Sarah Diemer - The Dark Wife

Eilen yöllä uni ei ottanut tullakseen, ja väsymystä odotellessa halusin lukea jotain kevyttä ja piristävää. Päädyin Sarah Diemerin The Dark Wifeen, joka minulla oli mukavasti lukulaitteella, koska sitä tarjottiin ilmaiseksi netissä kaikille, joita kiinnostavat mytologiat ja lesbofiktio. Guilty as charged.

The Dark Wife on mukaelma Persephonen mytologiasta. Persephone, sadonkorjuun jumalatar Demeterin ja ylijumala Zeuksen tytär, on elänyt eristyksissä Olympoksesta, vaellellut vapaana ystävystyen luonnon kanssa ja oppinut äidiltään kaiken tietämänsä maailman järjestyksestä. Maanpäälliset tarinat manalasta ja sen herrasta ovat aina saaneet Persephonen kavahtamaan, mutta kun Persephone sattumalta kohtaa manalan hallitsijan, kaikki muuttuu: manalan herra Hades onkin valloittava nainen, joka tarjoaa Persephonelle ulospääsyä juonittelevien jumalten silmien alta. Kun Zeus alkaa vaatia Persephonea luokseen Olympokselle, Persephone hyödyntää elämänsä ensimmäisen mahdollisuuden valita, ja karkaa Hadeksen luokse manalaan. Odottamattomasti manala tarjoaa Persephonelle tilaisuuden ystävyyden, rakkauden ja oman itsensä tavoittamiseen.

Kirja on niin helppolukuinen ja lyhyt, että vaikka minun piti lukea sitä vain hieman, päädyinkin lukemaan koko kirjan. Se, että pystyin lukemaan teoksen yhteen menoon, kertoo myös jotain siitä, ettei sen lukeminen ollut täyttä tuskaa. Tarina eteni sujuvasti, ja alkuperäistä mytologiaa on muokattu sen verran, etteivät juonenkulku ja loppuratkaisu ole täysiä kopioita. En kuitenkaan päätynyt pitämään kirjasta niin paljon kuin olisin halunnut.

Lukiessani en voinut olla vertaamatta The Dark Wifea Madeline Millerin The Song of Achillesiin, jonka luin 3+ vuotta sitten. Kirjoja yhdistää se, että ne ovat naisten kirjoittamia, selkeästi homosuhteeseen keskittyviä, monien young adult -kirjaksi luokittelemia mytologiamukaelmia. Minun lukukokemuksissani oli se ero, että Millerin kirja sai minut itkemään hysteerisesti, suosittelemaan sitä kaikille kavereilleni ja klikkaamaan sille Goodreadsissa viisi tähteä, kun taas Diemerin kirja oli mielestäni ihan kiva, muttei silti herättänyt kovin suuria tunteita, enkä hyvällä tahdollakaan voi antaa kirjalle enempää kuin kolme tähteä. Mikä The Dark Wifesta sitten puuttui The Song of Achillesiin verrattuna?

Ensinnäkin, kirja oli aivan liian lyhyt. 250 sivussa tarinan uskottavuus ja hahmojen kokonaisuus jäivät horjumaan. Etenkin loppua kohden Diemer alkoi kiirehtiä tapahtumien kanssa, eikä kirjan kliimaksille annettu tarpeeksi aikaa. Jäin ihmettelemään, miten tuhansia vuosia jatkunut konflikti voidaan ratkaista muutamassa sivussa. Kirjan tapahtumat eivät onnistuneet vakuuttamaan minua, ja siksi loppuratkaisu tuntui euforisen sijaan pettymykseltä. Toiseksi, kirjan naiivi, ensimmäisen persoonan kerronta kävi säännöllisesti hermoilleni. Virkkeet muodostuvat useista lyhyistä pilkulla erotetuista lauseista, jotka tuntuvat usein toistavan itseään. Mielenkiintoista on se, että The Dark Wifen kieli muistuttaa mielestäni paljon The Song of Achillesin kieltä – ja silti The Dark Wife alitti odotukseni. Tästä voimme päätellä, että kirja-, kirjoitus- ja kielimakuni ovat muuttuneet kolmessa vuodessa, enkä välttämättä pitäisi enää Madeline Millerinkään kirjasta yhtä paljon kuin ensimmäisellä lukukerralla. Hieman surullista.

Kerrataan kuitenkin vielä, ettei The Dark Wife ole huono kirja. Suurimman osan ajasta olin varsin tyytyväinen, ja odotin, miten Persephone ja Hades lopulta päätyisivät yhteen (vaikka prosessiin kuului hieman liikaa huokailua ja unenomaista tuijottelua minun makuuni). Olen kuitenkin aika varma, että olisin tykännyt kirjasta enemmän, jos olisin lukenut sen joskus vuosia sitten, silloin, kun olin jokseenkin epätoivoinen lhbt-representaatiosta kirjallisuudessa. Nyt olen lukenut jo niin paljon hyvää materiaalia, että kirjat, jotka ovat vain kivoja, saavat minut korkeintaan hymähtelemään ja nyökkäilemään. 

Sarah Diemer - The Dark Wife

Createspace Independent Publishing Platform 2011

264 sivua