexias jätetään vastuuseen perheensä talosta, nimestä ja tulevaisuudesta. Alexiaan on löydettävä oma tapansa olla ja toimia, eikä tehtävää ole tehty turhan helpoksi.<br />
<br />
Okei, en ole varmaan ikinä kirjoittanut kämäisempää kuvausta kirjan juonesta, mutta <i>The Last of The Winen</i> neljäsataa sivua on mahdutettu täyteen pientä printtiä, joten teoksessa on aivan hirvittävän paljon tavaraa! Esimerkki: kun kirjasta oli jäljellä 20 sivua ja hyväuskoisena luulin tarinan jo lauhtuneen ja käyvän yöpuulle, tapahtuikin uskomaton juonenkäänne, jonka ansiosta itkin kaksikymmentäviisi minuuttia niin voimakkaasti, että tyyny jolla lepuutin päätäni oli märkä tuntikausia. (Ks. yllä: Odota aina pahinta.)<br />
<br />
Kirja on melko perinteinen nuoren pojan kasvutarina, joskin sillä poikkeuksella, että 1) eletään n. 430-lukua eaa. ja 2) Ateenan kaupunkivaltiossa toimi institutionalisoitu pederastia. Saan aina sätkyn, kun joku sekoittaa pederastian homoseksuaalisuuteen, sillä pederastia oli samperin typerä naisvihaan perustuva järjestelmä, jolla ei ole juuri mitään tekemistä nykypäivänä tunnettujen seksuaalisten suuntautumisten kanssa. Mary Renaultin tarinoissa keskeiset henkilöhahmot elävät kuitenkin yleensä parisuhteissa, jotka eivät pistäisi silmään nykypäivään sijoitetuissa kirjoissa, mikä on mielestäni ensiluokkaista. Leidin kirjoja lukiessa saa kaikki historiallisten romaanien hyvät puolet ilman, että joutuu nyrpistelemään nenäänsä joko olemattomille tai kapeasti kuvatuille queer-hahmoille. Oikeastaan Mary Renaultin kirjoissa institutionalisoitu pederastia tuodaan esille enimmäkseen siten, ettei keskeinen pariskunta käy milloinkaan läpi väsyttävää homoseksuaalista paniikkia. Lisäksi Renaultin kirjoja lukiessa en voi muuta kuin ihmetellä, miten joku on uskaltanut kirjoittaa niin avoimen homoa materiaalia 50-luvulla. (Renault oli jo tämän kirjan julkaiseminen aikaan muuttanut tyttöystävänsä kanssa Cape Towniin ja hämmästytti Britannian LGBTQ+ -yhteisöä sieltä käsin. Mary, olit ihana.)<br />
<br />
Kirja piti tiukasti otteessaan alusta loppuun, joskin käytin lukemiseen ennätyksellisen pitkän ajan, yli kaksi viikkoa. Se ei kuitenkaan johtunut tarinan pitkäveteisyydestä tai etenemättömyydestä vaan ainoastaan siitä, että olin välillä niin peloissani tulevista juonenkäänteistä, etten yksinkertaisesti uskaltanut lukea kirjaa eteenpäin. Mary Renaultin tapa kirjoittaa on juuri minun makuuni, ja pysähtelin satunnaisesti vain tuijottamaan lauserakenteita ja huokailemaan niiden ihanuudelle. Olin suorastaan äimistynyt siitä, että <i>The Last of the Wine </i>on Renaultin ensimmäinen historiallinen romaani, sillä jo siinä on hänen romaaniensa hienoimmat puolet. Vaikkei kirja olekaan lempi-Renaultini, olin aivan lumoutunut. Historia tuntee aika monia tekijöitä, jotka olisivat halunneet kirjoittaa "vakavia historiallisia teoksia", mutta joiden yleisöä kiinnostivat ainoastaan kevyet aikalaiskuvaukset (krhmmACDmmmkh). Mary Renault nousi suosioon kuitenkin juuri historiallisten romaaniensa ansiosta, enkä todellakaan ihmettele; nainen oli yksinkertaisesti nero. Harva kirjailija onnistuu lunastamaan korkeat odotukseni niin täydellisesti kirjasta toiseen. emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-28103463326460754622015-01-14T00:22:00.000+02:002015-01-14T00:22:59.781+02:00Sarah Waters - The Paying GuestsTämä on taatusti kirja, josta tullaan naputtelemaan arvostelu tuhanteen
ja yhteen kirjablogiin, mutta kenties kerrankin onnistun olemaan
ensimmäisten suomalaisbloggarien joukossa. Ennenkuulumatonta. Aion
nauttia tästä täysin siemauksin.<br />
<br />
Meinasin kompastua ällistyksestä kun metsästin itselleni joululomaluettavaa ja löysin entisen kotikyläni kirjastosta <b>Sarah Watersin</b> uusimman romaanin <i>The Paying Guests</i>. Turun kirjastossa kirja ei ole vielä edes saatavilla, ja olen melko varma, että sitten kun on, jonotuslistalla saa viettää noin kolme elämää. Olin kaavaillut lukevani kirjan joskus vuoden 2031 paikkeilla, mutta nyt sainkin sen luettua jo vuoden 2015 ensimmäisellä viikolla.<br />
<br />
Watersin uutuus on ollut odotetusti huomion kohteena. Menestyskirjailijan mainostettiin palaavan kirjan kanssa juurilleen - siis naisten välisiin suhteisiin, ja siitähän minä riemastuin. Elän yhteisössä, jossa jokainen kulttuurituote otetaan vastaan hurraahuudoin, jos siinä on hyvin esitettyjä queer-henkilöhahmoja. Nautin Watersin edellisestäkin teoksesta, mutta totuus on ja pysyy, että jokainen kirja on parempi, jos siinä on keskeisiä queer-hahmoja. Watersin teoksissa keskeiset queer-hahmot ovat vieläpä enemmän sääntö kuin poikkeus, mikä on ensiluokkaista. Leidin teoksissa joutuu yleensä arvailemaan ainoastaan, tulevatko kirjan seikkailijat olemaan viimeisillä sivuilla onnellisia vai onnettomia. (Onnellinen queer-kirjallisuushan on tunnetusti maailmankaikkeuden hienoin asia. Että minäkö puolueellinen?)<br />
<br />
Eteenpäin. "Juurille palaavassa" romaanissaan Waters kertoo tarinan myöhäisparikymppisestä Francesista, jonka takana on loistava tulevaisuus. Muutama vuosi sitten päättynyt ensimmäinen maailmansota on vienyt molemmat veljet, ja sodan jälkimainingit vielä perheen rahat hukanneen isän ja mukavan, aktivismintäyteisen ja boheemin elämän rakastavan puolison kanssa. Kohtaloonsa taipuneena Frances elää rapistuneessa, myyntikelvotonta roinaa pursuavassa talossa parempia aikoja muistelevan äitinsä kanssa. Elämä kuitenkin mullistuu, kun naiskaksikko päätyy rahatilannetta helpottaakseen ottamaan parin vuokralaisia. Mr ja Mrs Barber näyttävät päällepäin tavalliselta, iloluontoiselta ja elämäänsä tyytyväiseltä pariskunnalta, mutta yhteiselon kautta alkaa paljastua yhtä ja toista - niin Barberin pariskunnasta kuin Francesistakin. <br />
<br />
Kirja alkaa mielenkiintoisesti, ja kutakuinkin puoliväliin saakka tarina piti minut vahvasti otteessaan. Kieli oli Watersille tyypillisesti värikkään kuvaavaa ja yksityiskohtaista, mistä olen aina pitänyt, ja Francesin hahmo oli säälittävällä tavalla samaistuttava. Ensimmäisten juonenkäänteiden ja paljastusten jälkeen ote alkoi kuitenkin lipsua. Niin pitkään kuin tarinan arvoitukset koostuivat henkilöhahmojen historiasta, oli lukeminen miellyttävää ja palkitsevaa. Ennen pitkää hahmojen taustat on kuitenkin käyty läpi perinpohjaisesti, ja juonen täytyy alkaa liikkua eteenpäin omillaan. Niin se tekeekin, joskin jokseenkin laahaten. Mukana oli makuuni liian paljon jahkailua ja tasapainottelua eipäs-juupas -akselilla. Olen aina luottanut Sarah Watersin yllättää lukijansa niskakarvat nostattavalla tavalla - hyvässä ja pahassa - mutta The Paying Guestsissa ei aiempien teosten kaltaista ultimaattista juonenkäännettä tapahtunutkaan. Loppuratkaisu tuntui laimealta ja pakotetulta. Lisäksi avainhenkilö Francesilla, jonka kautta tapahtumia seurattiin kolmannessa persoonassa, tuntui olevan vaikeuksia muodostaa lopullinen mielipide kanssahenkilöistään, ja tämä heijastui hänen kauttaan myös minun kuvaani samaisista henkilöistä; en loppumetreilläkään osannut oikein sanoa, pidinkö esimerkiksi Lilianista vai en.<br />
<br />
Watersin kuopus oli siis hienoinen pettymys. Siinä on paljon niitä puolia, joista kirjailijaa on ennestään kiitelty, mutta todellinen koukku puuttuu. The Paying Guests on kelpo lukukokemus, ja sen keskenjättämistä on vaikea kuvitella. Lähes yhtä vaikeaa on kuitenkin kuvitella koko teoksen lukemista uudelleen. Jos on mahdollista saada kirja vuosien päästä uudelleen lainaan, saatan nopeasti dippailla joihinkin lempikohdistani, mutta eiköhän se ole siinä. Watersin parhaimmistoon teos ei lukeudu, enkä aio hankkia sitä omaan hyllyyni. <br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Sarah Waters - The Paying Guests</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Virago 2014</span><br />
<span style="font-size: x-small;">566 sivua</span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-89292088270990046042015-01-13T16:39:00.001+02:002015-01-13T16:39:43.908+02:00Janet Mock - Redefining RealnessPalasin eilen kotiin Lontoosta. Ensisijainen matkustussyy oli musikaalimaraton (neljä viiden päivän reissulla), mutta jaetulla toisella sijalla hengailivat museot ja kirjakaupat. Olin ajatellut olla säästeliäs, ja halusin todella ainoastaan yhden kirjan, mutta kappas kummaa, jotenkin mukaan tarttui seitsemän nidettä, joiden ostamista en ollut etukäteen suunnitellut. Kiitti vaan, ystäväni Salla, tuo kirjakauppakumppaneista paras ja pahin. ("Pitäiskö mun ostaa tää, en mä tätä nyt varsinaisesti <i>tarvitse</i>..." "No sua kuitenkin kaduttaa jos et osta sitä, antaa mennä!" "No jos mä--" "OSTA VAAN.")<br />
<br />
Hassuinta on, että sitä kirjaa, jonka aivan ehdottomasti halusin, ei meinannut löytyä millään, vaikka luulin sen hyppäävän syliini jokaisen keskinkertaisestikin varustetun kirjakaupan best seller-hyllyltä. Lopulta löysin kirjan viimeisenä iltana, jolloin vierailimme toista kertaa umpi-ihanassa HLBTQI+-kirjallisuudelle omistetussa <a href="http://freespace.virgin.net/gays.theword/">Gay's the Word</a> -putiikissa. Olin jo kassalla maksamassa ostoksiani, kun bongasin alahyllyllä himoitsemani opuksen: <b>Janet Mockin </b><i>Redefining Realenessin. </i><br />
<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="http://1.bp.blogspot.com/-6JNQs5Si3m4/VLUc7ymrHTI/AAAAAAAAANY/bCN-odLciz8/s1600/P1040147.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="http://1.bp.blogspot.com/-6JNQs5Si3m4/VLUc7ymrHTI/AAAAAAAAANY/bCN-odLciz8/s1600/P1040147.JPG" height="400" width="296" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Koska minun on vaikeaa lähettää Janetille kukkia Yhdysvaltoihin, täytyi tyytyä ympäröimään hänet tekoruusuilla.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
Janet Mock on amerikkalainen kirjailija ja People-lehden pitkäaikainen editoija. Mockin elämä mullistui vuonna 2011, kun hän kertoi Marie Clairessa transsukupuolisuudestaan. Mockin työ äänekkäänä trans-aktivistina alkoi, ja tähän päivään mennessä Mock on vastaanottanut useita ihmisoikeuspalkintoja. Kirjansa alussa Mock painottaa, ettei Marie Clairen juttu ole missään tapauksessa hänen omaa käsialaansa ja hädin tuskin edes hänen tarinansa (artikkeli sisältää useita virheitä ja epäkohtia, otsikosta alkaen), ja että <i>Redefining Realnessin</i> tarkoitus on tuoda julki hänen tarinansa käyttäen hänen omaa, autenttista ääntään. <br />
<br />
Mock onnistuu tarkoituksessaan erinomaisesti. <i>Redefining Realness</i> on aito, äärimmäisen rohkea ja paikoitellen raakuuten asti rehellinen kuvaus hänen tiestään huomionkipeästä lapsesta ykkösluokan ihmisoikeusaktivistiksi. Mock kirjoittaa yksityiskohtaisesti ja elävästi moniongelmaisesta perheestään, rakkauden kaipuusta ja itsensä hyväksymisen vaikeudesta. Universaaleja aiheita (rakkautta, hyväksyntää) käsitellessään Mock tarjoaa mahdollisuuden samaistua, vaikkei kokisikaan sortoa samalla tavalla (esimerkiksi minä itse olen valkoinen, keskiluokkainen ja cis-sukupuolinen), ja henkilökohtaisista kokemuksistaan kertoessaan Mock on loputtoman liikuttava, ihailtava ja opettavainen.<br />
<br />
Olen lopen kyllästynyt median tapaan nostaa jalustalle feministeiksi itseään kutsuvia rasistisia, transfobisia ja/tai -misogynistisia päällepäsmäreitä, joiden suurimmat ongelmat liittyvät lasikattoon ja jalkojen ajeluun. Olen aina iloinen, jos julkisuuden henkilö julistautuu feministiksi ja haluaa ajaa jokaisen sukupuolen hyvinvointia, mutta toivoisin todella, että feministisiksi idoleiksi nimettäisiin muitakin kuin valkoisia, keski- tai yläluokkaisia cis-sukupuolisia heteronaisia. Janet Mockin teos on pelastusrengas kapeakatseisten mukafeministien meressä; sen lukeminen on erinomainen ja miellyttävä tapa oppia yhteiskunnan sorron muodoista, eikä kirjaa lukieassa tarvitse huolehtia törmäävänsä kuvottaviin vitseihin tai loukkaavaan kielenkäyttöön. Niiden sijasta kirjan sivuilla törmää ilahduttaviin sitaatteihin maailman ihanimmilta feministiteoreetikoilta, kuten bell hooksilta ja Audre Lordelta. Syvä, kiitollinen huokaus.<br />
<br />
Teksti on painavaa mutta helppolukuista, ja ensimmäisten sivujen jälkeen kirjaa ei tee mieli laskea käsistä. Niin täytyy ehkä kuitenkin tehdä, ihan vain sen takia, että saa välillä tasattua hengityksensä ja, minun tapauksessani, pyyhittyä kyyneleet poskilta. <i>Redefining Realness</i> on tavattoman voimakas ja vaikuttava teos, ja Mock on synnynnäinen tarinankertoja. Kirja sisältää faktoja ja omakohtaista kerrontaa sopivassa mittasuhteessa, ja sitä lukiessa oppii uutta vaivihkaa, lähes vahingossa. Suosittelen kirjaa kaikille, huolimatta sosiaalisesta statuksesta tai mielenkiinnon kohteista.Vaikka luin kirjan tammikuussa, olen melko varma, että se tulee olemaan paras tänä vuonna lukemani elämänkerta. Pelkkä tämän kirjan olemassaolo tekee maailmasta astetta paremman paikan.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Janet Mock - Redefining Realness</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Atria 2014</span><br />
<span style="font-size: x-small;">288 sivua</span><br />
<br />emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-8549520248417848302014-11-13T23:20:00.001+02:002014-11-14T09:37:20.648+02:00Sheridan Le Fanu - CarmillaYritän päästä taas kirjoittamisen makuun, joten naputtelenpa saman tien toisestakin tämän viikon lukukokemuksesta.<br />
<br />
Olen tällä viikolla viihdyttänyt itseäni katsomalla web-sarja <a href="https://www.youtube.com/playlist?list=PLbvYWjKFvS5rX2yv-k5AJ8oxPoZ9zHcpe">Carmillaa</a> aamupuuroa mutustellessani. Parin minuutin jaksoihin jaettu spektaakkeli perustuu irlantilaisen <b>Sheridan Le Fanun</b> samannimiseen pienoisromaaniin, ja eilen totesin, että pakko tässä on varmaan lukaista teos läpi. Kiitos <a href="https://www.gutenberg.org/">Project Gutenbergin</a> sain kirjasen ladattua armaalle kindelleni noin nanosekunnissa, ja projekti pääsi alkamaan välittömästi. Noin satasivuisesta teoksesta riitti iloa tunniksi pariksi.<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-ayadfO86ATQ/VGUdBQcag5I/AAAAAAAAAMk/LWH9FKyUavU/s1600/P1040113.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="400" src="https://1.bp.blogspot.com/-ayadfO86ATQ/VGUdBQcag5I/AAAAAAAAAMk/LWH9FKyUavU/s400/P1040113.jpg" width="291" /></a></div>
<br />
<br />
<i>Carmilla</i> kertoo tarinan hyväkäytöksisestä ja yläluokkaisesta 19-vuotiaasta Laurasta, joka asustaa isänsä ja kahden kotiopettajattarensa kanssa suurehkossa linnassa metsän keskellä. Perheen arki kuitenkin notkahtaa, kun Lauran isä saa ystävältään kirjeen, jossa kerrotaan surullinen tarina lähettäjän sisarentyttären kuolemasta omituisissa olosuhteissa. Isä ja tytär kummastelevat kirjettä, mutta kohauttavat olkiaan ja antavat asian jokseenkin olla. Laura on kuitenkin surullinen, sillä sisarentytön oli tarkoitus tulla lähiaikoina vieraisille, Lauran elämä kun sattuu olemaan kohtuullisen yksitoikkoista. Tylsyydestä päästään kuitenkin eroon, kun perhe todistaa linnan ulkopuolella vaunuonnettomuutta, jonka päätteeksi vaunussa matkustanut ja onnettomuudesta järkyttynyt nuori nainen jätetään Lauran ja tämän isän luokse toipumaan. Tämä nuori nainen, Carmilla, on äärimmäisen kaunis ja tavoiltaan viehättävä, joskin omaa mitä kummallisimpia tapoja. Pian lähiseudun nuoret naiset alkavat kupsahdella kuin kärpäset, ja ennen pitkää Laura huomaa kärsivänsä itsekin erikoislaatuisista oireista. Mikä onkaan Carmillan salaisuus?<br />
<br />
No, spoiler alert, salaperäinen Carmilla on... rumpujen pärinää... vampyyri! Mutta tämän te ehkä jo tiesittekin, ottaen huomioon kuinka paljon tästä lesbovampyyrien uranuurtajasta on keskusteltu. <i>Carmilla</i> on innoittanut tiedettävästi myös <b>Bram Stokerin</b> <i>Draculaa</i>, joka on kirjoitettu yli kaksikymmentä vuotta <i>Carmillan</i> jälkeen. Jo <i>Carmillasta</i> on mahdollista tunnistaa nykypäivän vampyyripiirteet: omalaatuinen unirytmi, huomattavat ruumiinvoimat, äärimmäinen kauneus (ja kalpeus) ja tietenkin verenhimo. Pari vuotta takaperin vampyyrit olivat kuuminta hottia, mutta näemmä homma on aloitettu jo reippaasti 1800-luvun puolella.<br />
<br />
Tyyliltään <i>Carmilla</i> on hyvin perinteinen viktoriaaninen kauhukertomus. Keskushahmo Laura on äärimmäisen hyveellinen ja kunnollinen nuori nainen, joka edustaa niin kauneudeltaan kuin luonteeltaankin aikansa ideaalia. Carmilla puolestaan on tyypillinen antagonisti; salaperäinen, vieras ja petollisen kaunis. Ihailin Le Fanun paikoitellen rohkeita kuvauksia vampyyrin ja tämän uhrin suhteesta. Viktoriaaninen aika on tietenkin tunnettu äärimmäisen siveyden tavoittelusta, ja miestenvälinen "sodomia" oli kielletty ankarien rangaistuksen luvalla. Samankaltaisia pykäliä ei kuitenkaan asetettu naistenväliselle sodomialle, sillä sellaistahan pidettiin aivan mahdottomana. Le Fanu näyttää olleen toista mieltä, sillä Carmillan ja Lauran ystävyydestä lukiessa on vaikea olla huomaamatta vahvaa homoeroottista jännitettä. Carmilla osoittaa kiintymystään usein hellin kosketuksin ja suudelmin, ja hän myös kertoo, ettei ole koskaan ollut rakastunut, mutta että voisi tuntea rakkautta jotakuta Lauran kaltaista kohtaan. Tässä jotain queeria? Totta hemmetissä.<br />
<br />
Toki viktoriaaniseen etikettiin palataan pienoisromaanin loppuun mennessä, eikä teos anna kovin mieluisaa kuvaa status quon rikkojan arjesta. Olen usein tämänkaltaisia siivellisen moraalin opetustarinoita vastaan, ja harva asia nostaa niskakarvani pystyyn yhtä nopeasti kuin "homous lähtee lapsesta hakkaamalla" -mentaliteetti.<i> Carmillasta</i> päädyin kuitenkin tykkäämään. Le Fanun kirjoitustyyli on ajalleen uskollisen runollinen ja kiertelevä, ja vaikka henkilöhahmot olivatkin suunnilleen yhtä kiinnostavia ja monimuotoisia kuin paperipussi, heidän seikkailujaan ja interaktiotaan seurasi mielellään. Asiaa saattoi toki auttaa se, että teos ylsi pituudeltaan hädin tuskin sataan sivuun; tuskin tätä enempää olisi jaksanut. Lyhykäisyydessään se antoi kuitenkin tervetulleen tauon tenttikirjojen välille. En ikinä ymmärtänyt sitä mennyttä vampyyrivillitystä, mutta ehkä alan hiljalleen oppia. Taidan kuitenkin jatkossakin pitäytyä 1800-luvun verenimijöissä. <br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Sheridan Le Fanu - Carmilla</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Project Gutenberg [1872] 2003</span><br />
<span style="font-size: x-small;">n. 100 sivua</span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-56098256421853091582014-11-13T18:27:00.000+02:002014-11-13T22:15:03.897+02:00James Dawson - This Book Is GayJoskos tässä vihdoin saisi kirjoitustauon päätettyä. <br />
<br />
Viime sunnuntaina kipitin kirjastoon lukeakseni tenttiin. Turun kaupunginkirjasto on toistaiseksi ainut tuntemani kirjasto, joka kehtaa olla auki jopa isänpäivänä. Kiitos siitä, Turun kirjasto, olet paras kaikista. Saapuessani perus-lukunurkkaani runo-osastolle huomasin näytteillä <b>James Dawsonin</b> tuoreen <i>This Book Is Gay</i> -opuksen, ja pakkohan se oli napata mukaan. Kuten olen aiemminkin todennut, varmin tapa saada minut kiinnostumaan kirjasta on julistaa näyttävästi queer-positiota. Joskus synkkinä hetkinäni jopa toivon, että kaikkiin queer-aiheisiin kirjoihin lätkäistäisiin tarra kanteen, ihan vain ajan säästämiseksi. Luin kesällä erään nuortenkirjan, jonka queeriydestä minulla oli epäilyksiä mutta ei varmuutta, ja jouduin kestämään kolmesataa sivua järkyttävää epätietoisuutta. ("Mitä jos tämä kirja ei olekaan niin queer, kuin luulen?" Kamalaa!" Oli se, onneksi.)<br />
<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://2.bp.blogspot.com/-by8e180QT9M/VGTZ7TTIhrI/AAAAAAAAALs/42f0s2MJnR0/s1600/P1040108.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="400" src="https://2.bp.blogspot.com/-by8e180QT9M/VGTZ7TTIhrI/AAAAAAAAALs/42f0s2MJnR0/s400/P1040108.jpg" width="281" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">(Jos luulette, että kuva on otettu voimakkaan salamavalon kanssa Suomen pilkkopimeässä marraskuussa, olette oikeassa.)</td></tr>
</tbody></table>
<br />
No, <i>This Book Is Gayn</i> kanssa ei tarvinnut elää epävarmuudessa, kirjan kansi kun loistaa kirkkaissa sateenkaaren väreissä, ja nimikin on, kuten näkyy, suuntaa-antava. Kyseessä on siis faktuaalinen tietopaketti niin HLBTQ+ -yhteisön jäsenille kuin kaikille muillekin asiasta kiinnostuneille. Teos on jaettu useisiin lyhyehköihin lukuihin, joilla on jokaisella oma aiheensa, esimerkiksi "biologiset" faktat, vahingolliset stereotypiat ja vinkit samanmielisten ihmisten tapaamiseen. Kirja kokoaa yhteen tutkimustuloksia ja tarinoita sekä kirjailijalta että useilta eri haastatelluilta, ja pyrkii siten rakentamaan kattavan esityksen seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta. <br />
<br />
Paino sanalla pyrkii, sillä lopputulos jättää paljon toivomisen varaan. <i>This Book Is Gay</i> väittää olevansa monipuolinen ja sisältävänsä koko HLBTQ+ -yhteisön kirjon, mutta kuten monet samankaltaiset teokset, onnistuu loppujen lopuksi keskittymään pääosin H- ja kenties hieman L-kategoriaan. Ymmärrän toki, ettei muutaman sadan sivun mittaiseen kirjaan yksinkertaisesti mahdu kaikki minkä siihen toivoisi mahtuvan, mutta en voi olla pudistelematta päätäni toistuville ikäville vitseille ja harkitsemattoman oloiselle termistölle. Olisiko mahdollista, että seuraavaan laajalle yleisölle tarkoitettuun kirjaan HLBTQ+ -yhteisöstä koottaisiin sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta edustava tekijätiimi, jonka jäsenet voisivat antaa palautetta ja korjaustehdotuksia toistensa työstä? Oletan, että tekijämäärän kasvaessa teoksesta tulisi väistämättä monipuolisempi ja mukaanottavampi.<br />
<br />
En oikein tiedä kelle tätä kirjaa voisi suositella. Aika ajoin siitä löytyy oikeasti hauskaa läppää ja hyödyllistä tietoa, ja sen asenne on mukavan positiivinen ja lämmin, vailla vihaa ja aggressioita. En kuitenkaan lähtisi markkinoimaan tätä hyvänä tietopakettina kenelle tahansa. Esimerkiksi HLBTQ+ -nuorten vanhemmille teos on jotenkin turhan irrallinen; en usko, että kenenkään nuoren vanhemmalle on kovin hyödyllistä selventää, mitä tarkoittaa vaikkapa "camp". Tietyissä teoksen valinnoissa kirjailijan oma tausta ja identiteetti näkyvät hyvin vahvasti, ja tämä on harvemmin positiivinen asia; kirja keskittyy vahvasti tietynikäisten valkoisten homomiesten kulttuurin ja asenteiden tarkasteluun. (En todellakaan usko, että kukaan omaa identiteettiään pähkäilevä teini-ikäinen suunnittelee vakavasti steroidien käyttämistä, mutta silti niillekin on omistettu yli kaksi (2) sivua.) Usein teos tuntuu täysin epäajankohtaiselta, mikä on melko huolestuttavaa, kun ottaa huomioon, että se on julkaistu tänä vuonna.<br />
<br />
Kokonaisuudessaan kirja oli melkoinen pettymys; ihan kiva, mutta minulle se ei tarjonnut ollenkaan uutta informaatiota, ja kiitos useiden epäkohtien en myöskään rohkaisisi muita tarttumaan siihen varauksetta. <br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">James Dawson - This Book Is Gay</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Hot Key Books 2014</span><br />
<span style="font-size: x-small;">271 sivua</span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-21780862353393990152014-04-16T11:26:00.002+03:002014-04-16T11:26:41.377+03:00Alan Bennett - SmutEilen sain Aleksanteri Suuren elämänkerran luettua, ja koska se kirja aiheutti minulle enemmän henkisiä kärsimyksiä kuin olisin toivonut, halusin lukea seuraavaksi jotain mahdollisimman kepeää. Onneksi ei tarvinnut ryhtyä kovin suuriin etsintöihin, sillä kirjahyllyssäni on tammikuusta asti lojunut alennusmyynneistä ostamani<strong> Alan Bennettin</strong> <em>Smut</em>. <br />
<br />
Smut, lisänimeltään Two Unseemly Stories, kertoo kaksi hyvin erilaista tilannekoomista tarinaa näennäisesti hyvin tavallisten ihmisten arjesta. Ensimmäisessä keski-ikäinen Mrs Donaldson on jäänyt hiljattain leskeksi ja ryhtyy ansaitsemaan lisätienestejä ottamalla kotiinsa vuokralle opiskelijapariskunnan ja työskentelemällä lääkiksellä koepotilaana. Toinen kertoo puolestaan tarinan Mrs Forblesin perheestä; ainoa poika Graham on menossa naimisiin, eikä morsian ole erityisesti äidin mieleen. Molemmat naiset kokevat päällepäin tuikitavallisessa elämässään yllättävän käänteen, joka saattaa olla sekä järkyttävä että tervetullut.<br />
<br />
Alan Bennett on yksi lempihauskuuttajistani, eikä Smut tuottanut pettymystä: nauroin ääneen useilla sivuilla. Smutissa Alan Bennett on tyylilleen uskollisesti ilahduttava, ilkeä ja odottamaton. Hän on kieltämättä tilannekomiikan mestari, ja hänellä on loistava kyky luoda tylsän arkipäiväisestä ympäristöstä jännittävä ja vivahteikas. Tässä teoksessa Alan Bennett pääsee jälleen kerran tuomaan esille parhaita puoliaan; luomaan täydellisen kaaoksen näennäisen arjen keskelle. <br />
<br />
Smutissa Bennett lähtee kuitenkin myös hieman entistä odottamattomammille poluille. Yllättävät, hieman arveluttavat seksuaaliset kontaktit ovat esillä myös Bennettin muussa tuotannossa, mutta Smutissa ne ovat kaiken keskipiste. Tämä ei ollut todellakaan kaikista tervetullein yllätys; yleensä edellämainittu juonioikku on asia, joka minua Bennettin tuotannossa eniten ärsyttää. Smutin kyseenalaisista seksikokemuksista lukiessa tunsin oloni paikoitellen äärimmäisen epämukavaksi, sillä en oikein osannut päättää, mille minun kuuluisi nauraa ja mille ei, ja välillä ei huvittanut yhtään. Jos törmään kirjassa sanailuun tai viittauksiin non-conista, alan voida pahoin, ja etenkin silloin kun en oikein tiedä onko kirjailija tarkoittanut sen hauskaksi. <br />
<br />
Päädyin siis ainoastaan tykkäämään Smutista, en rakastamaan sitä. Lisäksi kirjaa lukiessani huomasin jälleen kerran Bennettin tavan kertailla ja toistella parhaita ajatuksiaan. Bennettillä on joitakin mietteitä, jotka nousevat esille lähes joka teoksessa, ja yleensä vielä täysin samanlaisessa muodossa. Mielestäni on melko huvittavaa, että kirjailija kierrättää omien teostensa helmiä teoksesta toiseen. Jos tutustuisi vain yhteen tai kahteen herran teoksista, tähän ei ehkä kiinnittäisi huomiota, mutta kun lukee tekstejä ja katsoo näytelmiä enemmänkin, alkaa toisto ensin huvittaa, sitten kummastuttaa. Myönnän toki, että ajatukset ovat tarkkanäköisiä ja väillä suorastaan häikäisevän hienoja, mutta tarvitseeko niitä toistella jatkuvasti?<br />
<br />
Jos on kiinnostunut Bennettin tuotannosta, en ainakaan suosittele Smutista aloittamista. Bennett-polulle kannattaa lähteä joko nerokkaasta The History Boysista (kuten itse tein) tai turvallisesta The Uncommon Readerista. Smutkin on toki lukemisen arvoinen, mutta kenties pienellä varauksella.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Alan Bennett - Smut</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Profile Books 2012</span><br />
<span style="font-size: x-small;">189 sivua</span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-2875360977395267982014-04-13T13:00:00.000+03:002014-04-13T20:29:51.484+03:00Mary Renault - Fire From Heaven<div style="font-weight: normal;">
Olen vuosien saatossa huomannut, että
on olemassa joitain kirjallisuuden lajeja, joihin kuuluvista
teoksista tykkään lähes poikkeuksetta. Vaikka tällaiseen
ultimaattiseen suosikkigenreen lukeutuva kirja olisi kuinka hampaita
kiristävän huono, nautin siitä yleensä kaikesta huolimatta
ainakin jollain hyvin matalalla tasolla. Ja kun kyseiseen alalajiin
lukeutuva kirja on erinomainen, luen jokaisen lauseen noin kolme
kertaa hihkuen ja ulisten ja lattialla kierien, enkä osaa päättää,
haluanko kirjan loppuvan välittömästä vai enkö halua sen
loppuvan ikinä.</div>
<div style="font-weight: normal;">
<br /></div>
<div style="font-weight: normal;">
Yksi tällaisista genreistä on (tämä tuskin tulee kellekään
blogia lukeneelle yllätyksenä) historiallinen lgbtq-kirjallisuus.
Ottaen huomioon rakkauteni tähän genreen, on suorastaan
käsittämätöntä, etten ole lukenut <b>Mary Renaultin</b> kirjoja
ennen kuin viime viikolla, varsinkin, kun kuulin Renaultista ja
melkein vuosi sitten <i>The Song of Achillesin</i> yhteydessä.
(TSOA:n kirjoittajaa, ihanaista <b>Madeline Milleriä</b>,
muistetaan verrata Renaultiin suunnilleen jokaisessa arvostelussa.
(Syystä.)) Puolustaudun sanomalla, ettei Renault ole ilmeisesti
koskaan ollut Suomessa mikään iso hitti; leidin lukuisista
teoksista on käännetty suomeksi vain yksi ainokainen, eikä hänelle
ole omistettu edes suomenkielistä wikipedia-artikkelia. Lukemista
vaikeuttaa se, että kaikki Turun seudun Renaultit on ripoteltu hyvin
satunnaisesti eri kirjastojen varastoihin, joten niiden löytämiseksi
saa nähdä jonkin verran vaivaa. Entisen kotipaikkakuntani kirjastoissa Renaultin teoksia ei ole ensinkään, joten onneksi asun Turussa.</div>
<br />
Ja koska kevätlukukauden kiirreellisin aika on epäilemättä
paras aika tutustua uuteen kirjailijaan, metsästin pari viikkoa
sitten <i>Fire From Heaven</i>-nimisen teoksen käsiini. (Se löytyi
yliopiston englanninkielisen filologian osastolta. Jos olette joskus
vierailleet Jusleniassa, ymmärrätte mitä olen tehnyt kirjan eteen.
No, vietän Jusleniassa säälittävän suuren osan ajastani, mutta
on se rakennus vaan ihan käsittämättömän hirveä. Mutta ah, ne
kirjat!) Pääsin aloittamaan Fire From Heavenin lopulta viime
viikonloppuna, ja viimeisen sivun luin maanantai-iltana. Lukeminen
kesti yllättävän pitkään, sillä ihan totta, minun oli pakko
lukea suunnilleen jokainen lause ainakin kolmesti. Aivan
henkeäsalpaavan ihana kirja!<br />
<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://2.bp.blogspot.com/-VrzaYUXYDMk/U0pf0lrYL9I/AAAAAAAAAJs/UuED3XTTsoA/s1600/P1040063.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="http://2.bp.blogspot.com/-VrzaYUXYDMk/U0pf0lrYL9I/AAAAAAAAAJs/UuED3XTTsoA/s1600/P1040063.JPG" height="400" width="300" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
Fire From Heaven on tarina Aleksanteri Suuren kahdestakymmenestä
ensimmäisestä elinvuodesta, siis ajasta ennen valtaannousua.
Suurjohtajan lapsuutta varjostivat vanhempien välirikko ja taistelu
lapsen rakkaudesta, samantasoisten ikätoverien puute ja valmennus
tulevaan hallitsejuuteen. Valtakunnan perijällä olisi annettavana suunnaton määrä rakkautta, mutta sen sijaan hän joutuu
seuraamaan vanhempiensa valtataistelua ja karaistumaan ankarien
opettajien johdolla. Onneksi elämä ei ole kuitenkaan pelkkää
kärsimystä: saattaahan Aleksanteri olla jumalaista syntyperää, ja
lisäksi hänen saa seurakseen Hephaistionin; todellisen sydänystävän,
jollaisesta Aleksanteri on aina haaveillut.<br />
<br />
Oma juonikuvaukseni kuulostaa aika hirveältä, myönnän, mutta
itse kirja on täyttä kultaa. Renault sitoo sanoja ja lauseita
yhteen suorastaan taianomaisesti, ja sivut kääntyvät kuin
itsestään. Kieli on runollista ja yksityiskohtaista, mutta
säilyttää myös sujuvuutensa ja eikä taivu teennäisyyteen.
Kirjan tapahtumat käsittävät suuren osan Aleksanterin elämästä,
ja juoni etenee nopeasti, joten välillä lukijan täytyy tehdä
töitä pysyäkseen kartalla kaikista paikoista, henkilöhahmoista ja
tapahtumista. Kirjailija onnistuu kuitenkin pitämään monista
juonenkäänteistä ja yllätyksistä koostuvan tarinan kasassa
loppuun saakka, ja tulos on hyvin palkitseva.<br />
<br />
Hahmona Aleksanteri on niin pidettävä, että minun oli
välittömästi lainattava hänestä faktuaalista materiaalia
nähdäkseni, muistaako historia hänet yhtä ihastuttava kuin
Renault antaa ymmärtää. Olen tällä hetkellä lukemassa Mary
Renaultin kirjoittamaa elämänkertaa Aleksanteri
Suuresta, ja on todella mielenkiintoista huomata, miten kekseliäästi
Renault on onnistunut yhdistämään historiaan kirjoitetut
anekdootit ja oman mielikuvituksensa. Koen lukeneeni kirjat väärässä
järjestyksessä, sillä tottahan minun olisi pitänyt tajuta
aloittaa faktasta ja siirtyä vasta sitten fiktioon, mutta toisaalta
on hyvin hauskaa lukea pirstoutunutta todellisuudenkuvausta ja
verrata sitä yhtenäiseen, väritettyyn kertomukseen.<br />
<br />
Fire From
Heavenia on useasti kritisoitu Aleksanterin liian kritiikittömästä
kuvauksesta, mutta vaikka olen viime viikon aikana lukenut hänen
elämästään enemmänkin, olen yhä sitä mieltä, että Renault on
tehnyt hienoa työtä luodessaan Aleksanterin hahmon. Aleksanteri on
tunteellinen ja sydämellinen, mutta samalla hyvin itsetietoinen,
uhkarohkea ja ylpeä, ja tällaisen kuvan hänestä olen saanut myös
historiankirjoja lukiessani. Tämä on kaveri joka mm. muisti nimeltä useat
tuhannet sotilaistaan, ei koskaan halunnut vaarantaa joukkojensa
turvallisuutta turhaan (vaikka olikin uhkarohkea oman henkensä
suhteen) ja kohteli valloitettujen alueiden naisia ja lapsia hyvin.
Aleksanterista on hyvin nopeasti tulossa yksi
suosikkihallitsijoistani. (Mutta vaikka Aleksanteri on oikea
mussukka, lempihahmoni Fire From Heavenissa on silti Hephaistion. Jostain syystä päädyn
tykkäämään aina eniten herooisten pariskuntien tuntemattomammasta
osapuolesta (<span style="font-size: xx-small;">eli siitä joka kuolee ensin, yhyy</span>).)<br />
<br />
Aleksanterin hahmon romantisoinnin lisäksi Renaultia on syytetty
usein naishahmojen misogynisestä kuvaamisesta, ja mielestäni tämä
on ihan arvokas huomio. Toisaalta lukijan tulee mielestäni tiedostaa
se, että teokset sijoittuvat yhteen ihmishistorian
naisvihamielisimmistä aikakausista, ja että henkilöhahmojen
mielipiteiden on uskottavuuden vuoksi pakko heijastella ajan yleistä
mielipidettä. Kirjaa lukiessani pistin merkille, että misogynia on
asia, jonka Renault itse tiedostaa vallan mainiosti, ja jota hän
kommentoi välillä hyvinkin pisteliäästi, mutta tietenkin hänen
hahmonsa suhtautuvat misogyniaan ajalle tunnuksenomaisella tavalla.
Yhden kirjan perusteella on toki vaikeaa muodostaa lopullista
mielipidettä siitä, onko kirjailija naisvihamielinen vai ei, ja
aion tarkastella asiaa jatkossakin. Tällä hetkellä olen kuitenkin
sitä mieltä, että on kapeakatseista tuomita Renault
misogynistiksi.<br />
<br />
Fire From Heavenista alkoi mitä luultavimmin pitkä ja
mielenkiintoinen matka Renaultin kirjojen parissa, ja tällä
hetkellä tarkoitukseni on metsästää kirjastoista, divareista ja
nettikirjakaupoista kaikki muutkin Renaultin kirjat. Kiitos
Aleksanteri Suuren elämänkerran, tiedän nyt, mitä herralle
tapahtuu elämän edetessä, mutta maltan silti hädin tuskin
odottaa, että pääsen lukemaan tapahtumista väritetyn
kuvauksen. On hieman tuskallista, ettei yksikään Turun alueen
kirjastoista säilytä kokoelmissaan kumpaakaan Aleksanteri-trilogian
jatko-osista. Ja että minulla on pahin tentti- ja
esseenpalautus-kausi eikä minun todellakaan pitäisi lukea muuta
kuin koulujuttuja. No, itken sitten tenteissä<span style="font-size: x-small;">.</span><br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Mary Renault – Fire From Heaven
</span>
<br />
<span style="font-size: x-small;"></span><br />
<div style="font-weight: normal;">
<span style="font-size: x-small;">Penguin Books, 1970</span></div>
<span style="font-size: x-small;">
</span><br />
<div style="font-weight: normal;">
<span style="font-size: x-small;">384 sivua</span></div>
emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-40059938453430711442014-04-04T22:32:00.000+03:002014-04-04T22:37:34.890+03:00Chad Harbach - The Art of FieldingMitä saa kun yhdistää Moby-Dickin ja baseballin? No, näköjään
<b>Chad Harbach</b> on saanut tällä yhdistelmällä aikaiseksi <i>The Art of
Fielding</i>-nimisen romaanin.<br />
<br />
Päätettyäni kuukausi sitten omistaa suuren osan elämästäni
Herman Melvillen tutkiskeluun, aloin tietenkin etsiä internetistä
samanhenkisiä ihmisiä, ja onneksi heitä löytyikin muutama.
(Suomalaiset Melville-fanit, astukaa esiin!) Kaikki heistä tuntuivat
olevan sitä mieltä, että jokaisen itseään kunnioittavan
Melville-diggarin täytyy tutustua erääseen huomattavasti
nykyaikaisempaan teokseen, nimittäin tähän edellämainittuun The
Art of Fieldingiin. Koska minä otan diggailuni hyvin vakavasti,
ryntäsin tietenkin välittömästi lainaamaan kirjan kirjastosta.
<br />
<br />
Tästä on nyt vissiin yli kolme viikkoa, mutta koen silti
velvollisuudekseni kirjoittaa The Art of Fieldingistä, sillä mitä
enemmän sitä kirjaa mietin, sitä enemmän haluan omistaa sille
rakkauslauluja.
<br />
<br />
The Art of Fielding on, lyhyesti sanottuna, teos baseballin
maailmasta. Kirjan keskiössä seikkailee Henry, nuori
baseball-lahjakkuus, joka lukiosta päästyään joutuu luopumaan
unelmastaan ammattipelaajana kiitos työläistaustan ja
rahanpuutteen. Onni kuitenkin kääntyy, kun Westish Collegen
baseball-joukkue Harpoonsin huippupelaaja Mike iskee silmänsä
Henryyn kesken harjoitusten ja värvää tämän koulunsa
baseball-joukkueseen. Lukukauden alettua tarinaan astuu Henryn
flambojantti huonetoveri Owen, ja kun pakkaa saapuvat sekoittamaan
vielä Collegen presidentti ja Melville-asiantuntija Guert ja tämän
vasta eronnut ja kotiin palannut tytär Pella, ovat katastrofin
ainekset kasassa. Henry saa nopeasti huomata, ettei tähtipelaajan
elämä ole silkkaa ruusuilla tanssimista.
<br />
<br />
Minun on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta, sillä joka kerta,
kun ajattelen sitä, minut valtaa hyvin lämmin, unenomainen tunne.
Lukukokemus oli silkkaa riemua; välillä itkin, välillä nauroin
katketakseni, ja kaiken kaikkiaan kirjan yli 600 sivua olivat ohi
aivan liian nopeasti. En tiedä urheilusta yhtikäs mitään, joten
voisi luulla, että baseball-kirja olisi ollut minulle silkkaa
kidutusta, mutta päin vastoin. Vaikka The Art of Fielding on ns.
baseball-kirja, käsittelee se baseballin ohella huomattavasti
universaalimpia aiheita. Tietenkin college-ympäristö tekee kirjasta
osittain hyvin tyypillisen tarinan aikuistumisesta ja etenkin itsensä
löytämisestä, mutta laajan hahmokaartin ja vaihtuvan näkökulman
ansiosta itsensä löytäminen näyttäytyy syvänä prosessina, joka
ei pysähdy aikuisuuteen.<br />
<br />
Kirjan ydin löytyy ehdottomasti monipuolisesta, värikkäästä
ja sydämellisestä henkilöhahmojen kirjosta. Harbach on onnistunut
rakentamaan kokonaisia, aitoja ihmisiä, joiden olemassaoloon haluaa
uskoa, ja joita alkaa rakastaa kaikista vääristä valinnoista ja
ärsyttävistä luonteenpiirteistä huolimatta. Kirjan edetessä ja
ongelmien kasautuessa huomasin usein miettiväni, että vaikken
olekaan hahmojen kaikkien tekemisten kannalla, toivon heille silti
ainoastaan parasta ja haluan heidän olevan onnellisia. Tällainen
ajattelu saattaa johtua joko liiallisesta eläytymiskyvystäni tai
sitten vain siitä, että Harbachin henkilöhahmot ovat hyvin
todentuntuisia. The Art of Fielding jäi mieleeni myös kirjana,
jossa oli suorastaan loistava representaatio niin kansallisuudesta,
”rodusta”, pystyvyydestä, yhteiskuntaluokasta ja
seksuaalisuudestakin; henkilöhahmoja ei tosiaankaan voi sulkea
yhteen kategoriaan tai muottiin. Nostan hattua myös kirjan tavalle
kuvata masennusta monipuolisesti ja uskottavasti.
<br />
<br />
The Art of Fielding osoittautui teokseksi, jonka lukemisesta
yksinkertaisesti nautti. Kirja eteni vauhdikkaasti, ja useamman
kerran minun piti pysäyttää itseni selaamasta parikymmentä sivua
eteenpäin ja ottamasta selvää, mihin hiuksianostattavan jännittävä
tilanne päättyisi. Vähintään yhtä usein myös jumituin lukemaan
yksittäisiä kohtia uudestaan ja uudestaan, sillä niiden hienous
suorastaan lamautti minut. Päästyäni viimeiselle sivulle halusin
lukea kirjan välittömästi uudestaan, sillä siinä on niin paljon
eri sävyjä ja kerroksia, että olen taatusti missannut vaikka mitä
ensimmäisellä lukukerralla. Kirjan luettuani olen kahlannut läpi
muutamia Harbachin haastatteluja, ja en voi muuta kuin ihailla herran
ajatustyötä, harkintaa ja ehdotonta omistautuneisuutta tarinalleen
ja henkilöhahmoilleen. No, luultavasti useimmat kirjailijat ovat
ehdottoman omistautuneita tarinalleen ja henkilöhahmoilleen, mutta
Harbachin haastatteluja lukiessa koin mitä suurimpia ahaa-elämyksiä.
Että vau, tämä kaveri on miettinyt tämän niin huolellisesti ja
tajuaa tämän jutun niin hyvin, niiiiiin upeaa.
<br />
<br />
Ja poimiessani The Art of Fieldingin kirjaston hyllystä minä
hiisi vieköön nauroin itselleni ja harrastuksilleni sillä
”oikeasti nyt – kirja baseballista, mitä mä teen elämälläni,
tämän täytyy olla ehkä älyttömin juttu koskaan.” No, eipä
ollut. Helpoksi luulemani urheilukirja olikin aivan mielettömän
liikuttava, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä teos.
<br />
<br />
Nyt ongelmani on, että vaikka olen saanut markkinoitua
Moby-Dickiä kavereilleni oikein menestyksekkäästi, en oikein
tiedä, miten markkinoisin The Art of Fieldingiä. ”Nyt kun ootte
kaikki lukeneet Moby-Dickin ja tietenkin tykänneet siitä tosi
paljon niin seuraavaksi käytte lainaamassa kirjastosta tällaisen
baseball-kirjan joka ei siis tosiaankaan oo pelkkä baseball-kirja –
eikun hetkinen, ettepä käykään, sillä se on yhä mulla lainassa
enkä muuten palauta sitä ennen kuin olen hankkinut itselleni oman
painoksen. Sori.” Hmm mmmm.<br />
<br />
(En muuten vieläkään tiedä mitään baseballista, sillä
Harbach ei missään välissä pysähtynyt selittämään esimerkiksi
pelin sääntöjä. Nyt omaan vain aivan käsittämättömän
englanninkielisen baseball-sanaston, mutten osaa hyödyntää sitä
millään lailla. Olen aika varma, että jos Melville olisi
kirjoittanut The Art of Fieldingin olisin perillä pelin säännöistä
viimeistä yksityiskohtaa myöten, sillä Melville olisi taatusti
käyttänyt joka toisen luvun sääntöjen kertaamiseen. The Art of
Fieldingissä keskitytään itse tarinaan.)<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Chad Harbach - The Art of Fielding</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Back Bay Books, 2011</span><br />
<span style="font-size: x-small;">609 sivua</span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-20218847632129895102014-03-16T11:27:00.001+02:002014-03-16T18:23:46.234+02:00Zadie Smith - White TeethOlen lukenut <b>Zadie Smith</b>in romaania <i>White Teeth</i> varmaan marraskuusta lähtien. En tiedä mikä siinä on, mutta joskus erittäin hyvätkin kirjat jäävät taka-alalle, ja valitettavasti White Teeth oli yksi tällaisista taka-alalle jääneistä kirjoista. Luin sitä hyvin satunnaisesti, yleensä silloin kun en saanut mieleeni mitään muita kirjoja, joita lukisin mieluummin. Eilen otin itseäni lopulta niskasta kiinni ja luin kirjan viimeiset 150 sivua.<br />
<br />
En todellakaan tiedä, miksen lukenut White Teethiä yhtäjaksoisesti, sillä se on mielestäni oikein viehättävä teos. Zadie Smithin esikoiskirja sai ilmestyessään paljon kiitosta, ja ansaitusti saikin: kirja kertoo hyväntuulisen ja ajatuksia herättävän tarinan kulttuurien yhteentörmäyksestä englantilaisessa ympäristössä. Teos rakentuu muutaman hyvin erilaisen perheen ympärille; keskiössä ovat Jonesit; kolikonheittelyä harrastava roskaruuasta pitävä perusenglantilainen Archie, hänen jehovantodistajaäitiään vieroksuva jamaikalainen vaimonsa Clara sekä heidän tyttärensä Irie, ja Iqbalit; Bangladeshista britanniaan muuttanut toisessa maailmansodassa haavoittunut sukuhistoriaan hurahtanut Samad, hänen äkkipikainen mutta kärsivällinen vaimonsa Alsana ja perheen kaksospojat Millat Ja Magid. Myöhemmin pakkaa saapuu sekoittamaan vielä ns. kunnollinen keskiluokkainen englantilaisperhe Chalfen. Ainakin päällepäin vaikuttaa siltä, että ainoa perheitä yhdistävä tekijä on heidän hampaidensa väri (jos edes se). Kolmen perheen ja heidän tuttavapiirinsä kautta Zadie tarkastelee kärkkäästi, hauskasti ja valloittavasti menneisyyden vaikutusta, perheen merkitystä, ja ennakkoluuloja muita ihmisiä sekä kulttuureja kohtaan.<br />
<br />
Kirja on jaettu useampaan osaan, ja kutakin johtaa aina joku edellämainittujen perheiden jäsenistä. Tämänkaltainen kertojan vaihtelu alkaa olla hyvin yleistä nykykirjallisuudessa, mutta minua itseäni se on aina viehättänyt, varsinkin, jos kyseessä on pidempi kirja. White Teethin kohdalla vaihtelu toimi mielestäni erityisen hyvin, sillä Zadie Smith on mainio rakentamaan hurmaavan raivostuttavia henkilöhahmoja. Luulin aina kertojan vaihtuessa pitäväni silloisesta hahmosta erityisen paljon, mutta mitä enemmän sain katsella tapahtumia hänen näkökulmastaan, sitä enemmän hän alkoi minua ärsyttää - mutta ei kuitenkaan ikävällä vaan ainoastaan pisteliään huvittavalla tavalla. Smithin hahmot eivät ole yksipuolisia karikatyyrejä vaan huolellisesti kasattuja ja rehellisiä kokonaisuuksia, joihin oli ilo tutustua ja joiden ajatuksia seurasi mielellään. Se olikin tietenkin olennaista, sillä kirja asettaa suurimman painon hahmojen välisille suhteille. Henkilöhahmojen tehtävä on kannattella juonta harteillaan. <br />
<br />
Hahmojen luvun ja moninaisuuden lisäksi kirjasta pistää esiin sen seuraama aikajana. Kirjan aikaväli on suhteellisen laaja; osa tapahtumista juontaa juurensa jo 1800-luvulta, ja tarina jatkuu aina vuoteen 1999 saakka. Laajan hahmokaartin ja pitkän aikavälin vuoksi kertomus voisi helposti sortua sekavuuteen, ja paikoitellen näin kenties käykin, mutta suurimman osan ajasta Zadie Smith onnistuu pitämään hahmojensa ja juonikuvioidensa langat hallinnassaan. Zadie Smith loistaa myös yllättävyydellään; välillä luulin tietäväni vuorenvarmasti, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, mutta sitten tarina lähtikin lähes päinvastaiseen suuntaan. Loppua kohden minua alkoi epäilyttää, saisiko kirjailija kerättyä kaikki tarinan sivujuonet kasaan sujuvaksi, tyydyttäväksi lopuksi, mutta jälleen kerran huomasin huolehtineeni turhaan; näinkin pitkän aikavälin kattava kirja on näemmä mahdollista lopettaa jännittävästi, yllättävästi, hauskasti ja tyylikkäästi.<br />
<br />
Kaiken kaikkiaan Zadie Smith on erinomaisen hauska tarinankertoja, johon tutustumista suosittelen hyvin lämpimästi. Kun lainaan kirjastosta Smithin seuraavan kirjan, en taatusti käytä sen lukemiseen useampaa kuukautta, tuskin edes useampaa päivää.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Zadie Smith - White Teeth</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Penguin Books 2001</span><br />
<span style="font-size: x-small;">542 sivua</span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-61136522071319600532014-03-15T11:21:00.000+02:002014-03-16T10:16:20.376+02:00Herman Melville - Moby-Dick; Or, The WhaleVoi hyvät hyssykät. Minun pitäisi varmaan lopettaa tämän tekstin kirjoittaminen hyvän sään aikana, siis, heti.<br />
<br />
Olin viime viikolla äitini luona kylässä. Kävin pitkästä aikaa vanhan kotikylän kirjastossa, ja luin nopeahkossa tahdissa kolme sieltä lainaamaani kirjaa. Torstaina olin kuitenkin ongelman äärellä; luin heti aamulla viimeisen lainaamistani kirjoista loppuun, enkä oikein tiennyt, mitä lukea seuraavaksi. Kaikki kirjat, joiden lukemista odotin innolla, olivat tietenkin minulla kotona. En myöskään halunnut lainata kirjastosta kirjaa, jota en ehtisi lukea sunnuntaihin eli Turkuunpalaamispäivään mennessä, sillä en halunnut raahata kirjaston kirjoja paikkakunnalta toiselle. Mikä pulma! Lopulta päätin ratkaista asian lataamalla lukulaitteeseeni jonkin klassikon Project Gutenbergistä. Se sivusto on todellinen hengenpelastaja.<br />
<br />
Päädyin <b>Herman Melvillen</b> <i>Moby-Dickiin</i>.<br />
<br />
En oikein tiedä miksi. Jotenkin ajatus tuon kirjan lukemisesta on asustellut takaraivossani jo pidemmän aikaa. Se voi johtua siitä, että Moby-Dickiä pidetään yhtenä amerikkalaisen kirjallisuuden hienoimmista merkkiteoksista, tai sitten siitä, että rakastamani Matilda-filmatisaatio päättyy siihen, että Matilda ja Miss Honey alkavat lukea Moby-Dickiä erittäin houkuttelevasti. Monien tekijöiden summa oli joka tapauksessa se, että latasin lukulaitteeseeni Melvillen klassikkoromaanin.<br />
<br />
Kaikista hölmöintä on se, että aloitin kirjan lukemisen kunnolla vasta maanantaina, jo palattuani Turkuun, sillä päädyinkin lukemaan jotain ihan muuta loppuvisiittini ajan. Yhtäkkiä olinkin siis kaikkien niiden kirjojen äärellä, jotka <i>oikeasti </i>halusin lukea. Halusin kuitenkin lukea myös Moby-Dickin, ja maanantaina järkeilin, että voisin lukea sitä lounastaessani koululla; lukeminen lounaalla on minulle elämän pieniä suuria iloja, ja Kindlen lukeminen lounaalla on aivan erityisen hauskaa. Suunnitelmani oli siis lukea Moby-Dickiä hiljalleen, ehkä noin luvun verran päivässä, ja saada kirja luettua ehkä muutamassa kuukaudessa. (Siinä on 135 lukua.)<br />
<br />
No, toisin kävi, sillä Moby-Dick osoittautui mielestäni parhaaksi kirjaksi ikinä ja luin yli 700-sivuisen järkäleen alle kolmessa päivässä. Se siitä hitaanpuoleisesta lukukokemuksesta.<br />
<br />
Olin onnistunut elämään maapallolla yli 20 vuotta niin, että ainoana Moby-Dick-informaationani oli se, että kirjassa on valas. On siinä ilmeisesti muutakin. Tarinaa kertoo Ishmael, rahaton ja ilmeisen velvoitteeton nuorimies, joka päättää pestautua valaanpyydystysalukselle töihin, sillä työskenneltyään jonkin verran kauppalaivoilla hän kuvittelee tietävänsä jotain purjehduksesta. Onnekkaan sattuman kautta hän löytää itsensä polynesialaisen kannibaalin vuoteesta, solmii tiiviin suhteen tämän jännittävän ulkomaalaisen kanssa, ja eipä aikaakaan kun kaksikko on yhdessä töissä Ishmaelin valitsemalla aluksella, valmiina valaanpyyntiin. Pian kuitenkin osoittautuu, ettei kyseessä ole mikään kaikista tavallisin pursi; laivan kapteeni Ahabilla on vaarallinen pakkomielle häneltä jalan vieneeseen tarunhohtoiseen Moby-Dickiin, valkoiseen valaaseen. Loppu on kirjallisuushistoriaa. <br />
<br />
Mistä tässä nyt edes aloittaisi. Siitäkö, että välillä Herman Melville unohtaa juonen kulun totaalisesti ja jaarittelee sivukaupalla valaiden anatomiasta? Siitäkö, että Melville heittelee joka toiselle sivulle sekä Kreikan mytologia-, Raamattu- että hindulaisuus-viittauksia? Siitäkö, että jossain vaiheessa Herman Melville unohtaa kirjan alussa esittelemänsä päähenkilöt ja vaihtelee näkökulmaa itsensä ja kaikkien muiden hahmojen välillä hyvin sattumanvaraisesti? Siitäkö, että ensimmäisen kerran kuuluisa erikoisvalas mainitaan vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, ja että ensimmäisen kerran se nähdään vasta kirjan puolivälissä? Vai siitäkö, että Herman Melvillellä itsellään tuntuu olevan vaarallinen pakkomielle raamikkaisiin ulkomaalaisiin? Vaiko sittenkin siitä, että kirjoissa on mielenkiintoista filosofista pohdintaa hyvän ja pahan olemuksesta, ja että kaikesta edellämainitusta huolimatta (tai kuten minä asian näen, sen takia) Moby-Dick on oikeasti todella hieno ja mielenkiintoinen teos?<br />
<br />
No, voin joka tapauksessa sanoa, että jos joku olisi ennen viime viikkoa kertonut minulle, mitä tämä kirja sisältää, en olisi ottanut heitä todesta. Moby-Dickin sisältöä on vaikea uskoa ennen kuin sen lukee. Minusta on suorastaan käsittämätöntä, miten se on yhtäkkiä 1900-luvun alussa noussut yhdeksi amerikkalaisen kirjallisuuden ylistetyimmistä teoksista. Julkaisuaikanaan Moby-Dick jäi suhteellisen vähälle huomiolle, ja Melville-raukka kuoli rahattomana ja täysin unohdettuna, enkä kyllä ihmettele miksi. Olin viime maanantaihin saakka pitänyt Herman Melvilleä täysin vakavasti otettavana kirjailijanerona, mutta sitten luin Moby-Dickin ja aloin tehdä taustatutkimusta sen kirjoittajasta, ja nyt olen samaan aikaan hyvin hämmentynyt ja huvittunut. Okei, kyllä minä pidän Herman Melvilleä edelleen kirjailijanerona, mutta kuinka vakavasti otettavana sellaisena... No jaa.<br />
<br />
Miksi tämä kirja on sitten saavuttanut klassikkoasemansa? Henkilökohtaisesti luulen, että melko harva on loppujen lopuksi lukenut sen, ja kaikki uskovat vain jotain arvostettua kaveria, joka on joskus sanonut sen olevan hyvä. Tai siis, onhan se nyt ihan hillitön kirja. Minun mielestäni se on tietenkin aivan mahtava, sillä hei, 1800-luvulle tyypillinen romanttinen seikkailukertomus, kamppailua hyvän ja pahan välillä, tonnikaupalla turhia faktoja ja viittauksia, ja aivan käsittämätön määrä homoeroottista vihjailua? Paras kirja ikinä. Ja onhan sillä nyt paljon ns. akateemistakin arvoa; itseäni kiinnostaisi tutkia vähintäänkin kirjan etnosentrisyyttä ja toiseutta, toiseuden suhdetta maskuliinisuuteen, sitä, miten Ishmaelin ja Queequegin suhde muistuttaa klassisten eeposten toveruussuhteita, ja niin edespäin. Kirjassa minua viehättää myös se, että kaikessa hienoudessaan se on hyvin kaukana täydellisyydestä; siitä löytyy aivan loputtomasti aihetta pohdintaan ja ennen kaikkea kritiikkiin! Lisäksi se saa lukijan (ainakin minut) paitsi haaveilemaan lähdöstä merelle, myös etsimään tietoa kirjan historiallisista taustoista; yhtäkkiä haluaisin ottaa selvää esimerkiksi 1800-luvun valaanpyydystysalusten kansalaisuusjakaumasta ja naisten osuudesta purjehduksessa. Ja tietysti haluan nyt lukea kaikki muutkin Melvillen kirjat. Herman Melville-innostus alkaa vaikuttaa loputtomalta suolta. <br />
<br />
En ole varmaan koskaan ollut näin ylpeä itsestäni, sillä kolmen päivän aikana olen saanut markkinoitua Moby-Dickiä ystävilleni niin tehokkaasti, että useampi on luvannut hakea kirjan kirjastosta lähipäivinä (ja osa on jo hakenut), ja saatamme järjestää Moby-Dick-lukupiirin. En usko, että tällä tekstillä on mahdollisiin lukijoihin yhtä rohkaisevaa vaikutusta (saatan olla vakuuttavampi elävänä, ja lisäksi kaverini saattavat olla hieman erikoislaatuisia), mutta jos joku nyt jostain syystä innostuu ja haluaa lukea Moby-Dickin niin enpä voi muuta kuin onnitella valinnasta. Ja jos joku haluaa keskustella lukukokemuksestaan, niin... täällä ollaan.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Herman Melville - Moby Dick</span><br />
<span style="font-size: x-small;">1851</span><br />
<span style="font-size: x-small;">n. 700 sivua </span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-60344855779449751342014-02-08T22:15:00.003+02:002014-02-08T22:15:37.235+02:00Donna Tartt - Pieni ystäväLuin viime viikolla lopultakin <b>Donna Tartt</b>in <i>Pienen ystävän</i> loppuun. Lainasin kirjan kirjastosta joululahjalukemistoksi, mutta jostain käsittämättömästä syystä jätin sen kesken miltei kuukaudeksi ja palasin sen pariin vasta päästyäni taas turvallisesti takaisin Turkuun ja polkaistuani kevätlukukauden käyntiin yliopistolla. <br />
<br />
Se että jätin kirjan kesken ei johtunut missään tapauksessa kirjan sisällöstä, sillä ihastuin Pieneen ystävään välittömästi. Monille ihmisille Tarttin toinen teos on ollut melkoinen pettymys kirjailijan henkeäsalpaavan debyytin jälkeen. Myönnän itsekin, että <i>The Secret History</i>n ja <i>The Little Friend</i>in välillä on melkoinen kuilu: edellisestä löytyy tweed-takkeja, kylmiä cocktaileja, kallista kirjepaperia ja sille kirjoitettuja klassisten kielten sanoja; jälkimmäisessä puolestaan esiintyy hikisiä kesäpäiviä, kissanraatoja, jähmettynyttä paistinrasvaa ja polkupyöriä. Kauas on tultu.<br />
<br />
Pienen ystävän keskinäyttämöllä on, kuten edeltäjässäänkin, murha. Eräänä äitienpäivänä Dufresnesin perheen esikoinen Robin löydetään hirtettynä pihapuuhun, eikä tragedian jälkeen mikään ole enää ennallaan: vanhempien välit kylmenevät kun äiti vaipuu syvään masennukseen ja isä muuttaa työtehtävien vuoksi toiseen osavaltioon; perheen kaksi tytärtä, haaveileva Allison ja huimapäinen Harriet jäävät perheen toimeliaan taloudenhoitajan Ida Rhewn ja tiukan isoäiti Edien ja äidin puoleisen kirjavan isotätikatraan vastuulle. Kirja käynnistyy, kun Robinin kuolemasta on kulunut 12 vuotta ja perheensä tuskaa vuosikaudet seurannut Harriet päättää selvittää, kuka on hänen veljensä murhan takana. Vähänpä Harriet tietää, mikä häntä mysteeriä selvittäessä odottaa.<br />
<br />
1970-luvun syvään etelään sijoittuva kertomus on rankka mutta palkitseva kuvaus lasten ja aikuisten maailman vaarallisesta yhteentörmäyksestä, menetyksestä ja sen käsittelemisestä sekä hyvin erilaisten yhteiskuntaluokkien kohtaamisesta. Jälleen kerran Tartt rakentaa suuren tarinan hahmojen yksityiskohtaisuuden ja moninaisuuden ympärille. Mutkittelevaa ja poukkoilevaa juonikehystä tasapainottavat surullisen rehelliset henkilökuvat: seikkailua janoava uskaliaan itsepäinen Harriet, joka jää perheensä menetyksen jalkoihin; silkinpehmeä Allison, joka on oppinut selviämään olemalla mahdollisimman huomaamaton; Charlotte-äiti, joka haahuilee pitkin suurta asuntoa nuhjuisessa yöpaidassa syöden ainoastaan minttujäätelöä viinilasista; olosuhteiden uhri Danny Ratliff, josta paljastuu tarinan edetessä yhä laajempi ja herkempi kuva... Henkilöhahmot kehittyvät samaa tahtia tarinan kanssa, heistä huomaa loputtomasti uusia sävyjä ja piirteitä, heidät oppii tuntemaan, heitä alkaa ymmärtää, ja heidän toivoo selviävän elämän kolhuista. Tartt kertoo tarinaa kaikkitietävästi mutta monen eri hahmon näkökulmasta, ja joskus näkökulmien vaihto käy hyvinkin nopeasti. Tämä oli paksussa kirjassa mielestäni varsin tervetullut kertomisen keino, eikä näkökulmien vaihtuminen tehnyt lukukokemuksesta sekavaa. <br />
<br />
Nautin myös suunnattomasti kirjan käsittelemästä luokkajaosta. Kirjan keskiössä on kaksi hyvin erilaista perhettä, joiden kummankaan elämä ei ole ruusuilla tanssimista, ja joiden tarinat alkavat kietoutua synkällä tavalla yhteen. Durfresnesit ovat aikoinaan kuuluneet ns. Mississippin parhaimmistoon, mutta hiljalleen heidän arvonsa ja rikkautensa ovat valunut kuiviin; Ratliffien suku on taas ollut alusta saakka altavastaavan osassa, ja heidän on täytynyt vain sopeutua elämään pohjalla. Tartt vihjailee hienosti myös syvän etelän vahvaan rotujakoon ja siitä koituviin ongelmiin. Kirja kuvaa hienovaraisesti mutta vaikuttavasti sitä, kuinka hyväosaisuus ei välttämättä johda onneen tai menestykseen, kuinka hyvät tulot tai hyvä nimi eivät suojaa onnettomuuksilta, kuinka odottamaton tragedia voi muuttaa tulevaisuuden, ja kuinka selviäminen tuntuu joskus suorastaan mahdottomalta, mutta toisaalta myös sitä, kuinka usein hirveistäkin oloista löytyy käsittämätöntä herkkyyttä. Ja ehkä ennen kaikkea sitä, miten erilaiset maailmat voivat kohdata hyvin erilaisilla tavoilla; välillä saumattomasti ja välillä murskaavasti.<br />
<br />
Eva Siikarlan suomennos on tarkka ja miellyttävä, ja vaikka usein suomennettua teosta lukiessani pysähdyn miettimään, miten mikäkin asia on alkuperäiskielellä esitetty, ei Pienen ystävän parissa tarvinnut. Kieli kulki suomen kielellä viehättävän houkuttelevasti ja samalla mutkattomasti, mistä olin erityisen tyytyväinen, sillä hyvin usein kyllästyn suomennosten ärsyttävyyksiin ja päädyn vain lopulta metsästämään alkuperäisteoksen käsiini. <br />
<br />
Donna Tartt on ottanut tavaksi julkaista kirjan kerran kymmenessä vuodessa, ja mielestäni kymmenen vuotta on ihan kelpo aika näin hienon tarinan kehittämiseen. Maltan tuskin odottaa, että pääsen käsiksi kirjahyllyssäni odottavaan <i>Goldfinch</i>iin, sillä se ei varmaan voi olla mitään muuta kuin absoluuttista kielellistä herkkua. Donna Tartt on ihana. <br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Donna Tartt - Pieni ystävä</span><br />
<span style="font-size: x-small;">WSOY 2006</span><br />
<span style="font-size: x-small;">(The Little Friend, 2002)</span><br />
<span style="font-size: x-small;">suom. Eva Siikarla</span><br />
<span style="font-size: x-small;">620 sivua</span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-30289728986880324612014-02-08T10:30:00.001+02:002014-02-08T10:34:31.842+02:00bell hooks - Feminist Theory<!--[if gte mso 9]><xml>
<o:OfficeDocumentSettings>
<o:AllowPNG/>
</o:OfficeDocumentSettings>
</xml><![endif]--><br />
<!--[if gte mso 9]><xml>
<w:WordDocument>
<w:View>Normal</w:View>
<w:Zoom>0</w:Zoom>
<w:TrackMoves/>
<w:TrackFormatting/>
<w:HyphenationZone>21</w:HyphenationZone>
<w:PunctuationKerning/>
<w:ValidateAgainstSchemas/>
<w:SaveIfXMLInvalid>false</w:SaveIfXMLInvalid>
<w:IgnoreMixedContent>false</w:IgnoreMixedContent>
<w:AlwaysShowPlaceholderText>false</w:AlwaysShowPlaceholderText>
<w:DoNotPromoteQF/>
<w:LidThemeOther>FI</w:LidThemeOther>
<w:LidThemeAsian>X-NONE</w:LidThemeAsian>
<w:LidThemeComplexScript>X-NONE</w:LidThemeComplexScript>
<w:Compatibility>
<w:BreakWrappedTables/>
<w:SnapToGridInCell/>
<w:WrapTextWithPunct/>
<w:UseAsianBreakRules/>
<w:DontGrowAutofit/>
<w:SplitPgBreakAndParaMark/>
<w:EnableOpenTypeKerning/>
<w:DontFlipMirrorIndents/>
<w:OverrideTableStyleHps/>
</w:Compatibility>
<m:mathPr>
<m:mathFont m:val="Cambria Math"/>
<m:brkBin m:val="before"/>
<m:brkBinSub m:val="--"/>
<m:smallFrac m:val="off"/>
<m:dispDef/>
<m:lMargin m:val="0"/>
<m:rMargin m:val="0"/>
<m:defJc m:val="centerGroup"/>
<m:wrapIndent m:val="1440"/>
<m:intLim m:val="subSup"/>
<m:naryLim m:val="undOvr"/>
</m:mathPr></w:WordDocument>
</xml><![endif]--><!--[if gte mso 9]><xml>
<w:LatentStyles DefLockedState="false" DefUnhideWhenUsed="true"
DefSemiHidden="true" DefQFormat="false" DefPriority="99"
LatentStyleCount="267">
<w:LsdException Locked="false" Priority="0" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="Normal"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="heading 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" QFormat="true" Name="heading 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" QFormat="true" Name="heading 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" QFormat="true" Name="heading 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" QFormat="true" Name="heading 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" QFormat="true" Name="heading 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" QFormat="true" Name="heading 7"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" QFormat="true" Name="heading 8"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="9" QFormat="true" Name="heading 9"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" Name="toc 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" Name="toc 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" Name="toc 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" Name="toc 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" Name="toc 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" Name="toc 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" Name="toc 7"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" Name="toc 8"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" Name="toc 9"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="35" QFormat="true" Name="caption"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="10" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="Title"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="1" Name="Default Paragraph Font"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="11" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="Subtitle"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="22" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="Strong"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="20" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="Emphasis"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="59" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Table Grid"/>
<w:LsdException Locked="false" UnhideWhenUsed="false" Name="Placeholder Text"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="1" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="No Spacing"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Shading"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light List"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Grid"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Dark List"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Shading"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful List"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Grid"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Shading Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light List Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Grid Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 1 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 2 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 1 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" UnhideWhenUsed="false" Name="Revision"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="34" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="List Paragraph"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="29" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="Quote"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="30" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="Intense Quote"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 2 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 1 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 2 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 3 Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Dark List Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Shading Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful List Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Grid Accent 1"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Shading Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light List Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Grid Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 1 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 2 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 1 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 2 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 1 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 2 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 3 Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Dark List Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Shading Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful List Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Grid Accent 2"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Shading Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light List Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Grid Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 1 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 2 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 1 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 2 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 1 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 2 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 3 Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Dark List Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Shading Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful List Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Grid Accent 3"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Shading Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light List Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Grid Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 1 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 2 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 1 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 2 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 1 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 2 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 3 Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Dark List Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Shading Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful List Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Grid Accent 4"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Shading Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light List Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Grid Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 1 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 2 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 1 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 2 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 1 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 2 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 3 Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Dark List Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Shading Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful List Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Grid Accent 5"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="60" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Shading Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="61" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light List Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="62" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Light Grid Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="63" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 1 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="64" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Shading 2 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="65" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 1 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="66" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium List 2 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="67" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 1 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="68" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 2 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="69" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Medium Grid 3 Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="70" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Dark List Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="71" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Shading Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="72" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful List Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="73" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" Name="Colorful Grid Accent 6"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="19" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="Subtle Emphasis"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="21" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="Intense Emphasis"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="31" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="Subtle Reference"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="32" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="Intense Reference"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="33" SemiHidden="false"
UnhideWhenUsed="false" QFormat="true" Name="Book Title"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="37" Name="Bibliography"/>
<w:LsdException Locked="false" Priority="39" QFormat="true" Name="TOC Heading"/>
</w:LatentStyles>
</xml><![endif]--><!--[if gte mso 10]>
<style>
/* Style Definitions */
table.MsoNormalTable
{mso-style-name:"Normaali taulukko";
mso-tstyle-rowband-size:0;
mso-tstyle-colband-size:0;
mso-style-noshow:yes;
mso-style-priority:99;
mso-style-parent:"";
mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt;
mso-para-margin-top:0cm;
mso-para-margin-right:0cm;
mso-para-margin-bottom:10.0pt;
mso-para-margin-left:0cm;
line-height:115%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Calibri","sans-serif";
mso-ascii-font-family:Calibri;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Calibri;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-fareast-language:EN-US;}
</style>
<![endif]--><span style="mso-ansi-language: FI;">Vaihdoin tuossa vastikään
profiilikuvani. Uudessa kuvassa seison kirjahyllyni edessä ylläni maailman paras collegepaita: se on suuri ja lämmin, ja mikä hienointa, sen etumuksessa
lukee yhden lempifeministeistäni bell hooksin ehkä tunnetuimman teoksen nimi: Feminism Is
For Everybody. Jos minulta kysytään, kuka on sellainen tasa-arvoa ajava
teoreetikko, johon kaikkien pitäisi tutustua, olisi vastaukseni bell hooks. </span><br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="mso-ansi-language: FI;">Lämpimät tunteeni bell
hooksia kohtaan voimistuivat entisestään, kun luin viime viikolla leidin
teoksen Feminist Theory: From Margin To Center. Siinä on kirja, jota voisi
mielestäni mainostaa hyvänä arkipäivän feministin käsilukemistona; kirjana,
joka käsittelee nopeasti ja helppotajuisesti useita tärkeitä feminismin
osa-alueita. </span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="mso-ansi-language: FI;">Kirja on jaettu
kahteentoista lukuun, joista jokaisella on oma aiheensa; niistä esimerkkeinä feminismi
yleisesti, people of colour feministisessa ajattelussa, koulutus, valta,
vanhemmuus, väkivalta ja seksistisen sorron päättäminen. Vaikka teoksesta löytyy paljon painavaa asiaa, ei lukukokemus itsessään ole turhan raskas: kirja oli mielestäni jopa kevytlukuinen, sillä sen teoriat ovat selkeästi esitettyjä, sekä helposti lähestyttäviä ja sisäistettäviä. hooksin teos on hyvin
kompakti ja selkeä, mutta samalla monipuolinen yleiskatsaus feminismiin, ja mikä parasta, hooks ei tyydy
käsittelemään ongelmia vain yhdestä näkökulmasta. </span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="mso-ansi-language: FI;">Olen lukenut
Sukupuolentutkimuksen klassikot-kurssin puitteissa useita 1900-luvun merkittävimpiä
tasa-arvoa kannattavia ja ajavia teoksia, ja miltei kaikissa minua on häirinnyt
se, kuinka monet epäkohdat on jätetty kokonaan huomiotta; esimerkiksi rasismi ja
transfobia ovat kuuluneet harvan feministin prioriteetteihin. Intersektionaalisuuden
huomiotta jättäminen on asia, joka kahlitsee mielestäni useimmat teokset omaan
aikaansa, sillä ilman sorron monitasoisuuden tarkastelua feminismi ajaa vain
niiden harvojen ihmisten asemaa, jotka ovat jo nyt suhteellisen
etuoikeutettuja. Feminismi, joka hiljentää kaikkein sorretuimmat ryhmät ei yllä
tasolle, jonka pitäisi olla nykyajan feminismille itsestäänselvyys. hooks onneksi
tunnistaa sorron eri tasot ja yksilöiden kokemusten eroavaisuuden, eikä jätä
vähemmistöjä marginaaliin. Myös tämän teoksensa kautta hooks viestittää, että
feminismi kuuluu tosiaan kaikille. </span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="mso-ansi-language: FI;">hooks on tunnettu etenkin valkoisen feminismin kritiikistä, joka on kieltämättä Feminist Theorynkin pääpiste. Tämä on kuitenkin mielestäni erittäin tervetullutta ottaen huomioon, kuinka valkoinen feminismin historia on. Usein "sisarkunnassa" esiintyvä rasismi on otettu vakavasti ainoastaan, jos sen on tuonut esille valkoinen feministi, mutta onneksi tämä on vähentynyt viimeisten vuosien aikana. hooks auttaa ymmärtämään, kuinka sisäistettyä ennakkoluulot ja syrjintä voivat olla, ja kuinka niistä tulisi päästä eroon. Toivon, että tämä kirja on tehnyt minusta astetta paremman ihmisen. (Toivon myös, että lähitulevaisuudessa akateemisen feminismin keskiöön nousee ihan koko sisterhood eikä pelkästään cisterhood.)</span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="mso-ansi-language: FI;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="mso-ansi-language: FI;">Siis, jos haluat tutustua arkipäivän feminismiin kivuttomasti ja kammoat tyhjänpäiväistä puhetta bikinivahauksesta ja hääjuhlista, tämä on sinun kirjasi. No, minun mielestäni tämä on kirja, johon jokaisen kannattaisi tutustua, huolimatta siitä, kannattaako tasa-arvoa vai ei. Tämäkin kirja kuuluu kaikille.</span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="mso-ansi-language: FI;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: x-small;">bell hooks - Feminist Theory: From Margin To Center</span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: x-small;">South End Press, <span class="skype_c2c_print_container">[1984] 2000</span><span class="skype_c2c_container" dir="ltr" onmouseout="SkypeClick2Call.MenuInjectionHandler.hideMenu(event)" onmouseover="SkypeClick2Call.MenuInjectionHandler.showMenu(this, event)" skype_menu_props="{"numberToCall":"+35819842000","isFreecall":false,"isMobile":false,"isRtl":false}" tabindex="-1"><span class="skype_c2c_highlighting_inactive_common" dir="ltr" skypeaction="skype_dropdown"><span class="skype_c2c_textarea_span"><img class="skype_c2c_logo_img" src="resource://skype_ff_extension-at-jetpack/skype_ff_extension/data/call_skype_logo.png" /><span class="skype_c2c_text_span">[1984] 2000</span><span class="skype_c2c_free_text_span"></span></span></span></span></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="mso-ansi-language: FI;"><span style="font-size: x-small;">180 sivua</span></span></div>
<br />
<div class="skype_c2c_menu_container" id="skype_c2c_menu_container" onmouseout="SkypeClick2Call.MenuInjectionHandler.hideMenu(event)" onmouseover="SkypeClick2Call.MenuInjectionHandler.showMenu(this, event)" style="display: none; left: 127.75px; top: 773.5px;">
<div class="skype_c2c_menu_click2call">
<a class="skype_c2c_menu_click2call_action" href="skype:+35819842000?call&origin=FFTB/SPNR/7.0.14735.1561/https%3A%2F%2Fwww.blogger.com%2Fblogger.g" id="skype_c2c_menu_click2call_action">Call</a></div>
<div class="skype_c2c_menu_click2sms">
<a class="skype_c2c_menu_click2sms_action" href="skype:+35819842000?sms&origin=FFTB/SPNR/7.0.14735.1561/https%3A%2F%2Fwww.blogger.com%2Fblogger.g" id="skype_c2c_menu_click2sms_action">Send SMS</a></div>
<div class="skype_c2c_menu_add2skype">
<a class="skype_c2c_menu_add2skype_text" href="skype:+35819842000?add&origin=FFTB/SPNR/7.0.14735.1561/https%3A%2F%2Fwww.blogger.com%2Fblogger.g" id="skype_c2c_menu_add2skype_text">Add to Skype</a></div>
<div class="skype_c2c_menu_toll_info">
<span class="skype_c2c_menu_toll_callcredit">You'll need Skype Credit</span><span class="skype_c2c_menu_toll_free">Free via Skype</span></div>
</div>
emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-34504560386621635542014-01-25T18:09:00.000+02:002014-01-25T18:09:41.233+02:00Feminismiä kakskytluvulta: Virginia Woolf - Oma huoneKoska tänään on <b>Virginia Woolf</b>in syntymäpäivä, koen suorastaan velvollisuudekseni kirjoittaa muutaman sanan rouvan kirjasta <i>Oma huone</i>, jonka lukaisin toissaviikolla.<br />
<br />
Ensinnäkin, Virginia Woolf on ollut vuosia valtavan ihastukseni kohde. (Jopa siinä määrin, että kun syksyllä kysyin äidiltäni, minkä kirjailijan, elävän tai kuolleen, hän haluaisi tavata kaikista mieluiten, oli oma vastaukseni Virginia Woolf. Peruin tosin puheeni puolentoista minuutin kuluttua ja muutin vastaukseni <b>Victor Hugo</b>ksi, sillä haluaisin ihan oman mielenrauhani vuoksi selvittää, ketkä kaikki <i>Kurjien </i>hahmoista ovat queer. Mutta ei siitä sen enempää.) Virginian tekstit ovat niin käsittämättömän älykkäitä ja viehättäviä, että ne saavat minut välillä suorastaan haukkomaan henkeä. En tietenkään ole ainoa Virginia-fani, mikä näkyy jo siinä, kuinka paljon leidiä käytetään niin faktuaalisissa kuin fiktiivisissäkin tuotoksissa. Usein Virginiasta luodaan jopa epätodellinen kuva, ja kaiken Virginia-fiktion keskellä on helppo unohtaa, ettei kyseessä ole vain hahmo vaan ihan todellinen historiallinen henkilö. Siksi onkin välillä hyvä palata Virginia Woolfin omien kirjoitusten äärelle ja lukea, mitä hän on itse halunnut kertoa maailmalle. <br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="http://3.bp.blogspot.com/-kfjkBAKjuwU/UuPIwOdgjZI/AAAAAAAAAGQ/vFhcdA57wgE/s1600/Virginia+Woolf.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="http://3.bp.blogspot.com/-kfjkBAKjuwU/UuPIwOdgjZI/AAAAAAAAAGQ/vFhcdA57wgE/s1600/Virginia+Woolf.jpg" height="240" width="400" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Utuinen kuva Virginiasta <a href="http://www.theguardian.com/books/2012/dec/30/writers-diary-virginia-woolf-review">täältä</a>. </td></tr>
</tbody></table>
<br />
Sukupuolentutkimuksen klassikot-kurssilla meidät laitettiin tutkiskelemaan Omaa huonetta, joka on luultavasti rouvan tunnetuin teos. Yleensä siitä muistetaan mainita pääsanoma: naisella on oltava oma huone ja 500 puntaa vuodessa, jos hän aikoo kirjoittaa romaaneja. Lähemmin tarkasteltuna kirjasta löytyy monia muitakin ikimuistoisia ajatuksia ja oivalluksia.<br />
<br />
Kirja on mielenkiintoinen tyyliltään mm. sen vuoksi, että vaikka se perustuu luentopakettiin aiheista naiset ja fiktio, seikkailee sen keskiössä silti fiktiivinen henkilö. (Teos on kirjoitettu Virginian 20-luvulla Cambridgen naisten collegein tilaisuudessa pitämien luentojen pohjalta.) Hänen kauttaan Woolf kuvailee, millaisiin esteisiin nainen törmää halutessaan kirjailijaksi. Samalla hän esittelee ohimennen merkittäviä kirjailijoita, kertoo naisista historiankirjoituksessa, sekä selvittää, miksei maailma tunne esimerkiksi Shakespearen kaltaisia nerokkaita naiskirjailijoita. Teksi kulkee kevyesti ja poukkoilee aiheesta toiseen, ja on varsin helppo huomata, että kirja perustuu puhuttuihin esityksiin. Oma huone onkin hyvä esimerkki tajunnanvirtatekniikasta, josta Virginia Woolf tunnetaan. Lisäksi esipuhe informoi, että Virginian läheiset kommentoivat Omaa huonetta sanoen, että siinä voi selkeästi kuulla Virginian oman äänen.<br />
<br />
Oma huone oli kaikin puolin mielenkiintoinen ja avartava lukukokemus paitsi naisten asemasta 1900-luvun alussa, myös Virginiasta itsestään. Ymmärrän erinomaisesti, miksi tätä kirjaa pidetään yhtenä feministikirjoitusten suurista klassikoista; vaikka luennot on pidetty ja kirja kirjoitettu 20-luvun lopulla, ovat useat sen käsittelemistä aiheista yhä ajankohtaisia. Ajatuksia herättävä ja erittäin järkevä pieni teos suurista asioista!<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Virginia Woolf - Oma huone</span><br />
<span style="font-size: x-small;">(A Room of One's Own, 1929)</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Gummerus 2001</span><br />
<span style="font-size: x-small;">suom. Kirsti Simonsuuri</span><br />
<span style="font-size: x-small;">156 sivua</span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-6646811510684171787.post-23653627043253560962014-01-21T20:00:00.002+02:002014-01-21T20:00:46.243+02:00Aloitus runovuodelleni 2014Käynnistin kirjallisuusvuoteni 2014 muutamalla runoteoksella. Elämäni ensimmäiset 18 vuotta suhtauduin runouteen melko neutraalisti; tuntemukseni oli olematon ja luin runoutta hyvin harvakseltaan, mutta tykästyin kyllä teoksiin, joihin satuin tutustumaan. Melko neutraali suhtautuminen muuttui ei-niin-neutraaliksi kevättalvella 2012, kun rakastuin <b>Alan Bennett</b>in näytelmään <i>The History Boys</i>in, jossa päähenkilöt siteeraavat runoa tai toista suunnilleen lakkaamatta. Siitä alkoi minun runoinnostukseni. Yhtäkkiä<b> </b>lukuisat runoilijat<b> </b>löysivät tiensä niin sydämeeni kuin kirjahyllyynikin. <br />
<br />
Nykyään lainailen satunnaisesti klassikoita ja uusia tuttavuuksia kirjastosta, ja haaveilen kattavasta runokokoelmasta omassa kirjahyllyssäni. En ole nirso runojen tai runoilijoiden suhteen, ja luen mielelläni niin romantiikan ajan runoutta kuin fandomrunouttakin. Olen jopa iloinen siitä, etten osaa erottaa ns. hyvää runoutta ns. huonosta runoudesta; minulle on yhdentekevää, luenko parinsadan vuoden takaista klassikkoa vain riviryhmää, jonka parikymppinen opiskelijatyttö on kirjoittanut ja pistänyt blogiinsa edellisenä päivänä. Jos pidän runosta, minä yksinkertaisesti pidän siitä, ja sillä selvä. En lajittele runoja niiden "taiteellisen arvon" mukaan. <br />
<br />
(Parikymppiset opiskelijatytöt (ja teinitytöt myös) ovat sitäpaitsi äärimmäisen aliarvostettu ryhmä myös runouden saralla. Esimerkiksi <a href="http://elisabethhewer.tumblr.com/">Elizabeth Hewer</a> kirjoittaa usein <a href="http://elisabethhewer.tumblr.com/post/53930730961">ihailtavan</a> <a href="http://elisabethhewer.tumblr.com/post/53930689239">viehättäviä</a> <a href="http://elisabethhewer.tumblr.com/post/53930799665">teoksia</a>.)<br />
<br />
Mutta eksyin jälleen aiheesta. Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa runouden yleisluonteesta tai edes siitä, kuinka aliarvostettu ryhmä teini- ja jälkiteini-ikäiset tytöt ovat, vaan hieman muutamasta runokokoelmasta, jotka luin viime viikolla. Vuoden ensimmäisellä vierailukerrallani Turun ihanaan kirjastoon poimin mukaani <b>E. E. Cummings</b>in runokokoelman <i>Selected Poems 1923-1958</i> ja <b>Maya Angelou</b>n teokset <i>Just Give Me a Cool Drink of Water 'Fore I Diiie</i> ja <i>Oh Pray My Wings Are Gonna Fit Me Well</i>.<br />
<br />
Aloitin Cummingsista, ja täytyy tunnustaa, että petyin hienoisesti. Olin kaiketi odottanut, että jokainen runo olisi yhtä tajunnanräjäyttävä kuin lempirunoni (esimerkiksi se, joka loppuu <i>for life's not a paragraph / And death i think is no parenthesis</i>). Cummings on kuitenkin tyyliltään melko epätasainen, ja jos mieltyy vain toiseen puoleen runoilijan tavasta kirjoittaa, ei toinen puoli ole mahdollisesti yhtä mieluisa. Jotkut Cummingsin runoista ovat mielestäni suorastaan täydellisiä, ja voisin lukea niitä uudestaan ja uudestaan (ja luenkin), toiset taas eivät kosketa minua millään tavalla. <br />
<br />
Runokokoelma oli usein koskettava ja oivaltava, ja enimmäkseen nautin sen lukemisesta melkoisesti. Cummings ei ehkä noussut suursuosikkieni joukkoon, mutta palaan varmasti hänen pariinsa toistekin.<br />
<br />
<b>Maya Angelou</b>n kokoelmat olivat sen sijaan sataprosenttista herkkua. Etenkin Just Give Me a Cool Drink 'Fore I Diiie voitti minut puolelleen täydellisesti. Kokoelma on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen osa, Where Love Is a Scream of Anguish on nimensäkin mukaisesti aiheeltaan romanttinen mutta kirpeä. Hempeästä teemasta huolimatta Angeloun runot ovat kaukana kevyestä: säkeet ovat usein onnettomia ja kaihoisia, mutta samalla pistävän oivaltavia. Toinen osa, Just Before the World Ends, käsittelee puolestaan rasismia ja valkoista ylivaltaa, ja tekee sen erinomaisesti. Angeloulta, joka tunnetaan terävästä kansalaisaktivismistaan, en toki juuri muuta odottanutkaan.<br />
<br />
Runot ovat vihaisia, tarkkoja ja niin aitoja, että lukijaan sattuu. Raastavat kuvaukset on usein maustettu hillittömillä riimeillä ja kevyellä sanailulla, ja tämän ansiosta painava sanoma ei tee runoista turhan raskaita. Tyyliltään runot ovat melko perinteisiä ja loppusoinnut esiintyvät miltei kaikissa runoissa, mutta yleensä mukaan on heitetty myös jokin hauska nykyaikaisempi tyylikeino, joka keskeyttää runon ja tuo siihen lisää särmää. Tämä puolestaan vahvistaa entisestään runojen aiheiden ristiriitaisuutta. Lopputulos on mielestäni vertaansa vailla. Tulevaisuudessa haluan ehdottomasti tutustua Angeloun tuotantoon laajemmin. <br />
<br />
Tämä vuosi alkoi siis runouden osalta oikein hyvin, ja voi olla, että innostun vierailemaan runo-osastolla ehkä jopa entistä useammin. Saas nähdä.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">E. E. Cummings - Selected Poems 1923-1958</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Faber & Faber, 1960</span><br />
<span style="font-size: x-small;">104 sivua</span><br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Maya Angelou - Just Give Me a Cool Drink 'Fore I Diiie</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Virago Press, 1988</span><br />
<span style="font-size: x-small;">116 sivua </span>emmahttp://www.blogger.com/profile/10937528332652442409noreply@blogger.com0