Tähdistöjä ja ajatuksia

Helmikuussa julkaistaan suomeksi John Greenin viimeisin (ja luultavasti kehutuin) teos The Fault In Our Stars, ja koska olen yleensä auttamattomasti jäljessä tällaisten juttujen kanssa, päätin kerrankin olla ajoissa. Tai sitten kaveri päätti puolestani, sillä hän minulle kyseisen kirjan lainasi.

Huolimatta siitä, että olen kuullut kirjasta ylistystä puolelta ja toiselta, en tiennyt siitä mitään muuta, kuin että se on joku aivan ylittämätön rakkaustarina. Kirjan ensimmäisestä luvusta lähtien on kuitenkin selvää, ettei tarina voi olla kovin ruusuinen. Päähenkilö ja kertoja, 16-vuotias amerikkalaistyttö Hazel sairastaa kilpirauhassyöpää keuhkoihin asettuneiden etäpesäkkeiden kera, eikä ennuste ilahduta: lääkärit eivät lupaile hänelle pitkää elämää, ja kuolema häämöttää väistämättä horisontissa. Hazel on kuitenkin fiksu teini ja tietää, että kaikki kuolevat joskus, ja vaikka hän itse mieluummin nyhjäisi kotona ja lukisi lempikirjaansa uudestaan ja uudestaan, hän suostuu äitinsä mieliksi lähtemään nuorten syöpätukiryhmän tapaamiseen. Siellä Hazel tapaa Augusten Watersin, jalkansa osteosarkoomalle menettäneen ex-koripalloilijan. Nuoret alkavat viettää aikaa yhdessä, ja ennen kuin he huomaavatkaan, on heidän tarinaansa alettu kirjoittaa uudelleen.

Olen nyt pohtinut kaksi viikkoa, mitä sanoisin The Fault in Our Starsista. Minun on suorastaan epätavallisen vaikeaa löytää sanoja.

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että TFIOS on hyvin totuudenmukainen. Kirja on puhtaasti fiktiivinen, mutta sen kirjoittamisesta Green päätti jo työskennellessään viisi kuukautta lastensairaalassa opiskeluaikanaan. Teoksen lopullisesta muodosta on henkisellä tasolla vastannut Greenin ystävä Esther Earl, joka nukkui pois vuonna 2010 sairastettuaan pitkään keuhkoihin levinnyttä kilpirauhassyöpää. (Estheristä löydätte tietoa sivustolta This Star Won't Go Out.) Kuten John Green on kertonut, ei TFIOS ole missään tapauksessa Estherin tarina, mutta ilman Estheriä kirjasta ei olisi koskaan tullut sellaista, kuin se on.

Tarina on kieltämättä herkkä ja koskettava, ja John Green hallitsee mainiosti teinitytön näkökulmasta kertomisen. Teos etenee sujuvasti, ja tarina saattaa olla paikoitellen jopa liian nopeatempoinen minun makuuni. Henkilöhahmot ovat kokonaisia ja heistä on erittäin helppo pitää, mutta hienointa heissä on se, että John Green on tietoinen ihmisen epätäydellisyydestä, eikä halua antaa kovia kokeneistaan tai kokevistaan pyhimyksenomaista kuvaa. Lisäksi kirja on suorastaan suunniteltu kestämään monta lukukertaa: sinne tänne on pudoteltu pieniä jippoja, jotka menevät huolimattomalta lukijalta helposti ohi. Itsekin huomasin muutaman niistä vasta luettuani blogia, jossa herra Green itse vastaa lukijoiden lähettämiin kysymyksiin. (Sitä en linkitä tähän, sillä John Green on painottanut, että sinne saa kurkata ainoastaan, jos on jo lukenut kirjan.) Vaikka Hazel itse kirjan sivuilla toteaa, että "cancer books suck", aiheuttavat ne luultavasta poikkeuksetta lukijoissaan vahvan vesiputous silmistä-efektin. TFIOS:sta löytyy myös joitain niin hienoja (ja spoilaavia) sitaatteja, että ihan hengästyttää.

Kirjan tapahtumia enemmän minua kuitenkin kosketti ajatus siitä, että on olemassa lukuisia lapsia, nuoria ja aikuisia, joille kirjan tapahtumat ovat arkipäivää. Lukemattomat elämät päättyvät, sydämet särkyvät ja perheet hajoavat raskaiden syöpähoitojen epäonnistuessa. Kuolema on jotain niin käsittämättömän surullista ja silti niin loputtoman arkista, ettei sitä oikein käsitä, ei ainakaan ennen kuin se lähestyy itseä tai jotakuta itselle tärkeää. TFIOSissa hienointa onkin juuri kuoleman alituisen läsnäolon ja siitä läheisille koituvan surun käsittely.

Kaikesta tästä huolimatta (tai juuri sen takia) The Fault In Our Stars ei ole kuitenkaan masentava. Masennus on lähestyvän kuoleman sivuvaikutus, Hazel sanoo, mutta haluaa nauttia viimeisistä hetkistään. Harvoin törmää nuortenkirjoihin, jotka kuvaavat näin kauniisti elämän onnea, ihmeitä ja murheita. Jos ihan rehellisiä ollaan, Greenin edellinen teos, Paper Towns, iski minuun kyllä vielä vähän lujempaa, mutta minulla onkin ollut paha tapa tykätä mestariteoksia edeltävistä teoksista enemmän. Olen myös varma siitä, että jos olisin lukenut TFIOSin muutamaa vuotta nuorempana, kaverini eivät olisi saaneet hetken rauhaa, niin paljon olisin sitä hehkuttanut. Ja hehkutan nytkin aika paljon.

(Ja voisin vielä sanoa, että 19.2. julkaistavan suomennuksen nimi on yksi kauneimmista nimistä koskaan. Tähtiin kirjoitettu virhe, pistäkääpä paremmaksi.)

John Green - The Fault In Our Stars
Dutton Books, 2012
313 sivua