lauantai 7. marraskuuta 2015

Michael Chabon - The Amazing Adventures of Kavalier and Clay

Aika usein törmää ihmisiin, joiden harrastelukemisen peruspilari on: ”Jos ensimmäiset 20 sivua kirjasta eivät iske, kannattaa siirtyä seuraavaan kirjaan.” Epäilemättä tämä on monille lukijoille toimiva keino, mutta minä en kuitenkaan lukeudu siihen joukkoon. Saatan lukea kirjaa satoja sivuja paljoa nauttimatta, jos odotan kirjan käyvän paremmaksi. Ja useissa tapauksissa näin onkin käynyt.

Viimeisimpänä esimerkkinä on varmaan Michael Chabonin The Amazing Adventures of Kavalier and Clay. Teoksen lukemisesta on vierähtänyt kuukauden verran, mutta se määrä aikaa, jonka olen käyttänyt tuon kirjan miettimiseen, epäilemättä oikeuttaa myöhäisenkin blogikirjoitusajan. 

Pulitzer-palkinnon vuonna 2001 voittanut Kavalier and Clay oli yksi kesäkirjoistani. Luin ensimmäisen luvun joskus heinäkuussa, mutta jostain syystä aika tuolle kirjalle ei ollut silloin otollinen, ja jätin sen odottamaan vuoroaan. Palasin kirjan pariin vasta siinä vaiheessa, kun kirjaston viimeisetkin uusintakerrat oli käytetty ja eräpäivä lähestyi uhkaavasti. Lopulta minulla oli alle pari viikkoa aikaa lukea kirja, ja olin vähän huolissani; olin kirjasta erittäin kiinnostunut, mutta teos on kuitenkin 700 sivua pitkä, ja koulujutut pitivät kiireisenä. Kävisikö niin onnettomasti, että joutuisin palauttamaan kirjan kirjastoon kesken kaiken?

No, kuten tämän tekstin olemassaolosta voi päätellä, ei käynyt. Hyvin pitkään kuitenkin näytti, että voisi käydä. Luin ensimmäiset kolmisen sataa sivua jokseenkin välinpitämättömästi. Tykkäsin alkuasetelmasta ja hahmoista, ja olin kiinnostunut tulevista juonenkäänteistä, mutta en ollut kuitenkaan erityisen ihastunut. Hyvä kirja, mutta ei ehkä sen enempää, arvioin silloin.

Ja nyt sitten. 

Huokaus. 

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Kavalierin ja Clayn seikkailuista. Eletään vuotta 1939, ja eräänä iltana Sammy Klaymanin ja hänen äitinsä kotiin saapuu vieras; Prahasta New Yorkiin natsivainoja paennut Sammyn serkku Josef Kavalier. Nuoret päätyvät jakamaan asunnon ja pian myös ammatin: Sammy on päättänyt lyödä rahoiksi kasvavassa sarjakuvabisneksessä, ja nähdessään serkkunsa piirroksia hän ehdottaa yhteistyötä. Josef suostuu, sillä hän tarvitsee rutkasti rahaa pelastaakseen perheensä; vanhempansa, isoisän ja pikkuveljen, Prahasta Amerikkaan. Yhdessä serkukset muodostavat voittamattoman sarjakuvantekijäduon Kavalierin ja Clayn, ja heidän luomansa supersankari The Escapist murtautuu nopeasti lukijoiden sydämiin. Mutta voiko kuvitteellinen supersankari auttaa Josefia ja Sammya heidän oman elämänsä ongelmissa?

Miten kuvailisin Kavalier & Clayta? Sanotaanko vaikka: Jos luen hyvän kirjan, joka loppuu hienosti, tai kuten lempikirjani yleensä, traagisen kauniisti, saatan viettää minuutti/tuntitolkulla aikaa itkien ja valittaen. Harvoin luen kuitenkaan kirjoja, jotka saavat minut itkemään hysteerisesti monta kertaa KESKEN KIRJAN. Lopussa? Usein. Keskellä? Hyvin, hyvin harvoin. Ja silti Kavalier & Clay ylsi tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. 

Kertauksen vuoksi: ensimmäiset kolmesataa sivua luin sillä ajatuksella, että kenties tämä kirja paranee edetessään, ja jos ei, niin ei tämä nytkään huono ole. Kriittisen kolmensadan sivun jälkeen pääsin ehkä lukuvaiheista kauneimpaan: ”jos näille hahmoille tapahtuu jotain, KUOLEN”. Ja neljänsadan sivun jälkeen lähinnä toivoin, että olisin kuollut. Miten sama kirja voikin olla niin ihanan lempeä ja raa’an julma? Kirjan loppupuolella on mm. eräs aukeama, jolla tapahtuu kaksi täysin erilaista mutta yhtä hirvittävää juonenkäännettä, ja minulle on täysi mysteeri, miten joku voi olla niin hirviömäinen, että onnistuu mahduttamaan nuo juonenkäänteet samalla aukeamalle. 

Kirjalla oli pituutta tosiaan se ~700 sivua, mutta viimeisen sivun jälkeen teki mieli hypätä alkuun ja lukea koko hoito uudestaan – ja varsinkin ne ensimmäiset 300 sivua, joita en osannut aluksi arvostaa niiden ansaitsemalla tavalla. Tämä on pitkien kirjojen etu: ne vievät aikaa ja saattavat joskus koetella voimavarjoa, mutta niihin mahtuu enemmän asiaa. Kavalier & Clay asettuu monen vuoden mittaiselle aikajatkumolle, eikä lyhyt kirja voisi (ainakaan kovin helposti) sisältää tämän kaltaista hahmonkehityksen määrä tai juonenkulun riemuvoittoa, puhumattakaan faktuaalisesta sarjakuvien kulta-ajan käsittelystä ja historiallisista yksityiskohdista. Annoin teokselle Goodreadsissa neljä tähteä, mutta saatan jonain päivänä nostaa tähtimäärän viiteen, sillä olen miettinyt tätä kirjaa aika tavalla. Ärsyttävää oli ainoastaan se, että luettuani kirjan sain pitää sitä itselläni vain vähän aikaa, ennen kuin minun piti palauttaa se kirjastoon – ja joku toinen lainasi sen saman tien, joten se siitä kirjan pariin palaamisesta. (Voi tietenkin olla, että ~vahingossa ostan tämän tässä jonain päivänä.)

Toistaiseksi elän synkkää aikaa, sillä käsittääkseni kukaan ystävistäni ei ole lukenut tätä kirjaa. Kirja ei ole ollut kaiketi kovassa huudossa Suomessa – sitä ei ole edes käännetty suomeksi, vielä, vaikka muutama muu Chabonin teoksista on. Olen kuitenkin omalta osaltani yrittänyt edesauttaa Kavalier & Clayn suomenvalloitusta, sillä olen puhunut tästä kirjasta – hmmm – aika paljon. Joten hei te ihanat, voisko joku pliis lukea tän ja keskustella mun kanssa loputtomiin?

(PS. Kirjasta ostettiin aikoinaan audiovisuaaliset oikeudet, ja elän toivossa, että tästä vielä joskus tehdään minisarja. Lisäksi riemuni nousi potenssiin kuusi, kun kirjan luettuani uskalsin vihdoin mennä Tumblriin ja sain tietää, että kaikkien mielestä Armie Hammer olisi täydellinen Tracy Baker. Olen 100% samaa mieltä. Joten se minisarja mahdollisimman pian, jooko?)

(PPS. Odotan tämänvuotista Yuletidea enemmän kuin suunnilleen mitään muuta, ja toivon hartaasti, että joku kirjoittaa sen fix itin, jonka me kaikki lukijat ansaitsemme. Tiedän, että sitä on pyydetty.)

Michael Chabon - The Amazing Adventures of Kavalier and Clay
Fourth Estate [2000] 2010
639 sivua

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Alan Hollinghurst - The Swimming-Pool Library

Luin kesän alkupuolella brittiläisen Alan Hollinghurstin kirjan The Stranger’s Child, enkä tykännyt siitä kovin paljon. Kirja oli kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettu, että rohkenin myöhemmin (viime viikolla) tarttua kirjailijan esikoisteokseen nimeltä The Swimming-Pool Library.

Kirja kertoo parikymppisestä Williamista, Oxfordin käyneestä rikkaan perheen pojasta, joka ei oikeastaan muuta tee kuin kiertelee Lontoota, käy uimassa paikallisessa urheilukeskuksessa, tsekkailee miehiä ja, löytäessään hyvännäköisiä yksilöitä, harrastaa kutakuinkin järjettömän paljon seksiä heidän kanssaan. Töitä ei tarvitse tehdä, sillä isoisä on jättänyt etukäteisperinnöksi lapsenlapselleen huiman omaisuuden, ja sitä paitsi, William ei ole vielä löytänyt tarpeeksi kivaa työpaikkaa, lorviminen kun nyt sattuu olemaan puurtamista hauskempaa. Williamin elämä kuitenkin – no, ei voi sanoa ”muuttuu”, mutta ehkä hieman kaartuu, kun hän pelastaa puolivahingossa 80-vuotiaan, aikoinaan arvostetun Lordi Nantwichin hengen, ja tämä pyytää Williamia kirjoittamaan elämänkertansa. Tadaa.

Ja no. Luin kirjan ihan mielelläni. Hollinghurstin proosa on ehdottoman ensiluokkaista. Hän kirjoittaa riemastuttavan elävästi ja rikkaasti, ja vaikka teksti on äärimmäisen kaunista, se ei sorru turhaan pöyhistelyyn vaan rikkoo pinnan ja säröilee, rohkeasti. Opin myös aika paljon uusia sanoja, sillä korkeasta koulutuksesta nauttivat etuoikeutetut päähenkilöidensurkimukset käyttävät puheessaan aika paljon sivistyssanoja, joista en ollut ikinä kuullutkaan. Kaiken kaikkiaan kirjan kieli on juuri sellaista, josta ehkä eniten nautin: se rönsyilee, mutta pysyy realistisena inhottavuuteen saakka.

Tarina sitten taas… Jo The Stranger’s Childin kanssa ongelmani oli se, että vaikka teksti oli mielestäni mahtavaa, ei tarina kiinnostanut juuri pätkän vertaa. The Swimming-Pool Libraryn kohdalla tarina kiinnosti hitusen enemmän, mutta enpä voi sanoa suhtautuneeni siihen kertaakaan erityisen tunteellisesti. Tähän on useampi syy. Ensinnäkin, kahden kirjan perusteella rohkenen väittää, ettei Hollinghurst kirjoita henkilöhahmoistaan pidettäviä, päinvastoin. Silloin tällöin esiin tupsahtaa joku sivuhenkilö, jota symppaa ihan tosissaan, mutta enimmäkseen hahmot vaikuttavat itseriittoisilta, omia etuaan ajavilta kusipäiltä, joille tekisi hyvää saada kokea vähän ”oikeaa elämää”. Toisekseen, tarina polkee paikoillaan usein ja pitkään; William lorvailee Lontoossa, käy uimassa, lukee Nantwichin päiväkirjoja, ihastuu johonkin uuteen jätkään – ja ryhtyy suhteeseen tämän kanssa – ja sitten aloitetaan kuvio alusta. Joskus, melko harvoin, Hollinghurst yrittää ujuttaa mukaan jonkin sortin yhteiskuntakritiikkiä, joko antirasistista tai LGBTQ+ -oikeuksien puolesta, mutta yritykset tuppaavat lässähtämään, ja etenkin antirasismia yrittäessään hän päätyy lähinnä fetisointiin. Ei hyvä.

Tähän lopputulokseen näkyy päätyneen moni muukin kirjan lukijoista, ainakin Goodreadsista päätellen. Ehkä paras juttu, minkä tästä kirjasta irti sain, on siitä kirjoitetut lukuiset vihaiset arviot. Suuri osa kirjan lukijoista on näemmä sitä mieltä, että William on itsekeskeisyydessään ja laiskuudessaan noin historian ärsyttävin kertoja ja päähenkilö, että kirjan juoni tympeän mitäänsanomaton ja että kirja on lähinnä stereotypioita vahvistavaa roskaa. Itse en menisi ihan noin pitkälle, vaikka näen hyvin kritisoijien pointit.

Kokonaisuudessaan kirja jätti hieman hämmentyneen fiiliksen. Suurin plot twist paljastuu kirjan viimeisissä luvuissa, mutta kirjan juonen kannalta se saapuu liian myöhään, liian yllättäen ja ilman aiempien tapahtumien järkevää pohjustusta ja tukea. Juonenkäänteen on käsittääkseni tarkoitus viedä kirjaa hieman sosiaalitietoisempaan suuntaan, mutta kun enemmistö kirjassa on ollut yhteiskunta-aktivismin kannalta silkkaa höttöä, tuntuu äkillinen kiepahdus pakotetulta. Ja vaikka kirjan aikana mielessäni heräsi useita kysymyksiä ja todella odotin loppuratkaisua, ei ratkaisu oikeastaan ratkaissut mitään tai antanut vastausta yhteenkään kysymyksistäni. Kahden kirjan perusteella sanoisin, että Hollinghurstin tyyliin taitavat kuulua tällaiset hieman hölmistyneeksi jättävät moniselitteiset loput, mutta varsinkin tämän kirjan kohdalla moniselitteisyys tarkoitti minulle itselleni lähinnä tyhjyyttä ja tyytymättömyyttä. Lankoja ei kerätty eikä varsinkaan solmittu yhteen, eikä se mielestäni tuonut kirjalle lisäarvoa.

Ja silti tätä kirjaa pidetään yhtenä LGBTQ+ -kirjallisuuden kiistattomista klassikoista. Kaikkeen sitä joutuukin tyytymään!

Käsitykseni Hollinghurstin maneerien luonteesta saattaa (toivon mukaan) vahvistua lähiaikoina, sillä tykkään kuitenkin tyypin kirjoitustyylistä niin paljon, että ostin jo elokuussa kirjailijan suosituimman teoksen, The Line of Beautyn, omaan kirjahyllyyni. Toivottavasti sen kirjan luettuani osaan lopultakin päättää, kannattaako Hollinghurstin kirjallisuuteen käyttää aikaa (ja rahaa) vai ei.  

Alan Hollinghurst - The Swimming-Pool Library
Vintage [1988] 1998
288 sivua

torstai 27. elokuuta 2015

Kesän kirjoja

Ohoh, olen taas vahingossa pitänyt jonkin sortin kesätauon kirjoittamisesta. Lukemisesta en niinkään, vaikka kesätyöt veivätkin hyvän osan päivistä. Asetin itselleni jonkin sortin lukuprojektin kesäksi, jos sitä nyt projektiksi voi kutsua. Tarkoitukseni oli lukea täsmälleen sellaisia kirjoja kuin itse huvitti, joten suurimman osan ajasta lueskelin Goodreadsin "Best LGBTQ+"-listoilta löytyviä teoksia. Tässä pieni kooste osasta kesälukemistoa.

1) Alan Hollinghurst - The Stranger's Child

Tätä kirjaa en oikeastaan edes löytänyt edellä mainituilta listoilta vaan Tumblrin kirjayhteisöstä, jossa kirjaa kuvailtiin seuraavasti: "Se on vähän niin kuin Downton Abbey, mutta homojen kera!" En ole Downton Abbeyn suurin enkä edes toiseksi tai kolmanneksi suurin fani, mutta jos siinä olisi edes kaksi queer-sateenvarjon alle kuuluvaa hahmoa, saattaisin olla. Periodi-draama = paras asia maailmassa. Tartuin siis kirjaan innosta puhkuen.

Valitettavasti The Stranger's Child = ei paras asia maailmassa. Kirja on jaettu monelle eri aikavyöhykkeelle, ja ainoastaan yhteensattumat ja yllättävät kohtaamiset nitovat vyöhykkeet toisiinsa. Yleensä olen ilahtunut vaihtuvista kertojista ja aikakausista (hyvä niin, sillä kirjoittaako kukaan enää kirjoja, joissa olisi sama kertoja ja tapahtuma-aika alusta loppuun?), mutta tämän kirjan kohdalla homma vähän lässähti. Kirjan keskiötä hallitsevat aristokraatit eivät tehneet minuun suurta vaikutusta, kirjan ainoa pysyvä henkilöhahmo Daphne jäi mielestäni vaille syvyyttä, ja sen harvan kerran, kun ehdin kiintyä johonkuhun hahmoon tai juonikuvioon, kyseinen aikakausi loppui ja kirja hyppäsi aivan toisaalle. Tuntuu, ettei Hollinghurst edes halunnut minun pitävän yhdestäkään henkilöhahmosta, ja valitettavasti minun on vaikea nauttia kirjasta, jos haluaisin läimiä kaikkia tarinan hahmoja säännöllisesti molemmille poskille. Tarina kai yritti kertoa joitain oivaltavaa todellisuuden häilyväisyydestä, mutta minua lähinnä pitkästytti. Kirjan loputtua olin vain tyytyväinen siitä, että pääsin lukemaan jotain muuta. Tästä huolimatta: ei huono. 3/5.

2) Armistead Maupin - Tales of the City, osat 1-3

Tässä taas kirjasarja, jonka bongasin Goodreads-listoilta - joskin myös noin tuhannelta muulta "Parhaat homokirjat" -listalta. Armistead Maupin on ollut kovaakin kovempi juttu homopiireissä 70-luvulta lähtien, joten pakkohan jätkän kirjallisuuteen oli tutustua.

Palatakseni viime kohdan kysymykseen "kirjoittaako kukaan enää kirjoja, joissa olisi sama kertoja alusta loppuun?"... Ei muuten kirjoittanut edes neljäkymmentä vuotta sitten. Maupinin sarja värikkään San Franciscolais-sakin elämästä ilmestyi alun perin jatkosarjana lehdessä, ja alkuperäinen formaatti näkyy kirjojen nykyisessäkin asussa: luvut ovat lyhyitä ja helppolukuisia pieniä tarinanpyrähdyksiä, jotka muodostavat ajan kanssa suuremman kokonaisuuden. Päällimmäinen ajatukseni kirjoista oli: tätä lukemalla sitä viihdytettiin itseä, kun television queer-hahmot olivat vielä nykyistäkin olemattomampia ja/tai pahvisempia. Kirjasarja on yhdeksän osaa pitkä, ja kolmen osan perusteella voin sanoa, että mitä enemmän sitä lukee, sitä paremmaksi se menee. Hersyvän hauska sarja on usein aidosti liikuttava ja rohkea - joskin myös paikoitellen aatteissaan valitettavan takapajuinen. Nauroin paljon, mutta myös irvistelin paljon. Joka tapauksessa pelkästään toisen osan ensimmäisessä luvussa oleva Michael Tolliverin Ystävänpäivän lupausten lista tekee sarjasta lukemisen arvoisen. Nauroin kunnes itkin. 4/5.

3) Sarah Waters - Affinity

Nyt on sitten luettu kaikki Sarah Watersin kirjat. Vähän sääli - mitä tässä nyt seuraavaksi lukee, kun kaipaa historiallisia lesboja? Ilmeisesti kaikkia Sarah Watersin kirjoja uudestaan. Yövartio on tosin edelleen suosikkini.

Watersin tuotannon voi jakaa karkeasti kahtia - synkkään ja mukavaan - ja Affinity kuuluu ehdottomasti ensimmäiseen kategoriaan. Kirja on tyyliltään juuri sitä, mistä Waters tunnetaan; runsasta, yksityiskohtaista kerrontaa, koukuttavaa juonta, kykyä vetää matto lukijan jalkojen alta täydellisesti. Koska olen kuitenkin 90% hömppää hyvänä päivänä (ja huonona 100%), minua jokseenkin masensi kirjan lopetus. Kokonaisuudessaan kirja oli kaikesta huolimatta erinomaista ajanvietettä; synkkä mutta viihdyttävä, ja vaikken palaakaan kirjan pariin lähiaikoina, suosittelen kaikille niille Watersin faneille, joilta teos on vielä lukematta. 3/5.

4) Michael Cunningham - A Home at the End of the World

Michael Cunninghamin kiitelty romaani on kiinnostava katsaus risteileviin ihmiskohtaloihin. Cunninghamin tarinat ovat mielestäni suunnilleen aina parhaimmillaan katkeransuloisia, pahimmillaan tuskallisia, mutta mies kirjoittaa proosaa niin ihanan soljuvasti, että aina niitä lukee mielellään. A Home at the End of the World ei ollut poikkeus, ja usein bussissa kirjaa lukiessani pysähdyin huokailemaan yksittäisille lauserakenteille. E. M. Forster on sanonut, että onnistuneessa tarinassa täytyy olla joko täydellinen rakenne tai yksi elävä henkilöhahmo, ja tässä kirjassa eläviä henkilöhahmoja on monta. Hahmot ovatkin kirjan parasta antia - juonen puolesta kirja pysyykin enimmäkseen paikoillaan, vaikka ajallisesti ja maantieteellisesti kirja hyppää välillä paljonkin. En kuitenkaan tykännyt tästä niin paljon kuin olisin kuvitellut tykkääväni - kokonaisuudessaan tarina jäi jokseenkin etäiseksi. 3/5.

5) Jim Grimsley - Dream Boy

Tässä sitten kesän omituisin kirja. En oikein vieläkään osaa sanoa, mitä kirjassa oikein tapahtui. Sen kuitenkin tiedän, että se esitteli useampaa myrkyllistä ihmissuhdetta - eikä kirjan takakansi todellakaan markkinoinut kirjaa sillä tavalla. Kirja jätti minut enimmäkseen hämmentyneeksi - en esimerkiksi tiennyt, mihin vuoteen tarina sijoittuu, ja läpi kirjan huomasin miettiväni: "Joko tää tapahtuu 50-60-luvulla, tai sitten tää tapahtuu jossain hyvin syvällä pöndellä." En ole vieläkään saanut vastausta tähän arvoitukseen, kuten en myöskään siihen, mitä samperia kirjan lopussa tapahtuu. Tiedän vain, että minua kuvotti. Yritin puristaa vastauksia kaveristani, joka on myös kirjan lukenut, mutta kävi ilmi, että hän on ihan yhtä hämmentynyt kuin minäkin. Siis, hyvät toverit, älkää luottako takakansitekstiin (paitsi korkeintaan sen traagisen lopun osalta) - tämä kirja ei todellakaan ole tarina mistään kahden nuoren ylittämättömästä ystävyydestä. 2/5.

6) Alison Bechdel - Lepakkoelämää, osat 1-4

En voi uskoa, että luin nämä queer-sarjakuvan klassikot vasta tänä kesänä, mutta tässä sitä ollaan. Tykkäsin ihan mahdottoman paljon. 80-luvulla alkanut ja vuoteen 2008 saakka jatkunut sarja on paitsi mahtava katsaus lähihistoriaan myös nykyisyyteen - ja sen sijaan, että sarja olisi jämähtänyt aloitusvuosilleen, se on kehittynyt maailman mukana. Erityisen piristävää oli huomata, miten alkupään transfobisista ja -misogynisistä piirteistä alettiin päästä eroon nykyaikaan tultaessa; tätä kehua ei voi antaa kovin monelle pitkään jatkuneelle sarjalle, valitettavasti. Sarjakuvat ovat hauskoja, poliittisia ja syvällisiä, enkä itse henkilökohtaisesti mitään muuta sarjakuvilta voisi toivoakaan. Näistä sarjakuvista tulee tietenkin myös arkikäyttöön vakiintunut Bechdelin testi. 4/5.

7) Alison Bechdel - Hautuukoti

Edellisestä innostuneena etsin tietenkin käsiini myös Bechdelin palkitun sarjakuvateoksen Hautuukoti. Kirjassa Bechdel kertoo lapsuudestaan ja etenkin suhteestaan hämmentävään isäänsä, ja sarjakuva on hiljattain sävelletty ja ohjattu musikaaliksi. (Btw, jos joku haluaisi sponssata mut Broadwaylle katsomaan paria uutuusmusikaalia, olisin erittäin kiitollinen.) Bechdelin piirtotyyli on samalla huoletonta ja huoliteltua, kerronta puolestaan raikasta mutta samalla syvää. Tämä teos todellakin osoittaa, että sarjakuvat ovat taiteen ja kirjallisuuden muoto siinä missä muutkin. 4/5.

8) Alison Bechdel - Äideistä parhain

Jos Bechdelin edeltävä teos Hautuukoti oli tarina Bechdelin isäsuhteesta, keskittyy Äideistä parhain - kuten nimestä voi päätellä - äitisuhteeseen. Hautuukodin hyvät puolet nousevat esiin tässäkin teoksessa, mutta niin nousee myös katsaus psykoanalyysin saloihin, ja koska en tuon menetelmän suurin fani ole, ei kirja viehättänyt minua ihan yhtä paljon. Hyvä se on silti, ja suosittelen tutustumaan Bechdelin tuotantoon kokonaisuutena. Mahtavaa tavaraa. 3/5.

9) David Leavitt - While England Sleeps

Lähestymme listauksen finaalia. Tällä kertaa parhaat näyttävät jääneen viimeiseksi, sillä tässä on tämän kesän lempparikirjailijani - ja kirjailija, jonka avaintuotannon lukaisin yhdessä viikossa. Minä <3 David Leavitt.

Löysin Leavittin tämän kyseisen kirjan ansiosta. Takakansi lupasi 30-luvun politiikkaa, Englannin luokkaeroja ja rakkaustarinan. Nappasin sen hyllystä aaaaika nopeasti. Toisin kuin eräiden toisten kirjojen takakansitekstit, While England Sleepsin kuvaus piti lupauksensa, ja piti sen vieläpä erittäin tyydyttävästi. Leavittin kirjoitustyyli on kuin minulle tehtyä; runollisuutta yhdistettynä (lähes) inhorealismiin. Paitsi, että olin äärimmäisen liikuttunut kirjasta fiktiivisenä teoksena, olin äärimmäisen liikuttunut sen välittämästä todellisuudenkuvasta. Uskon vakaasti siihen, että kirjan henkilöiden kohtalo on ollut monien aikalaisten kohtalo. Luettuani kirjan loppuun itkin katkerasti.

Hauskaksi (tai no, ehkä tragikoomiseksi) juttu kääntyi siinä vaiheessa, kuin sain tietää, että Stephen Spender on haastanut Leavittin oikeuteen nuoruudenmuistelmiensa kopioimisesta. Leavitt maksoi korvauksia ja julkaisi kirjastaan kahden vuoden päästä korjatun version alustuksen kera, joskin kaikesta päätellen kaveri on edelleen katkera oikeusjutusta. Vielä hauskemmaksi (tai tragikoomisemmaksi) juttu käy, kun tietää, että Christopher Isherwood on syyttänyt puolestaan Stephen Spenderiä omien muistelmiensa kopioimisesta 40-luvun tienoilla. Plagiaatti-ception! 4/5.

10) David Leavitt - Kiintymyksiä

Luettuani While England Sleepsin ryntäsin kirjastoon lainaamaan jokaisen Leavittin kirjan, jonka käsiini sain. Tämä oli rakkautta ensi lukemalla. Kiintymyksiä veikin minut aivan toiseen paikkaan kuin WES; historiallisen Englannin tai Espanjan sijaan tarina kuljetti minut 80-luvun USA:an. Ilmeisesti Leavittin nuoruuden tavaramerkki oli "modernien", 80-luvulla epäsovinnaisten perheiden kuvaaminen. Kiintymysten keskiössä ovat luulo- ja oikeasti sairas Louise, tämän yliopistonsa syrjäyttämä tietotekniikkaprofessori Nat, ja pariskunnan kaksi homoseksuaalia lasta, Danny ja April. Kirja on ns. ihmissuhdekuvaus, eikä siinä juonen puolesta tapahdu merkittäviä muutoksia - paitsi loppupuolella. Leavittilla on kuitenkin kyky luoda niin aitoja ja uskottavia henkilöhahmoja, että ei kirja paljon juonta tarvitsekaan. Leavittin pienet huomiot ovat niin osuvia, ettei voi muuta kuin nyökytellä mukana ja kääntää sivua - ellei sitten jää lukemaan samaa kohtaa uudestaan ja uudestaan, kuten minulle välillä tuntui käyvän. 4/5.

11) David Leavitt - Perhetanssit

Kuten sanoi, luin enemmistön Leavittin tuotannosta viikossa. Perhetanssit on kirjailijan ensimmäinen teos, novellikokoelma, joka, kuten Kiintymyksiäkin, kuvailee amerikkalaisia perheitä. Näiden kahden kirjan välillä on huomattavasti yhtäläisyyksiä, ja Perhetansseista löytyy monia ajatuksia, jotka on myöhemmin esitelty hieman jalostettuina ja hiottuina Kiintymyksissä. Yleensä en luekaan montaa saman kirjailijan teosta yhteen menoon juuri sen takia, että niistä alkaa väistämättä poimia yhtäläisyyksiä ja toistuvia elementtejä, ja usein tämä alkaa ärsyttää. Esimerkiksi Alan Bennett, josta kyllä kovasti pidän, kierrättää suunnilleen jokaisen vitsin teoksesta toiseen, ja mitä enemmän tyypin kirjoja lukee, sitä selkeämmin sen huomaa. Leavittin tapauksessa minua ei kuitenkaan alkanut ärsyttää vähääkään - pikemminkin olin iloinen, kuin aloin tunnistaa kirjailijan tapoja, joita pidin ainoastaan viehättävinä ja kiinnostavina. 4/5.

12) David Leavitt - The Lost Language of Cranes

Innostuin Leavittista niin paljon, että jopa ostin kirjastosta puuttuvan (ja Leavittin pääteokseksi mainostetun) The Lost Language of Cranesin. Ja onneksi niin tein. Kirja on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani teoksista. Tämänkin kirjan keskiössä on (Leavittin alkutuotannolle tyypillisesti) 80-lukulainen amerikkalainen perhe; Manhattanilla asuva Philip on kaksikymppinen editoija, joka päättää tulla kaapista ulos rakastuttuaan jännittävään Eliotiin. Vähänpä hän kuitenkaan arvaa, miten uutiset vaikuttavat hänen vanhempiinsa, Roseen ja Oweniin, joiden avioliitto ei ole kenties se kaikista onnistunein.

The Lost Language of Cranes on mestariteos. Alleviivasin Kindlelläni suunnilleen joka toisen lauseen luettuani sen ensin kahteenkymmeneen kertaan. Kirja on niin kertakaikkisen aito, osuva ja täynnä tunnetta, että minun on edelleen vaikeaa puhua (saatikaan sitten kirjoittaa) siitä ilman, että vain revin hiuksiani ja syljen konsonantteja. Itkin, nauroin, puin nyrkkiä - kävin läpi suunnilleen koko tunnekirjon. Palasin äskettäin tätä kirjoitustani varten selailemaan kirjanmerkkejäni, ja nyt olen taas valmis ottamaan koko homman uusiksi. Loistava kirja. 5/5.

13) Patricia Nell Warren - The Front Runner

Vuonna 1974 julkaistu Patricia Nell Warrenin teos homoista kilpajuoksijoista oli aikanaan (ja on edelleen) melkoinen yllätys. Teosta voi kuvata helpoiten kahdella sanalla: aikaansa edellä. Lisäksi sanoisin myös: edelleen ajankohtainen. Vielä kirjan lopussakin minusta oli kaikesta huolimatta vaikea sanoa, pidinkö siitä vai en - välillä kirja oli kerrassaan hengästyttävän hyvä, välillä taas kerrassaan kuvottava. (Enkä tiedä, voinko täysin heittää kuvottavuutta sen piikkiin, että kirja on julkaistu vuonna 1974.) Yksi asia on kuitenkin varmaa: yksikään kirja ei ole ikinä, EI IKINÄ, antanut näin positiivista kuvaa suomalaisesta mentaliteetista ja suomalaisista ihmisistä. Jo pelkästään tämä hauska piirre tekee kirjasta lukemisen arvoinen. Usein on sanottu, ettei minulla ole minkäänlaista kansallisylpeyttä, mutta tätä kirjaa lukiessa olin valmis huutamaan "Torilla tavataan!!!" säännöllisin väliajoin. 3/5.

Siinä siis joitain kesän aikana lukemistani kirjoista. Jospa taas tästä lähtien yrittäisi kirjoittaa vähän aktiivisemmin, jottei tarvitsisi tehdä tällaisia jättipostauksia.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Andrew Hodges - Alan Turing: Arvoitus

Luin tänään loppuun yhden haastavimmista koskaan lukemistani kirjoista. Tämä on melko paljon sanottu, sillä luin lukiossa huvikseni Maailman tila -raportteja, ja yliopistolukemisiini on kuulunut mm. yli 400 sivua pitkä yksityiskohtainen esitys englannin kieliopista. Tämä "yksi haastavimmista kirjoista" ei edes liity mitenkään opintoihini; luin sen vain silkan huvin vuoksi. Ja luin sitä muuten viime helmikuun lopusta lähtien.

Siihen aikaan Suomen elokuvateattereihin saapui nimittäin pätkä, jota olin odottanut pelonsekaisin tuntein: Alan Turingista kertova The Imitation Game. Olen ihaillut Alan Turingia siitä lähtien kun herrasta ensimmäisen kerran kuulin, siis joskus vuoden 2009 tienoilta asti. Turingin tuoreella biopicillä oli omat ongelmansa, mutta sain leffasta kuitenkin sysäyksen lukea tämän "toisen maailmansodan voittajan" elämästä muualtakin kuin Turingin säätiön nettisivuilta. Marssin seuraavana aamuna aukeamisaikaan koulun kirjastoon ja nappasin mukaani Andrew Hodgesin laatiman 600-sivuisen elämänkerran.

Kirjan kirjoittaja on itse matemaattinen fyysikko, ja se näkyy. Jos minun pitäisi kuvata kirjaa yhdellä adjektiivilla, se olisi "perusteellinen". Saatoin hieman naurahtaa, kun Hodges kirjan lopusta löytyvässä Tekijän huomautus -osiossa päivittelee sitä, kuinka vähän Alan Turingista löytyi elämänkerrallista materiaalia. Materiaalin puute ei ole nähtävästi hidastanut Hodgesin työtä turhan paljon: kirja alkaa David Copperfieldmäisillä selkkauksilla Turingin sukujuurista, kiertää Christpher Morcomin vaikutuksen kautta toiseen maailmansotaan ja Enigmaan, ja päätyy lopulta kuvaukseen Turingin oikeudenkäynnistä ja tuomiosta vuonna 1952 ja pohdinnasta Turingin itsemurhaan vuonna 1954 johtaneista tekijöistä. Kirjan tekemistä ovat tukeneet läheisesti, kuten Hodges loppupuheenvuorossaan kirjoittaakin, Alan Turingin läheiset: "[Alan Turingin muotokuva] syntyi vasta, kun tapasin monia hänen tunteneita ihmisiä. Tässäkin suhteessa ensimmäiset kiitokseni kuuluvat itse aiheelle, joka jätti tuttaviinsa erittäin myötämielisen asenteen." Lukiessa minulle todella tuli sellainen tunne, että tässä on kuva oikeasta Alanista.

Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä paremmin ymmärsin, että elämänkertaelokuvien tekijöillä ei ole minkäänlaista virallista velvollisuutta kertoa totuutta kohteensa elämästä. On täysin laillista ja hyväksyttävää valehdella jonkun oikean henkilön todellisuudesta, jos valehtelulla tuottaa Hollywoodiin sopivan nyyhkytarinan. Vaikka ensi-iltanäytös Imitation Gamesta liikutti minut kyyneliin, ja sai minut paitsi kehumaan elokuvaa julkisesti myös pyörtämään aikaisemmat valituspuheeni, on Hodgesin kirjoittaman elämänkerran lukeminen viskannut minut pysyvästi Imitation Gamen vastustajien joukkoon. Nostan hattua Oscar-voittaja Graham Moorelle, joka on käsikirjoituksessaan muokannut lähes tuhatsivuisesta, äärimmäisen hankalasta elämänkerrasta parituntisen draaman. En kuitenkaan voi antaa anteeksi elokuvan tapaa vääristää kuvaa Turingin persoonasta ja totuudesta.

Toivon todella, että kaikki Imitation Gamen ansiosta Turingista kiinnostuneet haluavat nähdä sen vaivan, että ottavat selvää Alan Turingin todellisesta historiasta. Andrew Hodgesin kirja on eittämättä vaikea, usein jopa anti-viihteellisyyteen saakka totuuteen pyrkivä, ja sisältää pitkiä pätkiä yritystä selittää korkeita matemaattisia malleja maallikoille. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa: 1) Olet tuskin lukenut näin paljon integraalilaskennasta sitten lukioiän. Kenties innostunut niistä uudestaan ja kadut sitä, että pidit enemmän historiasta ja yhteiskuntaopista kuin matematiikasta. 2) Jos lopetat kirjan keskelle lukua (mikä on hyvin mahdollista sillä luku saattaa olla pituudeltaan 80 äärimmäisen tekstintäyteistä sivua) ja palaat kirjan pariin myöhemmin, sinulla ei ole aavistustakaan, mihin lopetit viimeksi ja mistä kappaleesta aloittaa. Suuri osa matematiikan selityksistä näyttää suunnilleen samalta. Ehkä ihan hyvä, etten panostanut matematiikkaan turhan paljon. (Kyllä, puhuttelen itseäni toisessa persoonassa.)

Tästä kaikesta huolimatta teos on ehdottomasti palkitseva. Vaikka tyypillisenä humanistina olen enemmän kiinnostunut Turingin persoonasta kuin tutkimustyöstä, ja lempiosani olivat kirjan ensimmäiset ja viimeiset luvut, sain paljon irti myös keskiosan teorioista. Alan Turingin arvoituksen selvittäminen vie aikaa ja vaivaa, mutta on todella sen arvoista. Suosittelen.

Andrew Hodges - Alan Turing: Arvoitus
(Alan Turing: The Enigma)
Hakapaino [1983] 2000
suom. Kimmo Pietiläinen
604 sivua

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Charles Dickens - Nicholas Nickleby

Minulla on ollut vuosien ajan sitkeä viha-rakkaus -suhde Charles Dickensiin. Nyt minun on ehkä kuitenkin haudattava sotakirves lopullisesti, sillä sain juuri luettua uuden lempi-Dickensini loppuun. Ja millainen kirja se onkaan.

Kaikki alkoi kesäprojektistani, joka on Jamie Bellin koko filmografian katsominen. Koska olen fanittanut häntä lähes kymmenen vuotta, tehtävä ei ole kovin vaikea eikä tuskainen - ensinnäkin, on aika vähän kyseisen näyttelijän elokuvia, joita en olisi nähnyt, ja toiseksi, vaikka elokuva olisi surkea, mieltäni lohduttaa ajatus siitä, että Jamie Bell on maailman paras alle kolmekymppinen näyttelijä. (Kun hän täyttää ensi vuonna 30, hän on maailman paras kolmekymppinen näyttelijä. Tyyppi sai Baftan 14-vuotiaana ja ansaitsi sen sataprosenttisesti.) Sattumoisin Jamie Bell on näytellyt 2000-luvun alun filmatisaatiossa Nicholas Nicklebystä, mahdollisesti ainoasta Dickensin teoksesta, jonka juonesta minulla ei ollut mitään havaintoja. Leffassa näyttelevät myös Charlie Hunnam, Anne Hathaway, Romola Garai ja, huvittavaa kyllä, Christopher Plummer. Ihmettelen vain sitä, miksen ollut katsonut elokuvaa jo aiemmin.

Yllätyksekseni kyseinen filmatisaatio osoittautui mestariteokseksi. Vaikka alkuperäisteos on pituudeltaan sellaista tuhannen sivun luokkaa, en kavahtanut moista, vaan päätin ladata sen lukulaitteeseeni välittömästi. Ja voi pojat, ellen olisi jo omistanut tulevaa graduani Melvillelle, käsittelisin varmaan Dickensiä, niin käsittämättömän suuresti minä kirjaan ihastuin.

Dickens on kirjailija, jota rakastaisin inhota ihan vain sen takia, että hän on brittiläisen 1800-luvun kirjallisuuden keulakuvana toimiva valkoinen heteromies, joka nostetaan hämmästyttävän korkealle jalustalle huolimatta siitä, että hänen kirjansa ovat ennalta-arvattavaa lukijoiden koukuttamiseen pyrkivää kioskikirjallisuutta. Mutta sitten muistan, että joka samperin kerta kun luen Dickensin kirjoja, sivujen käsittämätön määrä unohtuu ja henkilöhahmojen kokemukset saavat minut itkemään ja nauramaan. Puhumattakaan sitten siitä, kuinka suuri yhteiskunnallinen merkitys herran kirjoilla oli, ja kuinka hänen fiktionsa konkreettisesti paransi monien sorrettujen asemaa. (Esimerkiksi Nicholas Nicklebyssä kritiikin kohteeksi joutuvat lapsia retuuttaneet Yorkshiren koulut, ja vuosia myöhemmin kirjoitetussa esipuheessa kerrotaan, että puheen kirjoittamisen aikaan kyseiset koulut oli lakkautettu, paljolti kirjan ansiosta.) Pakko myöntää, että olen hieman Dickens-fani.

Ja kuten jo aiemmin kirjoitin, Nicholas Nickleby on dickenseistä lempparini. Kirjan eponyyminen päähenkilö Nicholas on parikymppinen maalaisherrasmiehen poika, jonka perhe joutuu ahdinkoon isän yrittäessä rikastua keinottelulla. Omaisuuden menetettyään perheen pää on kuollut "sydänsuruun" ja jättänyt puille paljaille vaimonsa ja kaksi lastaan. Kuolinvuoteellaan herra Nickleby on vaatinut vaimoaan turvautumaan vanhempaan veljeensä, Ralphiin, jonka keinottelu on puolestaan tuottanut tulosta eli mittavan omaisuuden. Nicholas ja Kate matkaavat äitinsä mukana Lontooseen setänsä puheille, ja sedällä onkin suunnitelmia veljenlapsiensa "hyväksi": Nicholas lähetetään opettajaksi poikien sisäoppilaitokseen Yorkshiressa, ja Katelle hommataan paikka ompelijana. Pian sisarukset saavat surukseen huomata, ettei isän veli ole yhtä hyväsydäminen kuin he aluksi olettivat, ja saavuttaakseen uudelleen taakse jääneen onnen heidän on pistettävä peliin nokkeluutensa ja kestävyytensä.

Nicholas Nicklebyssäkin toistuvat toki kaikki Dickensin helmasynnit: hyvät ovat äärimmäisen hyviä ja kauniita, pahat ovat äärimmäisen pahoja ja rumia, kaltoinkohdeltu orpo osoittautuu jalosukuiseksi herrasmiehen jälkikasvuksi, mitä näitä nyt on. Kirjan juonen tiesin tietenkin katsottuani ensin elokuvan, mutta elokuvankin juonen ja käänteet osasin arvata ennalta aiemman Dickens-tuntemuksen perusteella. Tämä ei kuitenkaan menoa haitannut, ja välistä NN:ssä törmää myös piirteisiin, jotka jopa rikkovat perinteistä Dickens-kaava; vaikka päähenkilö Nicholas on suurimman osan ajasta hyvyyden perikuva, on hänelle suotu myös äkkipikaisuutta ja räiskyvää temperamenttia, jotka tekevät hänestä Dickensin useita muita loputtoman hyveellisiä henkilöhahmoja kiinnostavamman. Myös NN:n pääpahis on yllättävän monisyinen, ja piristävää oli myös se, että tyypin karsein piirre oli ulkomaalaisuuden sijasta rakkaus kapitalismiin. Jos siis tykkää Dickensin tyylistä mutta on kyllästynyt Bleak Housen ja Little Dorritin ranskalaispahiksiin, kannattaa ehkä vilkaista tätä kirjaa.

Ja no. En oikein jaksa keksiä "järkeviä perusteita" sille, miksi pidän tästä kirjasta. Pidän tästä kirjasta radikaaliuden, melkein feminististen ilmausten, liikuttavien henkilöhahmojen ja tällaisten katkelmien vuoksi. Suhtautumisestani kertoo paljon se, että äitini soitti minulle eilen vähän sen jälkeen, kun olin lukenut luvun 58, ja kävimme seuraavanlaisen keskustelun:

Äiti: "Ootko sä tosi väsynyt, kulta?"
Minä: "No eeen oikeastaan. Jos mä kuulostan jotenkin erikoiselta niin se johtuu siitä, että luin just surullisemman luvun IKINÄ ja oon itkenyt viimeiset kymmenen minuuttia ihan hysteerisesti."
Äiti: "No se selittää, kuulostat meinaan just siltä. Mut hyvä sentään että oot itkenyt jollekin tuollaiselle etkä millekään vakavalle."
Minä: "Niin, tää kirja on vaan tuhonnut mut emotionaalisesti mutta eipä tässä mitään, ha hah ha."

Nyrkkisääntö on, että jokainen kirja, joka saa minut tuntemaan jotain niin vahvasti, että haastan itkun voimakkuudessa yläkerran naapurin vauvan, on yksiselitteisen onnistunut. Tänään ensimmäistä kertaa kuukauteen minua ärsytti lähteä töihin; olisin vain halunnut maata sängyssä fiilistelemässä lempikohtiani. Tämän tekstin kirjoittamisen lomassa etsiskelen siistejä Dickens -t-paitoja. Olen mennyttä. Taidan ottaa toiseksi kesäprojektikseni lukea kaikki nekin Dickensin kirjat, joihin en ole vielä tutustunut.

Charles Dickens - Nicholas Nickleby
Project Gutenberg  [1838-1839] 2006
n. 1000 sivua

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Erich Maria Remarque - All Quiet on the Western Front

Olen näemmä jälleen kerran jättänyt kirjablogin tuuliajolle. Loppukevään esseet söivät hieman kirjoitusintoa. Nyt olen kuitenkin saanut taas yhden opintovuoden turvallisesti päätökseen ja uskaltaudun jälleen kirjoittamaan kirjoista ei-akateemisesti. Huvittavaa on se, että päätän palata näppäimistön äärelle juuri tänään, päivänä, jona luin loppuun All Quiet on the Western Frontin. Nyt kävi niin, että kaksi peräkkäistä blogimerkintää käsittelevät sotakirjoja, ja vieläpä samaan sotaan sijoittuvia kirjoja. Mitä tässä voi sanoa. Tykkään historiasta ja homososiaalisuudesta.

All Quiet on the Western Front, tai kuten se suomennetulta nimeltään kuuluisi, Länsirintamalta ei mitään uutta, on luultavasti jokaiselle tuttu nimi. Tuttu se oli ilmestymisaikanaankin vuonna 1929, ja vain vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa julkaistiin kirjaan perustuva elokuva, joka sai Oscar-palkinnon ja sotaelokuvien klassikon maineen. Paras kaverini IMDb myös kertoo minulle, että kirjasta tehtaillaan tällä hetkellä upouutta elokuvaversiota, joten kirjan asema ei ole vähentynyt sitten kolmekymmentäluvun. Ja miksi olisikaan; suunnilleen sivulla 20 totesin, että kirja on hienoin ensimmäisestä maailmansodasta koskaan kirjoitettu teos.

Vaikka kirja on ulkoisilta piirteiltään helppolukuinen (parinsadan sivun tienoilla, sisältää enimmäkseen lyhyitä, ytimekkäitä virkkeitä), meni minulta sen lukemiseen enemmän aikaa kuin moniin sitä kolme kertaa pidempiin teoksiin. Pienestä koostaan huolimatta kirja on painavaa tavaraa. Yksinkertaiset, karut lauseet kertovat lyhykäisyydessäänkin niin paljon, että lukeminen hengästyttää. Kirja on käsittämättömän aito ja rehellinen, ja kirjan tapahtumista lukeminen aitoudessaan on melko murskaava kokemus. Elämässä törmää välillä teoksiin, jotka iskevät syvälle ja kovaa, mutta joihin tutustuessa ymmärtää, ettei niitä tule koskaan ymmärtämään. All Quiet on the Western Front on sellainen kirja.

Sen enempää en kenties kykene tästä kirjasta sanomaan. Jos tykkäätte kärsiä mutta olette sitä mieltä, että pasifismi on aika jees, suosittelen tutustumaan tähän kirjaan. Minä puolestani menen nyt suihkuun itkemään, kiitos.

Ps. Vielä vähän käännöksestä; en edes tiedä, miksi luin tämän englanniksi, kun sekin on kuitenkin käännös. Nyrkkisääntöni on: lue alkuperäiskielellä jos suinkin voit, jos et voi niin suunnilleen mikä tahansa kieli käy. Englanninnos nyt vain sattui olemaan kirjaston hyllyssä. En huomannut kieliasussa epämiellyttäviä yksityiskohtia.

Erich Maria Remarque - All Quiet on the Western Front
Vintage Classics [1926] 1996
208 sivua

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

John Boyne - The Absolutist

Asioiden käsittely saattaa helpottaa niistä toipumista, kerrotaan. Tässä sitä nyt sitten ollaan.

Päätin tänään hetken mielenjohteesta lukea John Boynen kirjan The Absolutist. Eräs ystäväni luki kirjan jokin aikaa sitten ja ilmoitti sen tuottavan mitä suurinta tuskaa, ja minä, noh, olen aina pitänyt tuskasta. Minulla ei taida olla yhtäkään lempikirjaa, joissa 90% hahmoista ei esimerkiksi kokisi äärimmäisen masentavaa loppua (Les Misérables, Moby-Dick...) Tänään halusin lukea jotain koukuttavaa ja nopeahkoa, ja The Absolutist vaikutti tarpeisiini sopivalta.

Kirja sijouttuu muutamalle eri aikatasolle, pääosin juoksuhautoihin Ranskassa vuonna 1916 ja sodasta hiljalleen toipuvaan Norwichiin vuonna 1919. Päähenkilö on Tristan, ensin 17-vuotias englannin puolella taisteleva sotilas ja sitten 21-vuotias sotaveteraani, jolla ei ole ollut elämässä paljon onnea: lihakauppiaan poika on saanut lähtöpassit kotoaan 16-vuotiaana, ainoan ystävyyssuhteen päätyttyä katkerasti, ja on kutsuntojen alkaessa valehdellut ikänsä päästäkseen sotimaan. Ennen laivaan lastaamista ja Ranskan rintamille kyydittämistä sotilaat pitää tietysti kouluttaa, ja harjoitteluleirillä Tristan tapaa Will Bancroftin, Norwichläisen kirkonmiehen moraalitietoisen pojan. Kuten nopeasti käy ilmi, tämä tapaaminen vaikuttaa Tristanin loppuelämään hyvin ratkaisevalla tavalla. Sodan jälkeen Tristan pistäytyy Willin kotikaupunkiin tapaamaan tämän siskoa, joskin on etukäteen päättänyt jättää kertomatta tälle, mitä hänen ja Willin välillä tarkkaan ottaen tapahtui.

The Absolutist on niitä kirjoja, joiden onnellisempienkin kohtien yllä leijuu epätoivon uhka. Kirjan tapahtumien ajankohta ei tietenkään auta asiaa; en tiedä kovin monesta ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvasta romaanista, joka olisi iloinen, hellyyttävä tai toiveikas. John Boynen teos vie sydänsurun uhan kuitenkin äärimmilleen paljastaessa pienin vihjein tulevaa juonta etukäteen. Usealla eri aikatasolla vaihteleva narratiivi ei pelkää tulevien tapahtumien ennakoimista, mutta pitää kuitenkin huolen siitä, ettei lukija missään vaiheessa todella arvaa, mitä tuleman pitää. Itse yritin läpi kirjan kehitellä lukuisia worst case scenarioita, mutta kun vyyhti lopulta purkautui, lopputulos oli pahempi kuin yksikään kuvitelmistani. Seurasi pitkä kiroilu- ja kyynelryöppy. Tästä on nyt pari tuntia aikaa, mutta alan yhä päästellä ärräpäitä joka kerta, kun muistan, mihin teoksen suomennoksen nimi viittaa. Ystäväni varoitteli etukäteen, että "aina kun luulet, että se sattuu, niin usko pois, se sattuu pian vielä enemmän". Uskoin, mutten kuitenkaan osannut varautua.

Teos ei kirjoitusasultaan tehnyt minuun erityisen suurta vaikutusta. Boyne kirjoittaa kauniisti, mutta ei niin ainutlaatuisesti, että olisin pysähtynyt säännöllisesti ihailemaan lauserakenteita tai sanavalintoja. Mutta jos minun pitää valita, luenko mieluummin kirjaa, jonka kieli saa minut haukkoman henkeä, vai kirjaa, jonka juoni aiheuttaa minulle sanoinkuvaamatonta tuskaa ja saa minut täyttämään kolme ämpärillistä suolavedellä, valitsen kiistatta jälkimmäisen. Enkä tosiaankaan tarkoita, että Boynen kieli olisi tylsää, päinvastoin; se on hyvinkin kekseliästä ja värikästä. Tarina vain jätti kielen jokseenkin varjoonsa.

(Ja siis, toki tarina oli suorastaan pateettisen yltiömelodramaattinen ja masentava. Mutta se oli pateettisen yltiömelodramaattinen ja masentava juuri sellaiselle tavalla, joka puree minuun. On vaikeaa tarkastella narratiivia kriittisesti, jos hädin tuksin näkee tekstiä kyyneleiden lävitse. Jos ette ole vielä huomanneet, olen pahimman luokan tunteellinen nössö.)

En sinänsä haluaisi suositella tätä kirjaa kenellekään, sillä en ole sadisti, mutta jos tykkäätte kirjoista, jotka sisältävät surullisia homoseksuaaleja, moraalisia ongelmia ja sodankäyntiä, ja jotka on kirjoitettu tuskantuottamismielessä, kannattaa ehkä tarttua tähän. Olen varma, että useat sulkevat kirjan kannen viimeisen sivun luettuaan haukotellen, päätään pudistellen ja tuhahtaen, että lukijan itkettämisen halu näkyy siinä liian selkeästi, ja osittain olen samaa mieltä. Minun on kuitenkin aina vaikea arvioida kirjaa kriittisesti, jos olen kokenut sitä lukiessani suunnilleen kaikki lajissani havaitut tunteiden skaalat. Jos kirja on kovin feelsikäs, minä vähät välitän sen objektiivisesta tarkastelusta. Kaiken kaikkiaan The Absolutist iski minuun melkoisen lujaa, ja olen varma, että menee pitkä aika, ennen kuin lakkaan muistelemasta sitä henkisen ja osittain fyysisenkin kivun määrää, jota tämä kirja minulle aiheutti.

John Boyne - The Absolutist
Black Swan 2012
427 sivua

perjantai 10. huhtikuuta 2015

David Nicholls - The Understudy

Siitä on jo varmaan vierähtänyt noin kuukausi, kun tämän kirjan luin, mutta kirjoitanpa siitä silti.

Jos kaipaan jotain äärimmäisen turruttavaa ja aivot narikkaan -lukemista, saatan tarttua David Nichollsin kirjaan. Kaveri on suorastaan liikuttavan itseään toistava ja ennalta-arvattava, ja siksi mitä helpointa luettavaa. Ei tarvitse lukiessa paljon pohdiskella. Jokainen henkilöhahmo on joko astetta ärsyttävämpi tai mukavampi kuin edellinen, ja tapahtumat lähtevät aina siihen suuntaan, joka aiheuttaa lukijalle suurinta mahdollista myötähäpeää.

The Understudy on kolmas David Nichollsilta lukemani kirja, ja odotetusti se noudatti kahden aiemmin lukemani teoksen kaltaista reseptiä. Resepti David Nichollsin kirjaan on yleensä seuraavanlainen:

- Otetaan yksi mieshenkilö. Mies on kunnon kaveri ja tahtoo yleisesti ottaen hyvää ihan jokaiselle, mutta on silti varsinainen nuija. Hän haluaa mediaseksikkään ammatin, ja joskus jopa sellaisen saavuttaa, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että hän törppöilee jatkuvasti eikä oikeastaan etene yhtään mihinkään.

- Otetaan yksi naishahmo. Naishahmo on huomattavasti älykkäämpi, oppineempi, mukavampi ja noin muuten vain parempi ihminen kuin keskeinen mieshahmo. Nainen ei ole "klassisen kaunis", ja tämä hyvin tärkeä seikka tehdään lukijalle selväksi moneen otteeseen. Tästä huolimatta hänen pitkät, tuuheat suortuvansa hulmuavat tuulessa menemättä koskaan hänen silmilleen tai tarttumatta hänen hyvällä maulla valittuun, kevyesti sipaistuun huulipunaansa. Hän ei ole mallimitoissa, mutta on onneksi kuitenkin normaalipainoinen, ja hänen vartalonsa kaaret löytyvät "juuri niistä oikeista paikoista". Huolimatta pienistä vioista hänen olemuksensa tekee hänestä maailman kauneimman naisen. Myös tämä tehdään lukijalle selväksi moneen otteeseen.

- Kuten arvata saattaa, edellä mainitut mies ja nainen tapaavat toisensa. Heidän huumorintajunsa ovat identtiset, ja he heittävät sivusta toiseen sanavalmiisti keksiliästä läppää. Jostain kumman syystä tarinan varrella pariskunta päätyy yhteen, tai ainakin katkeransuloisesti yhteen, ja vaikkei loppu ole onnellinen, lukija voi huokaista helpotuksesta. Loppu on nimittäin juuri tarpeeksi lähellä onnellista tuottaakseen tyydytystä, mutta silti tarpeeksi kaukana onnellisesta välttääkseen "kliseet".

The Understudyn tapauksessa mies on luuserihko näyttelijäyrittäjä, joka pyrkii epätoivoisesti kohti uransa huippuroolia. Sellaista ei vain kuulu. Pelleilyyn ovat kyllästyneet eron ottanut ex-vaimo ja tytär, jonka seurassa miehellä on jotenkin aina tuskallisen kiusallista. Elämä pyörii samassa kiusallisessa kehässä, kun mies (ironisesti nimeltään Steven McQueen) palkataan "maailman kolmanneksi seksikkäimmän miehen", menestyneen näyttelijän, varanäyttelijäksi teatterin myyntimenestykseen. Steven siis vain odottaa päivää, jolloin oikea näyttelijä sairastuisi ja hän saisi mahdollisuuden loistaa ilmiömäisillä näyttelykyvyillään, mutta jostain syystä sitäkään päivää ei vain kuulu. Eräänä päivänä ympyrä notkahtaa kuitenkin hieman, kun Steven saa kutsun tämän maailman kolmanneksi seksikkäimmän miehen kotibileisiin, ja tapaa miehen vaimon, joka sattuu olemaan se Nicholls-kirjan reseptin kohta kaksi. Tarina on lopultakin valmis etenemään ennalta-arvattavan notkeasti myötähäpeää tuottavien sattumuksian kautta "kliseettömään" loppuunsa.

Kuulostanko aavistuksen verran katkeralta? Se ei suinkaan ole tarkoitukseni. Kirja nyt vain sattuu olemaan niin täydellisen mitäänsanomaton, että minun piti miettiä varmaan viitisen minuuttia päähenkilön nimeä, vaikka siihenkin liitty "ratkiriemukas" vitsi. Olen lukenut kirjan vasta kuukausi sitten, mutta mielestäni alkaa jo nyt kadota suuria siihen liittyviä paloja. Muistan kuitenkin selkeästi, että kirja oli hyvin perussettiä; tarina luuserimiehestä, jolla ei onnista kunnes onnistaa (vai onnistaako sittenkään), paljon mukiinmenevää läppää, jolle joskus nauroin mutta usein en, mitä noissa nyt aina on.

Ymmärrän kyllä, miksi David Nichollsista tykätään, mutta omalta osaltani alan olla himppusen kyllästynyt itseään toistaviin narratiiveihin ja luuserimiehiin. Ensimmäinen Nichollsini oli Starter for Ten, joka on mielestäni edelleen jossain määrin samaistuttava ja hulvaton teos, mutta mitä enemmän luen herran teoksia, sitä heikommin ne minut vakuuttavat. Alkaa hiljalleen tuntua siltä, että on istunut samassa vuoristoradassa liian pitkään. Alkaa tulla paha olo. Tarvitsee tauon, ja ehkä raikasta vettä. Ja sitä rataa. (Jonain päivänä vielä kompastun omaan metaforaani.) Ehkä miellyttävin asia The Understudyssa oli se, että se on tosiaan kohtuullisen lyhyt ja hyvin helppolukuinen. En jäänyt kitumaan kauaksi aikaa. En minä kirjaa suinkaan vihannut, mutta ei se minua myöskään liiemmin viihdyttänyt; olo oli lähinnä puutunut. Loppu tuntui tervetulleelta.

Kuten arvata saattaa, edellä esiteltyjen seikkojen vuoksi en kuulunut siihen ihmisryhmään, joka odotti syksyllä Nichollsin uutuutta henkeä pidättäen. Olen edelleen aika varma, että sekin sisältää luuserimiehen ja sarjan myötähäpeää tuottavia juonenkäänteitä. Luen sen ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa, jos kaipaan jälleen aivojen totaalista puudutusta. Mutta siihen on toivottavasti pitkä aika.

David Nicholls - The Understudy
Hodder & Stoughton 2006
406 sivua

maanantai 6. huhtikuuta 2015

George Eliot - Middlemarch

Tarkoitukseni oli lukea George Eliotin Middlemarch jo joululomalla. Latasin teoksen lukulaitteeseen ja aloin lukea sitä tammikuun alun Lontoon-matkalla, mutta tarkoitus jäi yritykseksi. Ensimmäiset sata sivua kirjasta olivat mielestäni äärimmäisen pitkäveteisiä, ja kaikkien henkilöhahmojen tarkoitus tuntui olevan mahdollisimman ärsyttävien ratkaisujen tekeminen. En kuitenkaan luovuttanut vähällä, ja vaikken saanut luettua kirjaa loman aikana, etenin Middlemarchissa hitaasti useimpien lounastaukojen aikana (sillä lounastauolla kirjan lukeminen Kindleltä on maailman paras asia). Kiitän itsepäisyyttäni siitä, etten suostunut luovuttamaan ja että kahlasin kirjaa noin sivulle 300 saakka, sillä silloin se alkoi pikku hiljaa ryömiä kiinnostavaan suuntaan. Sivun 500 jälkeen luin kirjan loppuun miltei yhteen menoon. Minun on kaiketi mahdotonta lukea noin tuhatsivuinen kirja ilman, että ihastuisin siihen.

Middlemarch on tosiaan melkoinen järkäle, ja siihen on ahdettu suunnaton määrä henkilöhahmoja (yli sata) ja tapahtumia (en todellakaan tiedä, kuinka monta). Tarina sijoittuu kuvitteelliseen englantilaiseen Middlemarch-kylään vuoden 1830 tienoilla, ja seuraa kylän lukuisten asukkaiden lomittumisia ja yhteentörmäyksiä. Keskiöön asettuu nuori Dorothea, joka on tympääntynyt joskin alistunut sukupuolelleen asetettuihin rajoituksiin ja luulee saavansa elämäänsä täytettä mennessään naimisiin huomattavasti vanhemman ja "oppineemman" miehen kanssa. Keskeistä osaa näyttelee myöskin nuorehko lääkärimies Lydgate, joka saapuu Middlemarchiin aikeinaan mullistaa lääketiede ja jäädä siten historiankirjoihin, ja joka päätyy solmimaan liikesuhteen paikallisen pankinjohtajan kanssa. Pakkaa sekoittavat myös viehättävä ja hyvään elämään tottunut Rosamond Vincy, tämän hyväntahtoinen mutta rasavilli veli Fred, sekä sisarusten lapsuudenystävä, käytännönläheinen ja "valitettavan tavallisennäköinen" Mary Garth. Juonta on jokseenkin hyödytöntä lähteä selostamaan, se kun sattuu olemaan harvinaisen pitkä ja polveileva.

Kirjassa George Eliot pyrkii antamaan mahdollisimman realistisen ja autenttisen kuvan englantilaisesta elämästä. Kirjan koko nimi, Middlemarch: A Study of Provincial Life, jo yksistään viittaa siihen, ettei kirjan ole tarkoitus olla mikään höpsö seikkailu vaan vakavaa, asiallista, lähes tutkimuksellista tekstiä. Välillä tämä asenne kävi hermoilleni. "Lopeta se samperin snobbailu", ärisin kirjalle. Mikä vielä pahempaa, George Eliotissa on helposti havaittavissa ajalleen tyypillistä sisäistettyä misogyniaa (enkä yhtään ihmettele miksi), ja usein hän esittää esimerkiksi pidettävät naishahmot "muista naisista poikkeavina", lajilleen epätyypillisinä. Tavallista naista, Rosamondia, kuvataan turhanpäiväisenä ja itsekeskeisenä, oikeaa elämää ymmärtämättömänä maalaistytöntyllerönä, joka mennessään avioon aiheuttaa ymmärtämättömyydellään tuskaa ja kärsimystä aviomiehelleen. Sen sijaan hartaasta ja tiedonjanoisesta Dorotheasta muistetaan mainita useaan otteeseen, että hän painii aivan omassa sarjassaan, ei muistuta lähiympäristönsä naisia tipan tippaa ja on siksi heistä kaikista ylivoimaisesti paras. Huomattavaa on kuitenkin se, ettei Dorothea itse pidä naapuristonsa naisia itseään alempiarvoisina, mistä olin hyvin kiitollinen, ja varsinkin loppua kohden Dorothean suhde juuri Rosamondiin on hienoa luettavaa.

Teos hyötyy suunnattomasti pituudestaan. Kuten aiemmin kirjoitin, olin alussa suoraan sanottuna tuskastanut; pidin kyllä kirjan asusta ja tyylistä, mutta tapahtumat ja hahmot eivät herättäneet minussa lämpimiä tunteita. Kirjan edetessä opin kuitenkin tuntemaan heidät aina vain paremmin, aloin välittää heidän hyvinvoinnistaan aidosti ja toivoin, että heidän tarinansa loppu olisi onnellinen. Kirjan sivumäärä antaa tilaisuuden todella paneutua elämään Middlemarchissa; kuten kuvitella saattaa, tuhat sivua tarjoaa riittävästi aikaa monen hahmon ja juonenkäänteen esittelemiseen ilman, että teos alkaa näyttää sekavalta tai ahtaalta. (Joskus jouduin kuitenkin miettimään ankarasti, mitä sukua kuka oli kellekin ja miten he liittyivätkään tarinaan.) Johtuen Eliotin tutkimuksellisesta otteesta romaanikirjoittamiseen olin aluksi huolestunut, että teksti olisi jäykkää ja yksipuolista, mutta onneksi kirja todisti pelkoni vääräksi. Etenkin dialogi on hyvin värikästä ja leikkisää, ja alleviivailin lukiessani monia erinomaisia kohtia.

Middlemarch vaatii melkoista kärsivällisyyttä, mutta on mielestäni ehdottomasti lukuaikansa arvoinen. George Eliot halusi kirjoittaa älykkäästi ja tarkkanäköisesti, ja pääsi tavoitteeseensa, mutta onnistui olemaan samalla aidosti tunteita herättävä ja viihdyttävä. Lukisin uudestaan.

George Eliot - Middlemarch
Project Gutenbarg [1871-2] 2008
noin 1000 sivua

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Mary Renault - The Last of the Wine

Tässä pari asiaa, jotka olen oppinut tähänastisen elämäni aikana:

1) Kannattaa lukea Mary Renaultin kirjoja.
2) Niitä lukiessa täytyy kuitenkin aina muistaa odottaa pahinta.

Olen viime keväästä lähtien yrittänyt hamstrata kaikki Mary Renaultin historialliset romaanit omaan hyllyyni, ja projekti on varsin hyvällä mallilla. Kirjojen lukeminen on kuitenkin hitaampaa touhua, sillä jokainen teos on aiheuttanut minulle niin suuria henkisiä kärsimyksiä, että olen aina kirjan luettuani vannonut lopettavani koko lukuharrastuksen. Parin kuukauden kuluessa olen kuitenkin aina unohtanut, kuinka julmia Renaultin juonenkäänteet ovat, ja uskaltanut tarttua uuteen niteeseen.

Edellinen Renaultini oli hänen ensimmäinen historiallinen romaaninsa, The Last of The Wine. Tarina seuraa Alexiasta, ylhäisen suvun nuorta esikoista, joka seikkailee Ateenassa peleponnesolaissotien aikaan. Alexias on kaunis ja etevä, ja pärjää niin juoksukilpailuissa kuin sofistien keskustelutuokioissakin. Ihailijoista ei myöskään ole puutetta, päin vastoin; tarjousten torjuminen alkaa jo käydä työlääksi. Nuorukainen joutuu kuitenkin aikuistumaan nopeasti, kun Alexiaan isä kutsutaan taistelukentille, ja Alexias jätetään vastuuseen perheensä talosta, nimestä ja tulevaisuudesta. Alexiaan on löydettävä oma tapansa olla ja toimia, eikä tehtävää ole tehty turhan helpoksi.

Okei, en ole varmaan ikinä kirjoittanut kämäisempää kuvausta kirjan juonesta, mutta The Last of The Winen neljäsataa sivua on mahdutettu täyteen pientä printtiä, joten teoksessa on aivan hirvittävän paljon tavaraa! Esimerkki: kun kirjasta oli jäljellä 20 sivua ja hyväuskoisena luulin tarinan jo lauhtuneen ja käyvän yöpuulle, tapahtuikin uskomaton juonenkäänne, jonka ansiosta itkin kaksikymmentäviisi minuuttia niin voimakkaasti, että tyyny jolla lepuutin päätäni oli märkä tuntikausia. (Ks. yllä: Odota aina pahinta.)

Kirja on melko perinteinen nuoren pojan kasvutarina, joskin sillä poikkeuksella, että 1) eletään n. 430-lukua eaa. ja 2) Ateenan kaupunkivaltiossa toimi institutionalisoitu pederastia. Saan aina sätkyn, kun joku sekoittaa pederastian homoseksuaalisuuteen, sillä pederastia oli samperin typerä naisvihaan perustuva järjestelmä, jolla ei ole juuri mitään tekemistä nykypäivänä tunnettujen seksuaalisten suuntautumisten kanssa. Mary Renaultin tarinoissa keskeiset henkilöhahmot elävät kuitenkin yleensä parisuhteissa, jotka eivät pistäisi silmään nykypäivään sijoitetuissa kirjoissa, mikä on mielestäni ensiluokkaista. Leidin kirjoja lukiessa saa kaikki historiallisten romaanien hyvät puolet ilman, että joutuu nyrpistelemään nenäänsä joko olemattomille tai kapeasti kuvatuille queer-hahmoille. Oikeastaan Mary Renaultin kirjoissa institutionalisoitu pederastia tuodaan esille enimmäkseen siten, ettei keskeinen pariskunta käy milloinkaan läpi väsyttävää homoseksuaalista paniikkia. Lisäksi Renaultin kirjoja lukiessa en voi muuta kuin ihmetellä, miten joku on uskaltanut kirjoittaa niin avoimen homoa materiaalia 50-luvulla. (Renault oli jo tämän kirjan julkaiseminen aikaan muuttanut tyttöystävänsä kanssa Cape Towniin ja hämmästytti Britannian LGBTQ+ -yhteisöä sieltä käsin. Mary, olit ihana.)

Kirja piti tiukasti otteessaan alusta loppuun, joskin käytin lukemiseen ennätyksellisen pitkän ajan, yli kaksi viikkoa. Se ei kuitenkaan johtunut tarinan pitkäveteisyydestä tai etenemättömyydestä vaan ainoastaan siitä, että olin välillä niin peloissani tulevista juonenkäänteistä, etten yksinkertaisesti uskaltanut lukea kirjaa eteenpäin. Mary Renaultin tapa kirjoittaa on juuri minun makuuni, ja pysähtelin satunnaisesti vain tuijottamaan lauserakenteita ja huokailemaan niiden ihanuudelle. Olin suorastaan äimistynyt siitä, että The Last of the Wine on Renaultin ensimmäinen historiallinen romaani, sillä jo siinä on hänen romaaniensa hienoimmat puolet. Vaikkei kirja olekaan lempi-Renaultini, olin aivan lumoutunut. Historia tuntee aika monia tekijöitä, jotka olisivat halunneet kirjoittaa "vakavia historiallisia teoksia", mutta joiden yleisöä kiinnostivat ainoastaan kevyet aikalaiskuvaukset (krhmmACDmmmkh). Mary Renault nousi suosioon kuitenkin juuri historiallisten romaaniensa ansiosta, enkä todellakaan ihmettele; nainen oli yksinkertaisesti nero. Harva kirjailija onnistuu lunastamaan korkeat odotukseni niin täydellisesti kirjasta toiseen.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Sarah Waters - The Paying Guests

Tämä on taatusti kirja, josta tullaan naputtelemaan arvostelu tuhanteen ja yhteen kirjablogiin, mutta kenties kerrankin onnistun olemaan ensimmäisten suomalaisbloggarien joukossa. Ennenkuulumatonta. Aion nauttia tästä täysin siemauksin.

Meinasin kompastua ällistyksestä kun metsästin itselleni joululomaluettavaa ja löysin entisen kotikyläni kirjastosta Sarah Watersin uusimman romaanin The Paying Guests. Turun kirjastossa kirja ei ole vielä edes saatavilla, ja olen melko varma, että sitten kun on, jonotuslistalla saa viettää noin kolme elämää. Olin kaavaillut lukevani kirjan joskus vuoden 2031 paikkeilla, mutta nyt sainkin sen luettua jo vuoden 2015 ensimmäisellä viikolla.

Watersin uutuus on ollut odotetusti huomion kohteena. Menestyskirjailijan mainostettiin palaavan kirjan kanssa juurilleen - siis naisten välisiin suhteisiin, ja siitähän minä riemastuin. Elän yhteisössä, jossa jokainen kulttuurituote otetaan vastaan hurraahuudoin, jos siinä on hyvin esitettyjä queer-henkilöhahmoja. Nautin Watersin edellisestäkin teoksesta, mutta totuus on ja pysyy, että jokainen kirja on parempi, jos siinä on keskeisiä queer-hahmoja. Watersin teoksissa keskeiset queer-hahmot ovat vieläpä enemmän sääntö kuin poikkeus, mikä on ensiluokkaista. Leidin teoksissa joutuu yleensä arvailemaan ainoastaan, tulevatko kirjan seikkailijat olemaan viimeisillä sivuilla onnellisia vai onnettomia. (Onnellinen queer-kirjallisuushan on tunnetusti maailmankaikkeuden hienoin asia. Että minäkö puolueellinen?)

Eteenpäin. "Juurille palaavassa" romaanissaan Waters kertoo tarinan myöhäisparikymppisestä Francesista, jonka takana on loistava tulevaisuus. Muutama vuosi sitten päättynyt ensimmäinen maailmansota on vienyt molemmat veljet, ja sodan jälkimainingit vielä perheen rahat hukanneen isän ja mukavan, aktivismintäyteisen ja boheemin elämän rakastavan puolison kanssa. Kohtaloonsa taipuneena Frances elää rapistuneessa, myyntikelvotonta roinaa pursuavassa talossa parempia aikoja muistelevan äitinsä kanssa. Elämä kuitenkin mullistuu, kun naiskaksikko päätyy rahatilannetta helpottaakseen ottamaan parin vuokralaisia. Mr ja Mrs Barber näyttävät päällepäin tavalliselta, iloluontoiselta ja elämäänsä tyytyväiseltä pariskunnalta, mutta yhteiselon kautta alkaa paljastua yhtä ja toista - niin Barberin pariskunnasta kuin Francesistakin. 

Kirja alkaa mielenkiintoisesti, ja kutakuinkin puoliväliin saakka tarina piti minut vahvasti otteessaan. Kieli oli Watersille tyypillisesti värikkään kuvaavaa ja yksityiskohtaista, mistä olen aina pitänyt, ja Francesin hahmo oli säälittävällä tavalla samaistuttava. Ensimmäisten juonenkäänteiden ja paljastusten jälkeen ote alkoi kuitenkin lipsua. Niin pitkään kuin tarinan arvoitukset koostuivat henkilöhahmojen historiasta, oli lukeminen miellyttävää ja palkitsevaa. Ennen pitkää hahmojen taustat on kuitenkin käyty läpi perinpohjaisesti, ja juonen täytyy alkaa liikkua eteenpäin omillaan. Niin se tekeekin, joskin jokseenkin laahaten. Mukana oli makuuni liian paljon jahkailua ja tasapainottelua eipäs-juupas -akselilla. Olen aina luottanut Sarah Watersin yllättää lukijansa niskakarvat nostattavalla tavalla - hyvässä ja pahassa - mutta The Paying Guestsissa ei aiempien teosten kaltaista ultimaattista juonenkäännettä tapahtunutkaan. Loppuratkaisu tuntui laimealta ja pakotetulta. Lisäksi avainhenkilö Francesilla, jonka kautta tapahtumia seurattiin kolmannessa persoonassa, tuntui olevan vaikeuksia muodostaa lopullinen mielipide kanssahenkilöistään, ja tämä heijastui hänen kauttaan myös minun kuvaani samaisista henkilöistä; en loppumetreilläkään osannut oikein sanoa, pidinkö esimerkiksi Lilianista vai en.

Watersin kuopus oli siis hienoinen pettymys. Siinä on paljon niitä puolia, joista kirjailijaa on ennestään kiitelty, mutta todellinen koukku puuttuu. The Paying Guests on kelpo lukukokemus, ja sen keskenjättämistä on vaikea kuvitella. Lähes yhtä vaikeaa on kuitenkin kuvitella koko teoksen lukemista uudelleen. Jos on mahdollista saada kirja vuosien päästä uudelleen lainaan, saatan nopeasti dippailla joihinkin lempikohdistani, mutta eiköhän se ole siinä. Watersin parhaimmistoon teos ei lukeudu, enkä aio hankkia sitä omaan hyllyyni.

Sarah Waters - The Paying Guests
Virago 2014
566 sivua