Sovitus

Marssiessani ulos Turun yliopiston Luonnontieteiden talon ovista niin häikäisevään auringonpaisteeseen, että ihan silmiin sattui, tajusin välittömästi, mitä merkitsee se, että kirjalliset pääsykokeet ovat (ainakin tältä vuodelta) osaltani ohi. Se merkitsee sitä, että meikkiksellä on oikeasti mahdollisuus lukea vailla pienintäkään pistosta omassatunnossa. Nyt on saavutettu se kauan odotettu hetki, jolloin voi hautautua kirjallisuuden nautinnollisiin syövereihin ilman, että kukaan nalkuttaa: "Hei eiks sun pitäis olla lukemassa kokeisiin?" Melkoisen superia.

Mielialani saattoi hieman laskea, kun sairaistuin heti pääsykokeiden päätteeksi ärsytyskynnystäni testailevaan kevätflunssaan. No, onhan sekin ihan hyvä syy viettää valveillaoloaika sängyn pohjalla pyjama päällä ja pari romaania hyppysissä. (Pahimpana flunssapäivänä olin tosin liian väsynyt edes lukeakseni, joten koomasin kuunnellen The Nationalia ja BBC 4:n Desert Island Disc-haastatteluja.)

Lauantai oli kiva päivä, sillä poikkesimme äispän kanssa autolla kirjastoon ja lainasin kaikki sellaiset tiiliskivet, jotka olen aina halunnut lukea mutta jotka eivät ole koskaan mahtuneet laukkuuni (lue: tai siis, joita en ole koskaan jaksanut kantaa puolentoista kilsan matkaa kotiovelle). Heti kotiin päästyäni avasin Ian McEwanin Sovituksen, joka kuljetti minut toisen maailmansodan kynnykselle Britanniaan.

Sovitus on yksi niistä harvoista teoksista, joista olen nähnyt elokuvaversion ennen kirjan lukemista. Syytän tästä sataprosenttisesti äitiäni. Mokoma lurjus luki kirjan jo ennen, kuin elokuva oli saapunut Suomen teattereihin, osti leffan myöhemmin itselleen ja kertoi minulle, että se on kamala. Minä hölmö menin ja uskoin, ja kesti pitkään, ennen kuin päätin, että huonokin elokuva voi olla katsomisen arvoinen, jos sen on ohjannut Joe Wright ja näyttelijöiksi on palkattu mm. Benedict Cumberbatch, Keira Knightley ja James McAvoy. Luonnollisesti rakastuin filmiin ihan sekunnissa, ja vaadittuani äidiltä selitystä sain kuulla, ettei se hänen mielestään ole huono, ainoastaan kelvottoman surullinen. Öhömmm.

Kirja täytyi siis lukea ensi tilassa. Mutta sitten iskivät ylioppilaskirjoitukset ja koulu ja joulu ja toiset ylioppilaskirjoitukset ja pääsykokeet ja kaikki sellainen. Mutta lopulta tuona kivana lauantaina astelin kassalle ja vingutin kirjastokorttia.

Ian McEwanin kerronta on niin sujuvan ja hurmaavan viettelevää, etten yksinkertaisesti kyennyt laskemaan kirjaa käsistäni! Ainoa lukunautintoa varjostava seikka oli se, että olin nähnyt elokuvan ja tiesin, mitä kirjassa tulee tapahtumaan. Olen niitä ihmisiä, jotka haluavat tietää kirjan tapahtumat sitä mukaa, kun niitä lukevat, ja joille jokainen ennenaikainen juonipaljastus on suoranainen katastrofi. Siksi en haluakaan sanoa juonesta tässä kirjoituksessa yhtään mitään; kertomus on rakennettu niin arvaamattoman monikerronnallisesti, että paljastaisin varovaisellakin juonikuvauksella enemmän kuin tarpeellista. Voin kuitenkin sanoa, että Sovitus on tarina lapsuuden lopusta, sattumien merkityksestä, elämän arvaamattomuudesta, totuudesta ja rakkaudesta.

Koukuttavan juonen ja viehättävän kielen lisäksi McEwan onnistuu mainiosti myös hahmojen luonnissa. Arvostan aina kirjailijoita, jotka osaavat kirjoittaa uskottavasti monen eri henkilöhahmon kantilta ilman, että teoksesta tulisi kerronnaltaan sekava. McEwan astuu luontevasti niin 13-vuotiaan tytön, jalkaväen sotilaan kuin hoitajaoppilaankin saappaisiin. Tapahtumapaikkojen kuvailut vetävät laajuudessaan vertoja Dickensille, mutta McEwanin tapa pudotella tekstin sekaan pieniä, yllättäviä huomioita takaa, ettei lukijan aika käy pitkäksi. Muutenkin McEwan on erittäin taitava luomaan pieniä yksityiskohtia: minä, joka haluaisin joskus julkaista kirjoittamaani materiaa aloin lukiessani miettiä, miten saisin omaan kerrontaani samanlaista tarkkuutta ja uskottavuutta, miten kehitellä tilanteen yhtä eläväksi (tietenkin matkimatta herra McEwania).

Loppujen lopuksi olin pohjattoman ärtynyt itselleni - miten minä kehtasin katsoa elokuvan ennen kuin olin lukenut alkuperäisteoksen?! Viimeisillä sivuilla paljastuva loppuratkaisu on meinaan niin hengästyttävän hieno, että se jättäisi kenet tahansa spoilaamattoman lukijan täysin sanattomaksi. Huh huh, olen lukenut McEwanista melkoista hehkutusta, ja vissiin hän on sen ansainnutkin. Pitää kaiketi lukea herran teoksia enemmänkin.

Ian McEwan - Sovitus
(Atonement, 2001)
Otava, 2002
suom. Juhani Lindholm
530 sivua