lauantai 7. marraskuuta 2015

Michael Chabon - The Amazing Adventures of Kavalier and Clay

Aika usein törmää ihmisiin, joiden harrastelukemisen peruspilari on: ”Jos ensimmäiset 20 sivua kirjasta eivät iske, kannattaa siirtyä seuraavaan kirjaan.” Epäilemättä tämä on monille lukijoille toimiva keino, mutta minä en kuitenkaan lukeudu siihen joukkoon. Saatan lukea kirjaa satoja sivuja paljoa nauttimatta, jos odotan kirjan käyvän paremmaksi. Ja useissa tapauksissa näin onkin käynyt.

Viimeisimpänä esimerkkinä on varmaan Michael Chabonin The Amazing Adventures of Kavalier and Clay. Teoksen lukemisesta on vierähtänyt kuukauden verran, mutta se määrä aikaa, jonka olen käyttänyt tuon kirjan miettimiseen, epäilemättä oikeuttaa myöhäisenkin blogikirjoitusajan. 

Pulitzer-palkinnon vuonna 2001 voittanut Kavalier and Clay oli yksi kesäkirjoistani. Luin ensimmäisen luvun joskus heinäkuussa, mutta jostain syystä aika tuolle kirjalle ei ollut silloin otollinen, ja jätin sen odottamaan vuoroaan. Palasin kirjan pariin vasta siinä vaiheessa, kun kirjaston viimeisetkin uusintakerrat oli käytetty ja eräpäivä lähestyi uhkaavasti. Lopulta minulla oli alle pari viikkoa aikaa lukea kirja, ja olin vähän huolissani; olin kirjasta erittäin kiinnostunut, mutta teos on kuitenkin 700 sivua pitkä, ja koulujutut pitivät kiireisenä. Kävisikö niin onnettomasti, että joutuisin palauttamaan kirjan kirjastoon kesken kaiken?

No, kuten tämän tekstin olemassaolosta voi päätellä, ei käynyt. Hyvin pitkään kuitenkin näytti, että voisi käydä. Luin ensimmäiset kolmisen sataa sivua jokseenkin välinpitämättömästi. Tykkäsin alkuasetelmasta ja hahmoista, ja olin kiinnostunut tulevista juonenkäänteistä, mutta en ollut kuitenkaan erityisen ihastunut. Hyvä kirja, mutta ei ehkä sen enempää, arvioin silloin.

Ja nyt sitten. 

Huokaus. 

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Kavalierin ja Clayn seikkailuista. Eletään vuotta 1939, ja eräänä iltana Sammy Klaymanin ja hänen äitinsä kotiin saapuu vieras; Prahasta New Yorkiin natsivainoja paennut Sammyn serkku Josef Kavalier. Nuoret päätyvät jakamaan asunnon ja pian myös ammatin: Sammy on päättänyt lyödä rahoiksi kasvavassa sarjakuvabisneksessä, ja nähdessään serkkunsa piirroksia hän ehdottaa yhteistyötä. Josef suostuu, sillä hän tarvitsee rutkasti rahaa pelastaakseen perheensä; vanhempansa, isoisän ja pikkuveljen, Prahasta Amerikkaan. Yhdessä serkukset muodostavat voittamattoman sarjakuvantekijäduon Kavalierin ja Clayn, ja heidän luomansa supersankari The Escapist murtautuu nopeasti lukijoiden sydämiin. Mutta voiko kuvitteellinen supersankari auttaa Josefia ja Sammya heidän oman elämänsä ongelmissa?

Miten kuvailisin Kavalier & Clayta? Sanotaanko vaikka: Jos luen hyvän kirjan, joka loppuu hienosti, tai kuten lempikirjani yleensä, traagisen kauniisti, saatan viettää minuutti/tuntitolkulla aikaa itkien ja valittaen. Harvoin luen kuitenkaan kirjoja, jotka saavat minut itkemään hysteerisesti monta kertaa KESKEN KIRJAN. Lopussa? Usein. Keskellä? Hyvin, hyvin harvoin. Ja silti Kavalier & Clay ylsi tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. 

Kertauksen vuoksi: ensimmäiset kolmesataa sivua luin sillä ajatuksella, että kenties tämä kirja paranee edetessään, ja jos ei, niin ei tämä nytkään huono ole. Kriittisen kolmensadan sivun jälkeen pääsin ehkä lukuvaiheista kauneimpaan: ”jos näille hahmoille tapahtuu jotain, KUOLEN”. Ja neljänsadan sivun jälkeen lähinnä toivoin, että olisin kuollut. Miten sama kirja voikin olla niin ihanan lempeä ja raa’an julma? Kirjan loppupuolella on mm. eräs aukeama, jolla tapahtuu kaksi täysin erilaista mutta yhtä hirvittävää juonenkäännettä, ja minulle on täysi mysteeri, miten joku voi olla niin hirviömäinen, että onnistuu mahduttamaan nuo juonenkäänteet samalla aukeamalle. 

Kirjalla oli pituutta tosiaan se ~700 sivua, mutta viimeisen sivun jälkeen teki mieli hypätä alkuun ja lukea koko hoito uudestaan – ja varsinkin ne ensimmäiset 300 sivua, joita en osannut aluksi arvostaa niiden ansaitsemalla tavalla. Tämä on pitkien kirjojen etu: ne vievät aikaa ja saattavat joskus koetella voimavarjoa, mutta niihin mahtuu enemmän asiaa. Kavalier & Clay asettuu monen vuoden mittaiselle aikajatkumolle, eikä lyhyt kirja voisi (ainakaan kovin helposti) sisältää tämän kaltaista hahmonkehityksen määrä tai juonenkulun riemuvoittoa, puhumattakaan faktuaalisesta sarjakuvien kulta-ajan käsittelystä ja historiallisista yksityiskohdista. Annoin teokselle Goodreadsissa neljä tähteä, mutta saatan jonain päivänä nostaa tähtimäärän viiteen, sillä olen miettinyt tätä kirjaa aika tavalla. Ärsyttävää oli ainoastaan se, että luettuani kirjan sain pitää sitä itselläni vain vähän aikaa, ennen kuin minun piti palauttaa se kirjastoon – ja joku toinen lainasi sen saman tien, joten se siitä kirjan pariin palaamisesta. (Voi tietenkin olla, että ~vahingossa ostan tämän tässä jonain päivänä.)

Toistaiseksi elän synkkää aikaa, sillä käsittääkseni kukaan ystävistäni ei ole lukenut tätä kirjaa. Kirja ei ole ollut kaiketi kovassa huudossa Suomessa – sitä ei ole edes käännetty suomeksi, vielä, vaikka muutama muu Chabonin teoksista on. Olen kuitenkin omalta osaltani yrittänyt edesauttaa Kavalier & Clayn suomenvalloitusta, sillä olen puhunut tästä kirjasta – hmmm – aika paljon. Joten hei te ihanat, voisko joku pliis lukea tän ja keskustella mun kanssa loputtomiin?

(PS. Kirjasta ostettiin aikoinaan audiovisuaaliset oikeudet, ja elän toivossa, että tästä vielä joskus tehdään minisarja. Lisäksi riemuni nousi potenssiin kuusi, kun kirjan luettuani uskalsin vihdoin mennä Tumblriin ja sain tietää, että kaikkien mielestä Armie Hammer olisi täydellinen Tracy Baker. Olen 100% samaa mieltä. Joten se minisarja mahdollisimman pian, jooko?)

(PPS. Odotan tämänvuotista Yuletidea enemmän kuin suunnilleen mitään muuta, ja toivon hartaasti, että joku kirjoittaa sen fix itin, jonka me kaikki lukijat ansaitsemme. Tiedän, että sitä on pyydetty.)

Michael Chabon - The Amazing Adventures of Kavalier and Clay
Fourth Estate [2000] 2010
639 sivua