Minulla on ollut vuosien ajan sitkeä viha-rakkaus -suhde Charles Dickensiin. Nyt minun on ehkä kuitenkin haudattava sotakirves lopullisesti, sillä sain juuri luettua uuden lempi-Dickensini loppuun. Ja millainen kirja se onkaan.
Kaikki alkoi kesäprojektistani, joka on Jamie Bellin koko filmografian katsominen. Koska olen fanittanut häntä lähes kymmenen vuotta, tehtävä ei ole kovin vaikea eikä tuskainen - ensinnäkin, on aika vähän kyseisen näyttelijän elokuvia, joita en olisi nähnyt, ja toiseksi, vaikka elokuva olisi surkea, mieltäni lohduttaa ajatus siitä, että Jamie Bell on maailman paras alle kolmekymppinen näyttelijä. (Kun hän täyttää ensi vuonna 30, hän on maailman paras kolmekymppinen näyttelijä. Tyyppi sai Baftan 14-vuotiaana ja ansaitsi sen sataprosenttisesti.) Sattumoisin Jamie Bell on näytellyt 2000-luvun alun filmatisaatiossa Nicholas Nicklebystä, mahdollisesti ainoasta Dickensin teoksesta, jonka juonesta minulla ei ollut mitään havaintoja. Leffassa näyttelevät myös Charlie Hunnam, Anne Hathaway, Romola Garai ja, huvittavaa kyllä, Christopher Plummer. Ihmettelen vain sitä, miksen ollut katsonut elokuvaa jo aiemmin.
Yllätyksekseni kyseinen filmatisaatio osoittautui mestariteokseksi. Vaikka alkuperäisteos on pituudeltaan sellaista tuhannen sivun luokkaa, en kavahtanut moista, vaan päätin ladata sen lukulaitteeseeni välittömästi. Ja voi pojat, ellen olisi jo omistanut tulevaa graduani Melvillelle, käsittelisin varmaan Dickensiä, niin käsittämättömän suuresti minä kirjaan ihastuin.
Dickens on kirjailija, jota rakastaisin inhota ihan vain sen takia, että hän on brittiläisen 1800-luvun kirjallisuuden keulakuvana toimiva valkoinen heteromies, joka nostetaan hämmästyttävän korkealle jalustalle huolimatta siitä, että hänen kirjansa ovat ennalta-arvattavaa lukijoiden koukuttamiseen pyrkivää kioskikirjallisuutta. Mutta sitten muistan, että joka samperin kerta kun luen Dickensin kirjoja, sivujen käsittämätön määrä unohtuu ja henkilöhahmojen kokemukset saavat minut itkemään ja nauramaan. Puhumattakaan sitten siitä, kuinka suuri yhteiskunnallinen merkitys herran kirjoilla oli, ja kuinka hänen fiktionsa konkreettisesti paransi monien sorrettujen asemaa. (Esimerkiksi Nicholas Nicklebyssä kritiikin kohteeksi joutuvat lapsia retuuttaneet Yorkshiren koulut, ja vuosia myöhemmin kirjoitetussa esipuheessa kerrotaan, että puheen kirjoittamisen aikaan kyseiset koulut oli lakkautettu, paljolti kirjan ansiosta.) Pakko myöntää, että olen hieman Dickens-fani.
Ja kuten jo aiemmin kirjoitin, Nicholas Nickleby on dickenseistä lempparini. Kirjan eponyyminen päähenkilö Nicholas on parikymppinen maalaisherrasmiehen poika, jonka perhe joutuu ahdinkoon isän yrittäessä rikastua keinottelulla. Omaisuuden menetettyään perheen pää on kuollut "sydänsuruun" ja jättänyt puille paljaille vaimonsa ja kaksi lastaan. Kuolinvuoteellaan herra Nickleby on vaatinut vaimoaan turvautumaan vanhempaan veljeensä, Ralphiin, jonka keinottelu on puolestaan tuottanut tulosta eli mittavan omaisuuden. Nicholas ja Kate matkaavat äitinsä mukana Lontooseen setänsä puheille, ja sedällä onkin suunnitelmia veljenlapsiensa "hyväksi": Nicholas lähetetään opettajaksi poikien sisäoppilaitokseen Yorkshiressa, ja Katelle hommataan paikka ompelijana. Pian sisarukset saavat surukseen huomata, ettei isän veli ole yhtä hyväsydäminen kuin he aluksi olettivat, ja saavuttaakseen uudelleen taakse jääneen onnen heidän on pistettävä peliin nokkeluutensa ja kestävyytensä.
Nicholas Nicklebyssäkin toistuvat toki kaikki Dickensin helmasynnit: hyvät ovat äärimmäisen hyviä ja kauniita, pahat ovat äärimmäisen pahoja ja rumia, kaltoinkohdeltu orpo osoittautuu jalosukuiseksi herrasmiehen jälkikasvuksi, mitä näitä nyt on. Kirjan juonen tiesin tietenkin katsottuani ensin elokuvan, mutta elokuvankin juonen ja käänteet osasin arvata ennalta aiemman Dickens-tuntemuksen perusteella. Tämä ei kuitenkaan menoa haitannut, ja välistä NN:ssä törmää myös piirteisiin, jotka jopa rikkovat perinteistä Dickens-kaava; vaikka päähenkilö Nicholas on suurimman osan ajasta hyvyyden perikuva, on hänelle suotu myös äkkipikaisuutta ja räiskyvää temperamenttia, jotka tekevät hänestä Dickensin useita muita loputtoman hyveellisiä henkilöhahmoja kiinnostavamman. Myös NN:n pääpahis on yllättävän monisyinen, ja piristävää oli myös se, että tyypin karsein piirre oli ulkomaalaisuuden sijasta rakkaus kapitalismiin. Jos siis tykkää Dickensin tyylistä mutta on kyllästynyt Bleak Housen ja Little Dorritin ranskalaispahiksiin, kannattaa ehkä vilkaista tätä kirjaa.
Ja no. En oikein jaksa keksiä "järkeviä perusteita" sille, miksi pidän tästä kirjasta. Pidän tästä kirjasta radikaaliuden, melkein feminististen ilmausten, liikuttavien henkilöhahmojen ja tällaisten katkelmien vuoksi. Suhtautumisestani kertoo paljon se, että äitini soitti minulle eilen vähän sen jälkeen, kun olin lukenut luvun 58, ja kävimme seuraavanlaisen keskustelun:
Äiti: "Ootko sä tosi väsynyt, kulta?"
Minä: "No eeen oikeastaan. Jos mä kuulostan jotenkin erikoiselta niin se johtuu siitä, että luin just surullisemman luvun IKINÄ ja oon itkenyt viimeiset kymmenen minuuttia ihan hysteerisesti."
Äiti: "No se selittää, kuulostat meinaan just siltä. Mut hyvä sentään että oot itkenyt jollekin tuollaiselle etkä millekään vakavalle."
Minä: "Niin, tää kirja on vaan tuhonnut mut emotionaalisesti mutta eipä tässä mitään, ha hah ha."
Nyrkkisääntö on, että jokainen kirja, joka saa minut tuntemaan jotain niin vahvasti, että haastan itkun voimakkuudessa yläkerran naapurin vauvan, on yksiselitteisen onnistunut. Tänään ensimmäistä kertaa kuukauteen minua ärsytti lähteä töihin; olisin vain halunnut maata sängyssä fiilistelemässä lempikohtiani. Tämän tekstin kirjoittamisen lomassa etsiskelen siistejä Dickens -t-paitoja. Olen mennyttä. Taidan ottaa toiseksi kesäprojektikseni lukea kaikki nekin Dickensin kirjat, joihin en ole vielä tutustunut.
Charles Dickens - Nicholas Nickleby
Project Gutenberg [1838-1839] 2006
n. 1000 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti