maanantai 30. huhtikuuta 2012

Well I Wonder

Ne, joiden kanssa olen viime aikoina kommunikoinut enemmänkin (ei kovin moni, heh), ovat kenties huomanneet, että olen taas kuunnellut The Smithsiä varmaan enemmän, kuin on terveellistä. Ilmeisesti täytyy vain hyväksyä se tosiasia, ettei Smithistä pääse koskaan irti: vaikka kuinka ajattelisin, että nuoruudelle tyypillinen epävarma ja yksinäinen aika on ohi, bändi hiipii aina salakavalasti takaisin elämääni ja iskee hiekkasäkillä takaraivoon. Hyvä niin, sillä enhän minä nyt tosissani halua joutua eroon lohduttajastani ja pelastajastani.

Aloin kuunnella The Smithsiä varmaan joskus yläasteen loppupuolella. Lukion toisena vuonna koitti eriskummallinen tauko, enkä kuunnellut tuota vihaista Manchesterilaisbändiä varmaan ainakaan vuoteen. Mutta sitten tänä keväänä Pärnussa päätin yhtäkkiä laittaa Strangeways, Here We Comen pyörimään ja siitä se alkoi.



Viimeinen naula arkussani oli tietysti Antti Nylénin esseekokoelma. Kun sitten kuulin, että Nylén on suomentanut Mark Simpsonin kirjoittaman Morrisseyn elämänkerran Saint Morrissey, olin mennyttä. En levännyt, ennen kuin teos oli hallussani (tosin vain lainassa kirjastosta) ja tuskin laskin sitä käsistäni, ennen kuin olin kolunnut sen läpikotaisin.

Olen aina suuresti ihaillut ja arvostanut The Smithsin entistä, kiisteltyä keulahahmoa. Mikä ehkä vaarallisempaa, näen itsessäni paljon Morrisseyn piirteitä. Meitä yhdistää otsatöyhtön lisäksi rakkaus musiikkiin, paikoitellen jopa kriminaalisesti vulgaari ujous, vegetarismi, omissa oloissa viihtyminen, lukeneisuus... Ok, on meillä myös paljon eroavaisuuksia, enkä tosiaankaan tahdo kuvailla itseäni Morrisseyn kaltaiseksi (koska Morrissey on, hitto soikoon, Morrissey). Tahdon vain sanoa, että Mozz on minulle hyvin, hyvin, hyvin läheinen.

Ja olikin suorastaan ihme, etten ollut lukenut tätä "elämänkertaa" jo aiemmin, varsinkin, kun se on ihan älyttömän hyvä. Elämänkerta lainausmerkeissä, sillä Mark Simpsonin kirja on tarkemmin sanottuna psykobiografia. Teosta on luonnehdittu hienoimmaksi psykologiseksi profiiliksi englannin älykkäimmästä, väärinymmärretyimmästä, rakastetuimmasta, aliarvioiduimmasta, hurmaavimmasta ja hälyttävimmästä poptähdestä, eikä suotta. Sen sijaan, että Simpson luettelisi kronologisessa järjestyksessä Mozzin elämän tapahtumia ja käännekohtia, hän keskittyy pohdiskelemaan ja valottamaan Morrisseyn "salaperäistä" persoonaa tähden sanoituksissaan, haastatteluissaan ja esiintymisissään jättämien vihjeiden perusteella.



Mark Simpson on ehdottomasti oikea henkilö tämän teoksen laatijaksi. Hän on hauska, tarkka, rehellinen, kärkäs, ärsyttävä ja rakastettava; kuten Laurence Phelean taannoin arvostelussaan kirjoitti, oiva match Morrisseylle. Välillä nauroin katketakseni Simpsonin osuville heitoille, ja lopun aikaa toivoin, että tuttavapiiriini kuuluisi enemmän fellow-Mozz-faneja, joiden kanssa voisin keskustella lukemastani. (Jos olette siellä, ilmoittautukaa!)

Ehkä kaikista liikuttavinta kirjassa on Simpsonin itsensä superfanius. Arvostus Morriseytä kohtaan suorastaan valuu sivuilta, muttei ole silti sumentanut kirjailijan silmiä. Esipuheensa jälkeen hän käyttää luvun selittääkseen, mikä hänet on saanut hänet naputtelemaan lukijan käsissä lepäävän teoksen. En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa Simpsonin kertoessa Mozz/The Smiths-huumassa vietetyistä vuosistaan, jotka kuluivat maaten kurjan vuokrakämpän sängyllä bändin tuotantoa kuunnellen ja yleisesti köyhäillen. Niille teistä, jotka olette kirjan lukeneet: tuossa kohdassa on täsmällinen kuvaus siitä, mitä meikätyttö tekee ensi vuonna. En tiedä, olenko iloinen vai huolissani.



Ainoa "vika" teoksessa on kenties se, että se edellyttää lukijalta jonkin sortin aiempaa The Smiths/Morrissey-tuntemusta. Muuten puoli-irrallinen pohdinta saattaa tuntua hieman vaikeaselkoiselta. En kuitenkaan haluaisi laskea tätä viaksi, sillä turhan selityksen puuttuessa Simpsonilla on mahdollisuus (ja hyvin aikaa) kurkistaa syvemmälle tähden persoonaan. Ja hei, kuinka moni Morrissey/The Smiths-pimennossa elänyt etsii käsiinsä tämän tarkan psykobiografian? Mozz-faneille kirjan lukeminen on sen sijaan välttämätöntä.

(Arvatkaa muuten mitä, meikkis haki hetken mielijohteesta Ruisrockin talkootyöläiseksi! Eikä kaduta yhtään! Päinvastoin, olen ihan helkutin innoissani: olen kaihoistasti tarkkaillut esiintyjälistaa ja angstannut, kun minulla ei oikeasti ole varaa mennä kolmeksi päiväksi festareille Turkuun, mutta toivottavasti tämä on ratkaisu ongelmaan.)

Kuvat täältä, täältä ja täältä.

Mark Simpson - Pyhä Morrissey
(Saint Morrissey, 2003)
Sammakko, 2006
suom. Antti Nylén
288 sivua

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Huomautus!

Mark Simpsonin Moz-elämänkerta Pyhä Morrissey (loistavan suomennoksen laatinut Antti Nylén) on paras epäomaelämänkerta ikinä. Olen täysin myyty, vaikka olen lukenut vasta kolmanneksen. Uusintapainosta myydään pokkarina Akateemisessa kympillä, ja arvatkaa vain, kuka ryntää ensi tilassa hankkimaan sen. (Nyt lukemani versio on siis kirjaston.)

Pakko vielä mainita: jokaisen luvun alussa on sitaatteja, ja meikätyttö hajosi palasiksi mm. tämän kohdalla.




lauantai 28. huhtikuuta 2012

Vali vali

Siis voi nyt yhden kerran.

Muutama kuukausi sitten (ok, ehkä joskus jouluna) huomasin, että Madonnalta on tulossa uusi elokuva. En ole koskaan ollut mikään Madonna-fani, ja olisin varmaan sivuuttanut koko jutun olankohautuksella, ellei elokuvan musiikkia olisi säveltänyt universumin paras elokuvasäveltäjä, Abel Korzeniowski.

Hitsi, mitä voin edes sanoa Abel Korzeniowskista. Ehkä parempi olla sanomatta mitään ja upottaa tähän postaukseen joku herran sävellyksistä - noooooiiiinnn.



Siis. Suokaa anteeksi, menetin puhekykyni kuunnellessani kolme Abelin kappaletta putkeen yrittäessäni valita, mikä sopisi parhaiten tähän merkintään. Typerryttävän upeaa musiikkia.

Olen valmis katsomaan mitä vain, jos siinä on Abelin musat, joten halusin nähdä tämän uuden leffan, W./E. nimeltään, niin pian kuin mahdollista. Eli ensi-illassa. Innostukseni nousi toiseen potenssiin, kun näin elokuvateatterissa filmin trailerin, jossa soi Abelin lisäksi Patrick Wolfia. Kaksi meikkiksen kaikkien aikojen lemppariartistia, onko tämä enää edes todellista? Elokuvan ideakaan ei kuulosta pöljemmältä: elämäänsä snadisti tympääntynyt nuori nainen Wally ihailee tyylikästä Wallis Simpsonia, joka tuli tunnetuksi lyötyään hynttyyt yhteen englannin kuninkaan Edward VIII:n kanssa. Näiden kahden romanssiin aina silloin tällöin viitataan vuosisadan rakkaustarinana, ja kun Wally alkaa tutkia pariskunnan elämän kiemuroita, alkaa hän itsekin kaivata hieman jännitystä ja romantiikkaa elämäänsä. Että semmosta.

Olen nähnyt tästä leffasta useamman kerran mainoksia niin lehdissä kuin elokuvateattereissa, ja mokomat ovat ilmoittaneet, että raina saapuisi Suomeen 27.4. Siis eilen.

Vietin paremman puolen torstaita refreshaten Finnkinon nettisivuja, sillä minulla oli perjantaina muutenkin asiaa pääkaupunkiin ja ajattelin, että näinhän käytän näppärästi sen viimeisen joululahjalipun, joka vanhenee toukokuun alussa. Mutta nähtävästi joku on päättänyt, ettei W./E. kelpaakaan Suomen elokuvatarjontaan, sillä mikään teatteriketjun sivuilla ei viitannut siihen, että ensi-ilta olisi 27.4. The Avengersia ja We Bought A Zoota mainostettiin kyllä reippaasti, mutta Madonnan uudesta ei ollut sanaakaan.

Jouduin siis turvautumaan hätäratkaisuus ja menin iltasella katsastamaan David Cronenbergin elokuvan A Dangerous Method. Katson mitä vain, jos siinä on Keira Knightley, ja tietysti myös Viggo Mortensen kiinnosti. Michael Fassbenderkin on mielestäni ihan kelpo näyttelijä, joten mikäs siinä.

Paitsi, etten tykännyt elokuvasta, tota, oikein yhtään.

Olihan se hienosti tehty; upeasti kuvattu, puvustettu, lavastettu jne. Näyttelijät olivat loistavia rooleissaan: Keira oli suorastaan uskomaton, Viggo virheettömän uskottava ja Fassbender (huomaatteko, en ole herran kanssa vielä etunimiväleissä. Heh.) erittäin hyvä. Musiikin oli säveltänyt iki-ihana Howard Shore, joten siltäkään puolelta ei ollut mitään valitettavaa.

Mutta joskus hyvä leffakin onnistuu olemaan jotenkin... kehno, ja tällä kertaa taisi johtua juonesta. Aihe oli sinänsä oikein kiinnostava, muttei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia tunteita, paitsi ehkä helpotusta siitä, että olin tullut yksin elokuviin. Voi jösses. En oikein edes halua sanoa tästä elokuvasta enempää. Jotkut tykkäävät varmaan tosi paljon, minua ei vain jaksanut innostaa.

(Sen sijaan vartti Akateemisessa ennen sulkeutumisaikaa oli todella innostavaa - ostin alennuksesta Forsterin A Room With A View (enää yksi kirja, ja Forster-kokoelmani on täydellinen!) ja tosi hauskannäköisen (ja halvan) painoksen Evelyn Waugh'n Vile Bodiesista.)

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Kirjavinkkaus!

Pyöriskelin jokin aika sitten kirjaston filosofia-osastolla etsimässä muutamaa Kierkegaardin teosta. Niiden lisäksi löysin Antti Nylénin esseekokoelman Halun ja epäluulon esseet, ja hetken mielijohteesta päätin lainata senkin. Onneksi.

Kyseessä on tosiaan esseekokoelma, joten minun on turha kirjoittaa henkilöhahmoista, miljööstä tai juonenkulusta. Tämä ei varsinaisesti ole edes arvostelu, vaan ehkä pikemminkin lukuvinkki: siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi lukenut näin hyviä esseitä.

Aiheiden puolesta esseekokoelmasta löytyy varmasti jokaiselle jotakin: on Nicoa, uskonnottomuutta, Anna Abreuta, kasvissyöntiä ja (Morrisseyn) takapuolta. Esseet liikkuvat ja rönsyilevät vapaasti, ja jokaiselle on kirjan lopussa erillinen viite-osasto, jonne on ympätty esseistä ylijääneitä sivupolkuja, tarkennuksia, lähteitä ja lisäyksiä. Jokaisessa kirjoituksessa näkyy selkeästi kirjailijan vahva mielipide ja ajatusmaailma, eikä näissä esseissä vältellä suuria tunteita. Voin hyvin kuvitella, että joitakuita vastakkaisen mielipiteen omaavia henkilöitä Nylén ärsyttää aivan samperin paljon.

Minä sen sijaan ihastuin. Sen lisäksi, että esseet ovat tarkkoja, viihdyttäviä ja silti myös oikeasti ajatuksia herättäviä sekä pysäyttäviä, ne on myös hienosti kirjoitettu. Nykyään, kun jokaisella on halu, tarve ja mahdollisuus kertoa oma mielipiteensä koko maailmalle, törmää hyvin harvoin oikeasti kiinnostavaan kielenkäyttöön (ainakaan silloin kun teksin on tarkoitus ilmaista omaa näkemystä). Onneksi joskus sentään.

Antti Nylén - Halun ja epäluulon esseet
Savukeidas Kustannus, 2010
393 sivua

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Round one

Kaipasin eilen jotain kivaa, kevyttä luettavaa. Hetken pohdittuani päätin aloittaa David Nichollsin esikoisteoksen Starter for Ten.

Minulta kysytään aina välillä, miten löydän lukemani kirjat, miten saan kuulla niistä ja miksi päätän lukea ne. No, David Nichollsin nimi on vilahdellut julkisuudessa säännöllisesti One Dayn julkaisusta lähtien. Itse tosin kuulin Nichollsista ensimmäisen kerran juuri Starter for Tenin vuoksi: siitä nimittäin tehtiin vuonna 2006 elokuvaversio, jossa nähdään mm. James McAvoy, Benedict Cumberbatch ja Mark Gatiss. Ja koska kannatan alkuperäisteoksen lukemista ennen elokuvan katsomista, päätin hankkia käsiini Starter for Tenin.

Ja oli kuulkaa melkoista juhlaa, kun löysin käytetyn painoksen koulun läheisestä divarista kahdella eurolla. Hyvässä kunnossa olevan kirjan etukanteen oltiin painettu lehtien arvioita: "Painfully funny" - Elle, "Hugely entertaining" - Daily Mail. En välttämättä luottaisi satavarmasti kumpaankaan lehteen kirja-asioissa, mutta hitto soikoon, oikeassa olivat.

Olen nimittäin saattanut katkaista pari kylkiluuta tai vähintään venäyttää pallealihaksen nauraessani.

Starter for Ten on tarina Brianista, kahdenkympin kynnyksellä olevasta nippelitietonörtistä, joka lähtee kotoaan yliopistoon opiskelemaan englantilaista kirjallisuutta. Brian rakastaa niin Dickensiä kuin Waughiakin, mutta kirjallisuuden sijasta mielessä pyörivät suuremmat ongelmat - bileet, ulkonäkö ja etenkin eräs ihana tyttö, joka näyttää blondilta Kate Bushilta. Ihan kuin tässä kaikessa ei olisi tarpeeksi pohdittavaa, Brian päättää liittyä yliopiston tietokilpailujoukkueeseen, sillä hän muistaa viettäneensä parhaat hetket monta vuotta sitten edesmenneen isänsä kanssa katsoen yhdessä yliopistojen välistä tietovisaa, University Challengea. Ja kun joukkueeseen liittyy se sama tyrmäävän upea Kate Bush-look-a-like, asiat mutkistuvat vielä entisestään... 

Joo, olen surkea kuvailemaan kirjojen tapahtumia, okei? Helpointa olisi ollut ehkä vain sanoa, että Starter for Ten on melko tyypillinen kasvutarina, unohtamatta hullunhauskoja töyssyjä matkan varrella. Nichollsin teksti on kuplivan eloisaa, dialogi älykästä ja sujuvaa. Henkilöhahmoihin joko rakastuu tai niitä inhoaa: itse ihastuin silmittömästi Rebeccaan, mutta olisin koska tahansa vetäissyt tuolin Patrickin alta. Ja sitten se hauskuus... Minun oli välillä pakko laskea kirja hetkeksi käsistäni ja pitää kolmen minuutin hirnumiskohtaus, jonka aikana en meinannut saada henkeä ja vesi virtasi silmistä. Tukehtumisvaaraa aiheuttavien naurukohtauksien lisäksi kirja herätti minussa muitakin suuria tunteita, useimmiten aivan pohjatonta myötähäpeää. Sieluun sattui kuitenkin vain hetken, sillä parin lauseen kuluttua ulvoin taas naurusta ja kipu siirtyi aivan toisiin paikkoihin, yleensä keskiruumiin sisäelimiin. Koomisuudestaan huolimatta Starter for Tenissä on kuitenkin myös vakavampia teemoja, eikä kyseessä ole suinkaan pelkkä hupikirja.

Kirja on yksinkertaisesti ilmaistuna ihan mahtava. Olen lukenut muutamia hieman pettyneitä arvioita Starterista, sillä useat ovat kuulemma aloittaneet Nicholls-lukemisensa eeppisestä One Daysta ja pettyneet, kun saman kirjailijan aiempi teos ei olekaan mikään vuosisadan rakkaustarina. Minusta Starter on kuitenkin käsittämättömän hauska (kuten taisi jo tulla sanottua), lämmin ja järkevä teos, jonka pariin palaan taatusti silloin, kun kaipaan piristystä elämääni. Ja miksen muulloinkin.

(Monet Starter for Teniin pettyneet eivät ole kenties myöskään pystyneet samaistumaan päähenkilöön, mutta kuulkaas, minulta se kävi vähän liiankin helposti. Olen todellinen turhan tiedon mestari ja yleisesti ottaen melkoinen surkimus elämässä yleensä, ja tuntui, että jotkut kohdat oli kirjoitettu minua silmällä pitäen. Kuten tämä, jonka heti luettuani kiirehdin skannaamaan.)


Joo. Itselleni tuli Starter for Tenistä etäisesti mieleen Nick Hornby ja High Fidelity, vaikka noiden kahden kirjan päähenkilöt eroavat toisistaan huomattavasti. Yhtäläisyydet taitavat löytyäkin enemmän yleisestä tunnelmasta, ja ehkä siitä, että lisään Starter for Tenin High Fidelityn seuraksi listalle "kirjat, joita voin suositella kenelle tahansa missä tahansa".

David Nicholls - Starter for Ten
Hodder and Stoughton, 2003
376 sivua

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Kauniina kuolleet

Olen lukenut viime aikoina ihan käsittämättömän hyviä kirjoja. Siis sellaisia, että välillä on pakko laskea kirja käsistä ja yksinkertaisesti fiilistellä.

Yksi näistä kirjoista oli Jeffrey Eugenidesin Virgin suicides. Olin jo pidemmän aikaa halunnut tutustua kirjailijan tuotantoon, varmaan suunnilleen siitä asti, kun ensimmäisen kerran kuulin Middlesexistä, mutta koska joku oli jo lainannut sen kotipaikkakunnan kirjastosta, päädyin Virgin suicidesiin. Eipä tässä mitään, pohdin itsekseni. Olen ollut aina ihastunut Sofia Coppolaan ja Kirsten Dunstiin. (Jälkimmäiselle minulla ei ole mitään selitystä. Kirsten Dunst on vaan niin ihana. En ole ikinä tavannut ihmistä, joka ajattelisi kanssani samalla tavalla. Tuttavapiirini on yleensä kehunut häntä parhaimmillaan ärsyttäväksi.)

Kirja on pyörinyt kiitettävästi mediamyllytyksessä, mutta yllättävää sinänsä, en tiennyt siitä mitään etukäteen. Toisaalta, kuinka paljon juonipaljastuksia on kirjassa, jonka ensimmäisellä sivulla tehdään äärimmäisen selväksi, että kirjan päähenkilöt todellakin tappavat itsensä.


Puhuessani viidestä Lisbonin perheen utuisesta, kauniista ja tavoittamattomasta tyttärestä käytin sanaa "päähenkilöt", vaikka asia ei oikeastaan (oikeasti) ole näin. Kirja on kerrottu suorastaan nerokkaasti paljastamatta kertojan henkilöllisyyttä: hän puhuu aina epätarkoista meistä, eikä lukija voi täysin tietää, keistä oikein on kysymys. Itse määrittelisin "heidät" karkeasti naapurin pojiksi, jotka tarkkailevat vierestä Lisbonin perheen arkea. Tai ehkä pikemminkin epä-arkea, sillä perheessä on jotain hieman erikoista, niin poikien kuin minunkin mielestäni. (Meinasin ensin yleistää "lukijan mielestä", mutta enhän minä tiedä, mitä te muut Lisbonin perheestä ajattelette.)

Toki kirja kertoo osittain tästä itsetuhoisesta lapsikatraasta, mutta se on oikeammin tarina pienen kylän porukasta, joiden koko elämä on rakentunut yhden kiintopisteen ympärille. Sen kadotessa koko idylli alkaa hajota, ja kylän pojat saavat loppuelämänsä keräillä omituista todistusmateriaalia ja yrittää niiden avulla selvittää, mitä oikeastaan tapahtui ja miksi.


Virgin suicides on mainio esimerkki kirjoista, joista tapahtuu todella paljon tapahtumatta juuri mitään. Juonta kuljettaa eteenpäin Eugenidesin tyrmäävän ihastuttava kirjoitustyyli. Eugenides voi käyttää rumimpia tuntemiani sanoja ja saada ne kuulostamaan maailman kauniimmalta runoudelta. Hassua. (Osa kunniasta kuuluu tässä suhteessa varmasti suomentajalle - olen harvoin törmännyt näin osuvaan käännökseen.) Hassua on myös kaikkien henkilöhahmojen etäisyys. Lukija saa tietää heistä hyvinkin paljon, mutta kuitenkin liian vähän oppiakseen tuntemaan heidät kunnolla. Kertoja ikäänkuin olettaa, että lukija tuntee jo hänen piirinsä ja kaikki siihen kuuluvat. Suuria juonenkäänteitä saatetaan ohittaa tyynesti, "kyllähän te tästä jo tiedätte"-sävyyn.

Kirjassa ei ole turhia selityksiä, ratkaisua tai kritiikkiä, eikä masentava aihekaan tee kirjasta synkkää tai melankolista. Se on tarina nuoruuden ja aikuistumisen mysteereistä, mausteenaan hengiltä rutistettuja pehmoleluja, boolin tahmaama lattia, huulipunahylsyjä, hautausurakoitsijoiden lakkoja ja unelmointia. Suosittelen.

(Ja vähänkö odotan, että pääsen näkemään tän elokuvan, se näyttää niin ihanasti kuvatulta!)

Kuvat täältä ja täältä.)

Jeffrey Eugenides - Virgin Suicides : Kauniina kuolleet
(The Virgin Suicides, 1993)
Otava, 2003
suom. Juhani Lindholm
287 sivua

Poika ja sen hevonen sodassa

Vietin eilen aikaa yhden ystävän kanssa Helsingissä (oli mukavaa). Oltiin sovittu tapaaminen kolmeksi, mutta tietysti heräsin jo seitsemältä aamulla! Päätin lähteä liikkeelle aikaisemmin kuin oli tarkoitus ja käydä aamupäivästä elokuvissa.

Monet ovat varmasti eri mieltä (kuten aina), mutta minun mielestäni tämä kevät on ollut elokuvien osalta hienoa aikaa. Joka viikko teattereihin on tullut ainakin yksi leffa, jonka olen halunnut käydä katsomassa. Tänä lauantaina ajattelin vilkaista A Dangerous Methodin, sillä Keira Knightley on mun mielestä iiiihana. (Ainakin tästä valitettavan suuri osa tuttavapiiristäni on eri mieltä. Te, jotka tuomitsette Keiran jonkin Pirates of the Caribbeanin perusteella, katsokaa vaikka Atonement. Jos Keira on vielä senkin jälkeen mielestänne huono näyttelijä, okei. Sitten olemme vain eri mieltä.) Ko. leffa meni kuitenkin vähän huonoon aikaan, joten ostin hetken mielijohteesta lipun Sotahevoseen. 

Tarkoitukseni oli mennä katsomaan se jo ajat sitten maaliskuun alussa. Minusta oli aika hauskaa, että Finnkino päätti tuoda teattereihinsa kaksi Benedict Cumberbatchin sivuroolileffaa samana päivänä (toinen oli tietenkin upea Tinker Tailor Soldier Spy, jonka kävin katsomassa heti ensi tilassa. Siitäkin pitäisi ehkä joskus sanoa sananen.) Sotahevonen meni kuitenkin aina jotenkin tyhmään aikaan, ja vaikka muutaman kerran varasin siihen liput, jokin este aina ilmestyi tai väsymys yllätti ja niinpä sen katsominen jäi.

Istuessani Kinopalatsin pehmeillä penkeillä mietin hölmönä, että tässä sitä nyt ollaan menossa katsomaan heppaleffaa. Mitähän 10-vuotias Emma sanoisi? (Vastaus: varmaan kiljuisi riemusta. Olin äärimmäisen nolo heppafani.) 18-vuotias Emma meinasi kiljua riemusta, kun näki ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa Hobitin trailerin. Saisinko matkustaa pikakelauksella ensi joulukuuhun, kiitos?

Ja hei, voiko supertunteellinen ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva ja noin miljoonalla ihanalla brittitähdellä maustettu elokuva olla huono? Ei ainakaan tällä kertaa. Leffa suorastaan haisi rahankäytöltä: puitteet olivat ihan uskomattomat. Musiikista vastasi John Williams, joka teki jälleen kerran upeaa työtä. Teknisesti kaikki olikin jälleen erinomaisesti, ja elokuva saikin viisi teknistä Oscar-ehdokkuutta. Ohjaaja Steven Spielberg tunnetaan näyttävistä Hollywood-leffoistaan, ja luottohenkilöni Wikipedia luonnehtii herraa yhdeksi maailman menestyneimmäksi elokuvantekijäksi. Sotahevonen tuntuu Spielbergin parin muun henkeäsalpaavan upean teoksen rinnalla kuitenkin jonkin sortin välityöltä - visuaaliselta taidonnäytteeltä, johon on saatu kulumaan paljon rahaa ja resursseja. Juonellisesti elokuva jää kuitenkin vähän köyhäksi - tai sitten se yrittää liikaa, ja ylittää sopivan tunteellisuuspläjäyksen rajat.

Tämän kuvan funktio on ainoastaan ilmoittaa, että Emily Watson on mun mielestä iiiiiiiihana.

 Elokuva kertoo maalaispoika Albertista, jonka isä ostaa huutokaupasta liian kalliin hevosen. Ja vielä ratsun, eikä perheen oikeasti tarvitsemaa kyntöjuhtaa! Albert kuitenkin rakastuu heppaan ensi silmäyksellä ja lupaa kouluttaa siitä malliyksilön. Ylläripylläri, Albertista ja hevosesta (jolle annetaan nimeksi Joey) tulee erottomattomat. Kunnes sota ja talousvaikeudet koittavat, ja isä myy Joeyn upseerille. (En ole ennen ollut mikään Tom Hiddleston-fani, sillä olen melko epäaktiivinen Marvel-scenessä enkä ollut nähnyt jätkää yhdessäkään leffassa. Nyt voin ilokseni onnitella Hiddlestonia: hieno roolisuoritus! Hienosti sivuroolejaan näyttelevät myös lempparini Emily Watson, David Kross, Eddie Marsan ja Benedict Cumberbatch.) Tästä alkaa hevosen raskas tie läpi ensimmäisen maailmansodan. Aina silloin tällöin näytetään myös Albertin elämäntilannetta ja kaipuuta hevosestaan. Katsoja jännittää, pääseekö kaksikko enää ikinä nauttimaan leppoisasta maaseudusta ja tuoreen heinän tuoksusta.

Benedictillä on aika charmikkaat viikset, mutta voi pojat kun ne mokomat peittivät herran uskomattoman ylähuulen. :(
Hienoja teemojahan tässä käsitellään: ystävyyttä, urheutta, periksiantamattomuutta, sodan mielettömyyttä, bla bla blaa... Kuten sanoin, elokuva on välillä jopa liian tunteellinen, mutta toisaalta normikatsojiin se varmaan tehoaa: minä vuoroin hymyilin suu korvissa ja itkin hysteerisesi.

Eniten minua hätkähdyttivät äärimmäisen realistisesti kuvatut taistelukohtaukset. Muistin jälleen kerran, että hitto soikoon, tällaista on oikeasti joskus tapahtunut, tällaista on kirjoitettu historiankirjoihin. Itken melkein poikkeuksetta elokuvateatterissa, mutta tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun suoranaisesti vollotin. Elokuvan alkupuolella on kohtaus, jossa Benedict Cumberbatch johtaa joukkojaan yllätyshyökkäykseen saksalaista leiriä vastaan. Ratsastavista englantilaisista leikataan saksalaisten telttoihin, joissa partaa ajavat nuorukaiset kuulevat kavioiden kopinan ja katsovat toisiaan kauhuissaan ja neuvottomina. Ja Emma purskahtaa lohduttomaan, kovaääniseen itkuun. Sama toistuu säännöllisin väliajoin.

Vaikka elokuva on yleisvaikutelmaltaan ehkä hieman lattea, on siinä joitain uskomattoman hienoja kohtauksia. Salissa itkua tuhertaessani mielessä kävi välillä, että jos kaikki näkisivät tämän elokuvan ja ymmärtäisivät, mistä on kyse, maailman pahuus laskisi aika monta prosenttiyksikköä. (Tai sitten ei.)

(Kuvat täältä ja täältä.)

Äärimmäisen lähelle

Sain viime jouluna lahjaksi kahdeksan ilmaislippua Finnkinoon, joten tänä keväänä on tullut käytyä ahkerasti elokuvissa! Olen päättänyt patistaa itseäni kirjoittamaan useammin, joten taidankin nyt naputella pari sanaa viime viikon elokuvakäynneistä.

Blogiani aiemminkin lukenut henkilö on saattanut huomata, että olen pikkaisen rakastunut Jonathan Safran Foeriin. Kun viime syksynä kuulin, että yhdestä kaikkien aikojen lempikirjoistani, Extremely Loud & Incredibly Closesta, on tulossa elokuvaversio, olin kaikkea muuta kuin iloinen. Ok, cast vaikutti ihan sopivalta, vaikkei näyttelijöiden ulkonäkö vastannutkaan lainkaan omia kuvitelmiani. Tykkäilen kuitenkin paljon Tom Hanksista (onko täällä joku, joka ei?) eikä minulla ole antipatioita Sandra Bullockiakaan kohtaan. Eniten minua huolestutti Oskarin rooliin palkattu Thomas Horn, sillä kuinka usein lapsi pystyy uskottavasti näyttelemään isänsä menettänyttä aspergerpoikaa?

Yritän kuitenkin aina hillitä negatiivista palautetta ainakin siihen asti, kun olen tutustunut teokseen. Niinpä varasin liput heti ensi-iltaan, sillä pitihän tuo leffa käydä katsomassa.

Kas, avain! Mutta mihin lukkoon se sopii?
Ja voi jumpe, kun Alexandre Desplatin sävellys lähti pyörimään, minä aloin itkeä lähestulkoon hysteerisesti. Alkuteksteistä saakka elokuva näytti kertakaikkisen upealta: kaikki kuvakulmat, värit ja asettelu olivat äärimmäisen harkittuja. Ohjaaja Stephen Daldry on tunnettu tunteellisista ja ajatuksia herättävistä elokuvistaan, ja herran toinen teos Lukija (jonka vihdoin pari viikkoa sitten katsoin) on mahdollisesti yksi hienoimmista kirjaelokuvista koskaan. Epäluulot Thomas Hornin näyttelijäkyvyistä olivat poissa alta nanosekunnin, poika on ihan mieletön! Muutkin näyttelijät istuivat rooleihinsa hyvin ja aidosti.

Elokuvantekijät eivät unohtaneet Oskarin rauhoittavaa tamburiinia, mistä oli hyvin iloinen. Oskarin "aina valkoisille vaatteille" huitaistiin kintaalla, mutta se ei suuremmin haitannut.

Teknisesti suoritus oli kerrassaan upea, eikä minulla ole mitään valitettavaa siltä puolelta. Tietenkin jotain tärkeääkin pitää automaattisesti jättää pois, kun yli kolmesataasivuista kirjaa sovitetaan valkokankaalle, mutta ELIC:n tekijät olivat keksineet todella nokkelia ratkaisuja, joiden avulla elokuvaan saatiin mahtumaan mahdollisimman paljon. Tärkeimmät teemat esiteltiin hyvin, ja valtavasta tunteellisuudestaan huolimatta elokuva ei yltynyt pateettiseksi. 

Voin siis täten iloisesti ilmoittaa, että maailman parhaasta kirjasta oltiin saatu muokattua oikein hieno elokuvaversio. Propsit tekijätiimille.

(Tosin täytyy vielä muistuttaa, että vaikka elokuva oli hyvä, niin alkuperäisteos on PAKKO lukea. Mieluusti ennen elokuvan katsomista.)

Hups, tulipa tästä pitkä! Taidan kirjoittaa toisen elokuvajutun sittenkin eri postaukseen.

(Kuvat täältä ja täältä.)