Sarah Diemer - The Dark Wife

Eilen yöllä uni ei ottanut tullakseen, ja väsymystä odotellessa halusin lukea jotain kevyttä ja piristävää. Päädyin Sarah Diemerin The Dark Wifeen, joka minulla oli mukavasti lukulaitteella, koska sitä tarjottiin ilmaiseksi netissä kaikille, joita kiinnostavat mytologiat ja lesbofiktio. Guilty as charged.

The Dark Wife on mukaelma Persephonen mytologiasta. Persephone, sadonkorjuun jumalatar Demeterin ja ylijumala Zeuksen tytär, on elänyt eristyksissä Olympoksesta, vaellellut vapaana ystävystyen luonnon kanssa ja oppinut äidiltään kaiken tietämänsä maailman järjestyksestä. Maanpäälliset tarinat manalasta ja sen herrasta ovat aina saaneet Persephonen kavahtamaan, mutta kun Persephone sattumalta kohtaa manalan hallitsijan, kaikki muuttuu: manalan herra Hades onkin valloittava nainen, joka tarjoaa Persephonelle ulospääsyä juonittelevien jumalten silmien alta. Kun Zeus alkaa vaatia Persephonea luokseen Olympokselle, Persephone hyödyntää elämänsä ensimmäisen mahdollisuuden valita, ja karkaa Hadeksen luokse manalaan. Odottamattomasti manala tarjoaa Persephonelle tilaisuuden ystävyyden, rakkauden ja oman itsensä tavoittamiseen.

Kirja on niin helppolukuinen ja lyhyt, että vaikka minun piti lukea sitä vain hieman, päädyinkin lukemaan koko kirjan. Se, että pystyin lukemaan teoksen yhteen menoon, kertoo myös jotain siitä, ettei sen lukeminen ollut täyttä tuskaa. Tarina eteni sujuvasti, ja alkuperäistä mytologiaa on muokattu sen verran, etteivät juonenkulku ja loppuratkaisu ole täysiä kopioita. En kuitenkaan päätynyt pitämään kirjasta niin paljon kuin olisin halunnut.

Lukiessani en voinut olla vertaamatta The Dark Wifea Madeline Millerin The Song of Achillesiin, jonka luin 3+ vuotta sitten. Kirjoja yhdistää se, että ne ovat naisten kirjoittamia, selkeästi homosuhteeseen keskittyviä, monien young adult -kirjaksi luokittelemia mytologiamukaelmia. Minun lukukokemuksissani oli se ero, että Millerin kirja sai minut itkemään hysteerisesti, suosittelemaan sitä kaikille kavereilleni ja klikkaamaan sille Goodreadsissa viisi tähteä, kun taas Diemerin kirja oli mielestäni ihan kiva, muttei silti herättänyt kovin suuria tunteita, enkä hyvällä tahdollakaan voi antaa kirjalle enempää kuin kolme tähteä. Mikä The Dark Wifesta sitten puuttui The Song of Achillesiin verrattuna?

Ensinnäkin, kirja oli aivan liian lyhyt. 250 sivussa tarinan uskottavuus ja hahmojen kokonaisuus jäivät horjumaan. Etenkin loppua kohden Diemer alkoi kiirehtiä tapahtumien kanssa, eikä kirjan kliimaksille annettu tarpeeksi aikaa. Jäin ihmettelemään, miten tuhansia vuosia jatkunut konflikti voidaan ratkaista muutamassa sivussa. Kirjan tapahtumat eivät onnistuneet vakuuttamaan minua, ja siksi loppuratkaisu tuntui euforisen sijaan pettymykseltä. Toiseksi, kirjan naiivi, ensimmäisen persoonan kerronta kävi säännöllisesti hermoilleni. Virkkeet muodostuvat useista lyhyistä pilkulla erotetuista lauseista, jotka tuntuvat usein toistavan itseään. Mielenkiintoista on se, että The Dark Wifen kieli muistuttaa mielestäni paljon The Song of Achillesin kieltä – ja silti The Dark Wife alitti odotukseni. Tästä voimme päätellä, että kirja-, kirjoitus- ja kielimakuni ovat muuttuneet kolmessa vuodessa, enkä välttämättä pitäisi enää Madeline Millerinkään kirjasta yhtä paljon kuin ensimmäisellä lukukerralla. Hieman surullista.

Kerrataan kuitenkin vielä, ettei The Dark Wife ole huono kirja. Suurimman osan ajasta olin varsin tyytyväinen, ja odotin, miten Persephone ja Hades lopulta päätyisivät yhteen (vaikka prosessiin kuului hieman liikaa huokailua ja unenomaista tuijottelua minun makuuni). Olen kuitenkin aika varma, että olisin tykännyt kirjasta enemmän, jos olisin lukenut sen joskus vuosia sitten, silloin, kun olin jokseenkin epätoivoinen lhbt-representaatiosta kirjallisuudessa. Nyt olen lukenut jo niin paljon hyvää materiaalia, että kirjat, jotka ovat vain kivoja, saavat minut korkeintaan hymähtelemään ja nyökkäilemään. 

Sarah Diemer - The Dark Wife

Createspace Independent Publishing Platform 2011

264 sivua

Rebecca Solnit - Men Explain Things to Me

Jahas, jokos sitä potkaistaisiin tämä blogi taas käyntiin.

Pari viikkoa sitten rikoin pitkäaikaisen periaatteeni. En yleensä varaa kirjaston kirjoja, sillä silloinhan joutuisin maksamaan niistä kokonaisen euron. Kesätöiden jälkeen olin kuitenkin vaihteeksi rahoissa, ja kun näin, että Kaupunginkirjaston kokoelmista löytyy Rebecca Solnitin esseekokoelma Men Explain Things to Me, että se oli lainassa ja että sen eräpäivä oli koittamaisillaan, ainoa vaihtoehto oli sortuminen.

Men Explain Things to Me -kokoelmaan on kerätty mukava määrä Rebecca Solnitin pistävän tarkkoja misogyynisen maailman epäkohtia käsitteleviä esseitä. Teoksen nimiessee, joka levisi netissä laajasti vuonna 2008, käsittelee internetissä sittemmin nimen ”mansplaining” saanutta ilmiötä (josta usein annetaan kunnia Solnitille, joka tosin kokoelmassa kiistää keksineensä termin), ja sitä, miten näennäisen harmiton pätemisen tarve juontaa kulttuurista, jossa naisia pidetään miehiä epäluotettavimpina. Esseekokoelman keskeisin aihe, jonka pariin Solnit palaa kirjoituksesta toiseen, on sukupuolistunut väkivalta, joten kovin mukavaa luettavaa kirja ei ole. Piristykseksi voin sanoa, että väliin on sujautettu myös hieman vähemmän masentavia aiheita, kuten Virginia Woolf.

Solnitin kokoelma on kirja, joka voi toimia monelle helppona esittelynä feminismin maailmaan. Konkreettisia esimerkkejä, helposti ymmärrettäviä tilastoja sekä kirjailijan omaa elämää ja kokemuksia pursuavat esseet tarjoavat mahdollisuuden tutustua osaan feminismin ajankohtaisista kysymyksistä kotisohvalta käsin. Esseiden lähtökohdat löytyvät arkielämästä (uskoisin, että useimmat naiset tunnistavat esim. miesselityksen, jonka uhriksi ainakin itse joudun vähintään kerran viikossa), eikä tarvitse olla sukupuolentutkimuksen tohtori ymmärtääkseen kirjan käsitteistöä. Ilahdun aina, kun löydän uuden, valtavirtalukijalle sopivan feministisen teoksen, joten pelkästään sen vuoksi Solnitin esseekokoelma sai minut hyvälle tuulelle vakavista aiheistaan huolimatta.

Seksismistä kirjoittavana, avoimesti feminismin kannattajaksi tunnustautuvana naisena Solnit vastaanottaa luonnollisesti huomattavan määrän paskamaisia kommentteja. On vaikea ymmärtää miksi, sillä kirjoitustyyliltään Solnit on omasta mielestäni lempeän sovitteleva. Vaikka esseet käsittelevät raakoja aiheita, ei niissä ole syyttävää sävyä tai jatkuvaa yleistystä. Kun Solnit esittää tilastotietoihin perustuvan väitteen vaikkapa siitä, kuinka moni yhdysvaltalainen nainen on parisuhdeväkivallan uhri, hän kiirehtii lisäämään, etteivät tietenkään kaikki miehet ole väkivaltaisia ja että toki naiset itsekin voivat toteuttaa lähisuhdeväkivaltaa. Itse en, totta puhuen, jaksaisi vältellä yleistyksiä yhtä väsymättömästi. Jos kirjoitan yksittäisestä ilmiöstä, en näe tarpeelliseksi alkaa paapoa niitä, jotka asettuvat tuon yksittäisen ilmiön ulkopuolelle, eikä minulla ole kärsivällisyyttä not all men -argumentaatiolle. Solnitin tekstistä puolestaan nousee esiin pyrkimys vältellä väärinkäsityksiä ja lukijoiden mielten pahoittamista.

Se, pääseekö Solnit feminismissään tarpeeksi syvälle, onkin sitten toinen juttu. Itse jäin kaipaamaan monipuolisempaa ja syvempää sukupuolivähemmistöjen ja rodullistettujen yksilöiden huomioimista. Välillä tekstissä vilahtivat esimerkiksi sanat ”both genders”, ja yleisesti ottaen tekstin perusteella on hyvin helppo päätellä, mitä sosiaalisia etuoikeuksia kirjoittajalla itsellään on. Se tuntuukin olevan näiden helposti lähestyttävien feminismiä käsittelevien teosten suurin ongelma – ne eivät oikein koskaan yletä tarpeeksi syvälle yhteiskunnan rakenteisiin. Solnitin teoksessa vastaan tulee jo pelkästään sivumäärä, sillä 130-sivuinen opus loppuu aivan liian nopeasti.

Jokseenkin kapean näkökulman lisäksi minua ärsytti eräs täysin tekninen homma. Teos jäljittelee alkuperäistä julkaisumuotoaan niin tarkasti, että useille sivuille on aseteltu keskelle kappaletta esseen tärkeimpiä pointteja tavallista suuremmalla fontilla. (Ja siis: täsmälleen samat lauseet löytyivät yleensä edelliseltä sivulta.) Tämä voi toimia aikakauslehdissä ja nettiartikkeleissa, sillä voi olla, että ihmiset haluavat etukäteen vilkaista, mistä artikkelissa on kysymys ja onko sen lukeminen ensinkään kannattavaa, tai sitten he lukevat artikkeleja huolimattomammin kuin painettuja kirjoja, saattavat hypellä kohdasta toiseen ja siten sivuuttaa oleellisia osia. En oikeasti todellakaan tiedä, mikä noiden suuremmalla fontilla painettujen katkelmien tarkoitus on, mutta artikkelissa ne ärsyttävät minua huomattavasti vähemmän kuin kirjassa. Rebecca Solnitin teos on myös ensimmäinen kirja, jossa olen käytäntöön törmännyt, ja kehotan painatuksesta vastuussa olevia tahoja luopumaan siitä välittömästi. Kun luen kirjaa, tuppaan keskittymään lukemiseen, enkä toivoakseni missaa oleellisia pointteja. Sen sijan kirjan korostetut lauseet pysäyttivät minut ja ajatukseni ikävästi kesken kappaleen, ja meni hetki, ennen kuin opin automaattisesti jättämään lauseet huomiotta. Kokonaisuuden kannalta toki pieni tekijä, mutta kävi hermoille.

Jatkan Solnitin lukemista hyvillä mielin verkkoympäristössä, ja koska tämä on kirjablogi, pakko vielä linkata kirjailijan essee, josta pidän aivan valtavasti: 80 Books no woman should read.

Rebecca Solnit - Men Explain Things to Me
Haymarket Books 2014
130 sivua

Michael Chabon - The Amazing Adventures of Kavalier and Clay

Aika usein törmää ihmisiin, joiden harrastelukemisen peruspilari on: ”Jos ensimmäiset 20 sivua kirjasta eivät iske, kannattaa siirtyä seuraavaan kirjaan.” Epäilemättä tämä on monille lukijoille toimiva keino, mutta minä en kuitenkaan lukeudu siihen joukkoon. Saatan lukea kirjaa satoja sivuja paljoa nauttimatta, jos odotan kirjan käyvän paremmaksi. Ja useissa tapauksissa näin onkin käynyt.

Viimeisimpänä esimerkkinä on varmaan Michael Chabonin The Amazing Adventures of Kavalier and Clay. Teoksen lukemisesta on vierähtänyt kuukauden verran, mutta se määrä aikaa, jonka olen käyttänyt tuon kirjan miettimiseen, epäilemättä oikeuttaa myöhäisenkin blogikirjoitusajan. 

Pulitzer-palkinnon vuonna 2001 voittanut Kavalier and Clay oli yksi kesäkirjoistani. Luin ensimmäisen luvun joskus heinäkuussa, mutta jostain syystä aika tuolle kirjalle ei ollut silloin otollinen, ja jätin sen odottamaan vuoroaan. Palasin kirjan pariin vasta siinä vaiheessa, kun kirjaston viimeisetkin uusintakerrat oli käytetty ja eräpäivä lähestyi uhkaavasti. Lopulta minulla oli alle pari viikkoa aikaa lukea kirja, ja olin vähän huolissani; olin kirjasta erittäin kiinnostunut, mutta teos on kuitenkin 700 sivua pitkä, ja koulujutut pitivät kiireisenä. Kävisikö niin onnettomasti, että joutuisin palauttamaan kirjan kirjastoon kesken kaiken?

No, kuten tämän tekstin olemassaolosta voi päätellä, ei käynyt. Hyvin pitkään kuitenkin näytti, että voisi käydä. Luin ensimmäiset kolmisen sataa sivua jokseenkin välinpitämättömästi. Tykkäsin alkuasetelmasta ja hahmoista, ja olin kiinnostunut tulevista juonenkäänteistä, mutta en ollut kuitenkaan erityisen ihastunut. Hyvä kirja, mutta ei ehkä sen enempää, arvioin silloin.

Ja nyt sitten. 

Huokaus. 

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Kavalierin ja Clayn seikkailuista. Eletään vuotta 1939, ja eräänä iltana Sammy Klaymanin ja hänen äitinsä kotiin saapuu vieras; Prahasta New Yorkiin natsivainoja paennut Sammyn serkku Josef Kavalier. Nuoret päätyvät jakamaan asunnon ja pian myös ammatin: Sammy on päättänyt lyödä rahoiksi kasvavassa sarjakuvabisneksessä, ja nähdessään serkkunsa piirroksia hän ehdottaa yhteistyötä. Josef suostuu, sillä hän tarvitsee rutkasti rahaa pelastaakseen perheensä; vanhempansa, isoisän ja pikkuveljen, Prahasta Amerikkaan. Yhdessä serkukset muodostavat voittamattoman sarjakuvantekijäduon Kavalierin ja Clayn, ja heidän luomansa supersankari The Escapist murtautuu nopeasti lukijoiden sydämiin. Mutta voiko kuvitteellinen supersankari auttaa Josefia ja Sammya heidän oman elämänsä ongelmissa?

Miten kuvailisin Kavalier & Clayta? Sanotaanko vaikka: Jos luen hyvän kirjan, joka loppuu hienosti, tai kuten lempikirjani yleensä, traagisen kauniisti, saatan viettää minuutti/tuntitolkulla aikaa itkien ja valittaen. Harvoin luen kuitenkaan kirjoja, jotka saavat minut itkemään hysteerisesti monta kertaa KESKEN KIRJAN. Lopussa? Usein. Keskellä? Hyvin, hyvin harvoin. Ja silti Kavalier & Clay ylsi tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. 

Kertauksen vuoksi: ensimmäiset kolmesataa sivua luin sillä ajatuksella, että kenties tämä kirja paranee edetessään, ja jos ei, niin ei tämä nytkään huono ole. Kriittisen kolmensadan sivun jälkeen pääsin ehkä lukuvaiheista kauneimpaan: ”jos näille hahmoille tapahtuu jotain, KUOLEN”. Ja neljänsadan sivun jälkeen lähinnä toivoin, että olisin kuollut. Miten sama kirja voikin olla niin ihanan lempeä ja raa’an julma? Kirjan loppupuolella on mm. eräs aukeama, jolla tapahtuu kaksi täysin erilaista mutta yhtä hirvittävää juonenkäännettä, ja minulle on täysi mysteeri, miten joku voi olla niin hirviömäinen, että onnistuu mahduttamaan nuo juonenkäänteet samalla aukeamalle. 

Kirjalla oli pituutta tosiaan se ~700 sivua, mutta viimeisen sivun jälkeen teki mieli hypätä alkuun ja lukea koko hoito uudestaan – ja varsinkin ne ensimmäiset 300 sivua, joita en osannut aluksi arvostaa niiden ansaitsemalla tavalla. Tämä on pitkien kirjojen etu: ne vievät aikaa ja saattavat joskus koetella voimavarjoa, mutta niihin mahtuu enemmän asiaa. Kavalier & Clay asettuu monen vuoden mittaiselle aikajatkumolle, eikä lyhyt kirja voisi (ainakaan kovin helposti) sisältää tämän kaltaista hahmonkehityksen määrä tai juonenkulun riemuvoittoa, puhumattakaan faktuaalisesta sarjakuvien kulta-ajan käsittelystä ja historiallisista yksityiskohdista. Annoin teokselle Goodreadsissa neljä tähteä, mutta saatan jonain päivänä nostaa tähtimäärän viiteen, sillä olen miettinyt tätä kirjaa aika tavalla. Ärsyttävää oli ainoastaan se, että luettuani kirjan sain pitää sitä itselläni vain vähän aikaa, ennen kuin minun piti palauttaa se kirjastoon – ja joku toinen lainasi sen saman tien, joten se siitä kirjan pariin palaamisesta. (Voi tietenkin olla, että ~vahingossa ostan tämän tässä jonain päivänä.)

Toistaiseksi elän synkkää aikaa, sillä käsittääkseni kukaan ystävistäni ei ole lukenut tätä kirjaa. Kirja ei ole ollut kaiketi kovassa huudossa Suomessa – sitä ei ole edes käännetty suomeksi, vielä, vaikka muutama muu Chabonin teoksista on. Olen kuitenkin omalta osaltani yrittänyt edesauttaa Kavalier & Clayn suomenvalloitusta, sillä olen puhunut tästä kirjasta – hmmm – aika paljon. Joten hei te ihanat, voisko joku pliis lukea tän ja keskustella mun kanssa loputtomiin?

(PS. Kirjasta ostettiin aikoinaan audiovisuaaliset oikeudet, ja elän toivossa, että tästä vielä joskus tehdään minisarja. Lisäksi riemuni nousi potenssiin kuusi, kun kirjan luettuani uskalsin vihdoin mennä Tumblriin ja sain tietää, että kaikkien mielestä Armie Hammer olisi täydellinen Tracy Baker. Olen 100% samaa mieltä. Joten se minisarja mahdollisimman pian, jooko?)

(PPS. Odotan tämänvuotista Yuletidea enemmän kuin suunnilleen mitään muuta, ja toivon hartaasti, että joku kirjoittaa sen fix itin, jonka me kaikki lukijat ansaitsemme. Tiedän, että sitä on pyydetty.)

Michael Chabon - The Amazing Adventures of Kavalier and Clay

Fourth Estate [2000] 2010

639 sivua

Alan Hollinghurst - The Swimming-Pool Library

Luin kesän alkupuolella brittiläisen Alan Hollinghurstin kirjan The Stranger’s Child, enkä tykännyt siitä kovin paljon. Kirja oli kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettu, että rohkenin myöhemmin (viime viikolla) tarttua kirjailijan esikoisteokseen nimeltä The Swimming-Pool Library.

Kirja kertoo parikymppisestä Williamista, Oxfordin käyneestä rikkaan perheen pojasta, joka ei oikeastaan muuta tee kuin kiertelee Lontoota, käy uimassa paikallisessa urheilukeskuksessa, tsekkailee miehiä ja, löytäessään hyvännäköisiä yksilöitä, harrastaa kutakuinkin järjettömän paljon seksiä heidän kanssaan. Töitä ei tarvitse tehdä, sillä isoisä on jättänyt etukäteisperinnöksi lapsenlapselleen huiman omaisuuden, ja sitä paitsi, William ei ole vielä löytänyt tarpeeksi kivaa työpaikkaa, lorviminen kun nyt sattuu olemaan puurtamista hauskempaa. Williamin elämä kuitenkin – no, ei voi sanoa ”muuttuu”, mutta ehkä hieman kaartuu, kun hän pelastaa puolivahingossa 80-vuotiaan, aikoinaan arvostetun Lordi Nantwichin hengen, ja tämä pyytää Williamia kirjoittamaan elämänkertansa. Tadaa.

Ja no. Luin kirjan ihan mielelläni. Hollinghurstin proosa on ehdottoman ensiluokkaista. Hän kirjoittaa riemastuttavan elävästi ja rikkaasti, ja vaikka teksti on äärimmäisen kaunista, se ei sorru turhaan pöyhistelyyn vaan rikkoo pinnan ja säröilee, rohkeasti. Opin myös aika paljon uusia sanoja, sillä korkeasta koulutuksesta nauttivat etuoikeutetut päähenkilöidensurkimukset käyttävät puheessaan aika paljon sivistyssanoja, joista en ollut ikinä kuullutkaan. Kaiken kaikkiaan kirjan kieli on juuri sellaista, josta ehkä eniten nautin: se rönsyilee, mutta pysyy realistisena inhottavuuteen saakka.

Tarina sitten taas… Jo The Stranger’s Childin kanssa ongelmani oli se, että vaikka teksti oli mielestäni mahtavaa, ei tarina kiinnostanut juuri pätkän vertaa. The Swimming-Pool Libraryn kohdalla tarina kiinnosti hitusen enemmän, mutta enpä voi sanoa suhtautuneeni siihen kertaakaan erityisen tunteellisesti. Tähän on useampi syy. Ensinnäkin, kahden kirjan perusteella rohkenen väittää, ettei Hollinghurst kirjoita henkilöhahmoistaan pidettäviä, päinvastoin. Silloin tällöin esiin tupsahtaa joku sivuhenkilö, jota symppaa ihan tosissaan, mutta enimmäkseen hahmot vaikuttavat itseriittoisilta, omia etuaan ajavilta kusipäiltä, joille tekisi hyvää saada kokea vähän ”oikeaa elämää”. Toisekseen, tarina polkee paikoillaan usein ja pitkään; William lorvailee Lontoossa, käy uimassa, lukee Nantwichin päiväkirjoja, ihastuu johonkin uuteen jätkään – ja ryhtyy suhteeseen tämän kanssa – ja sitten aloitetaan kuvio alusta. Joskus, melko harvoin, Hollinghurst yrittää ujuttaa mukaan jonkin sortin yhteiskuntakritiikkiä, joko antirasistista tai LGBTQ+ -oikeuksien puolesta, mutta yritykset tuppaavat lässähtämään, ja etenkin antirasismia yrittäessään hän päätyy lähinnä fetisointiin. Ei hyvä.

Tähän lopputulokseen näkyy päätyneen moni muukin kirjan lukijoista, ainakin Goodreadsista päätellen. Ehkä paras juttu, minkä tästä kirjasta irti sain, on siitä kirjoitetut lukuiset vihaiset arviot. Suuri osa kirjan lukijoista on näemmä sitä mieltä, että William on itsekeskeisyydessään ja laiskuudessaan noin historian ärsyttävin kertoja ja päähenkilö, että kirjan juoni tympeän mitäänsanomaton ja että kirja on lähinnä stereotypioita vahvistavaa roskaa. Itse en menisi ihan noin pitkälle, vaikka näen hyvin kritisoijien pointit.

Kokonaisuudessaan kirja jätti hieman hämmentyneen fiiliksen. Suurin plot twist paljastuu kirjan viimeisissä luvuissa, mutta kirjan juonen kannalta se saapuu liian myöhään, liian yllättäen ja ilman aiempien tapahtumien järkevää pohjustusta ja tukea. Juonenkäänteen on käsittääkseni tarkoitus viedä kirjaa hieman sosiaalitietoisempaan suuntaan, mutta kun enemmistö kirjassa on ollut yhteiskunta-aktivismin kannalta silkkaa höttöä, tuntuu äkillinen kiepahdus pakotetulta. Ja vaikka kirjan aikana mielessäni heräsi useita kysymyksiä ja todella odotin loppuratkaisua, ei ratkaisu oikeastaan ratkaissut mitään tai antanut vastausta yhteenkään kysymyksistäni. Kahden kirjan perusteella sanoisin, että Hollinghurstin tyyliin taitavat kuulua tällaiset hieman hölmistyneeksi jättävät moniselitteiset loput, mutta varsinkin tämän kirjan kohdalla moniselitteisyys tarkoitti minulle itselleni lähinnä tyhjyyttä ja tyytymättömyyttä. Lankoja ei kerätty eikä varsinkaan solmittu yhteen, eikä se mielestäni tuonut kirjalle lisäarvoa.

Ja silti tätä kirjaa pidetään yhtenä LGBTQ+ -kirjallisuuden kiistattomista klassikoista. Kaikkeen sitä joutuukin tyytymään!

Käsitykseni Hollinghurstin maneerien luonteesta saattaa (toivon mukaan) vahvistua lähiaikoina, sillä tykkään kuitenkin tyypin kirjoitustyylistä niin paljon, että ostin jo elokuussa kirjailijan suosituimman teoksen, The Line of Beautyn, omaan kirjahyllyyni. Toivottavasti sen kirjan luettuani osaan lopultakin päättää, kannattaako Hollinghurstin kirjallisuuteen käyttää aikaa (ja rahaa) vai ei.  

Alan Hollinghurst - The Swimming-Pool Library

Vintage [1988] 1998

288 sivua

Kesän kirjoja

Ohoh, olen taas vahingossa pitänyt jonkin sortin kesätauon kirjoittamisesta. Lukemisesta en niinkään, vaikka kesätyöt veivätkin hyvän osan päivistä. Asetin itselleni jonkin sortin lukuprojektin kesäksi, jos sitä nyt projektiksi voi kutsua. Tarkoitukseni oli lukea täsmälleen sellaisia kirjoja kuin itse huvitti, joten suurimman osan ajasta lueskelin Goodreadsin "Best LGBTQ+"-listoilta löytyviä teoksia. Tässä pieni kooste osasta kesälukemistoa.

1) Alan Hollinghurst - The Stranger's Child

Tätä kirjaa en oikeastaan edes löytänyt edellä mainituilta listoilta vaan Tumblrin kirjayhteisöstä, jossa kirjaa kuvailtiin seuraavasti: "Se on vähän niin kuin Downton Abbey, mutta homojen kera!" En ole Downton Abbeyn suurin enkä edes toiseksi tai kolmanneksi suurin fani, mutta jos siinä olisi edes kaksi queer-sateenvarjon alle kuuluvaa hahmoa, saattaisin olla. Periodi-draama = paras asia maailmassa. Tartuin siis kirjaan innosta puhkuen.

Valitettavasti The Stranger's Child = ei paras asia maailmassa. Kirja on jaettu monelle eri aikavyöhykkeelle, ja ainoastaan yhteensattumat ja yllättävät kohtaamiset nitovat vyöhykkeet toisiinsa. Yleensä olen ilahtunut vaihtuvista kertojista ja aikakausista (hyvä niin, sillä kirjoittaako kukaan enää kirjoja, joissa olisi sama kertoja ja tapahtuma-aika alusta loppuun?), mutta tämän kirjan kohdalla homma vähän lässähti. Kirjan keskiötä hallitsevat aristokraatit eivät tehneet minuun suurta vaikutusta, kirjan ainoa pysyvä henkilöhahmo Daphne jäi mielestäni vaille syvyyttä, ja sen harvan kerran, kun ehdin kiintyä johonkuhun hahmoon tai juonikuvioon, kyseinen aikakausi loppui ja kirja hyppäsi aivan toisaalle. Tuntuu, ettei Hollinghurst edes halunnut minun pitävän yhdestäkään henkilöhahmosta, ja valitettavasti minun on vaikea nauttia kirjasta, jos haluaisin läimiä kaikkia tarinan hahmoja säännöllisesti molemmille poskille. Tarina kai yritti kertoa joitain oivaltavaa todellisuuden häilyväisyydestä, mutta minua lähinnä pitkästytti. Kirjan loputtua olin vain tyytyväinen siitä, että pääsin lukemaan jotain muuta. Tästä huolimatta: ei huono. 3/5.

2) Armistead Maupin - Tales of the City, osat 1-3

Tässä taas kirjasarja, jonka bongasin Goodreads-listoilta - joskin myös noin tuhannelta muulta "Parhaat homokirjat" -listalta. Armistead Maupin on ollut kovaakin kovempi juttu homopiireissä 70-luvulta lähtien, joten pakkohan jätkän kirjallisuuteen oli tutustua.

Palatakseni viime kohdan kysymykseen "kirjoittaako kukaan enää kirjoja, joissa olisi sama kertoja alusta loppuun?"... Ei muuten kirjoittanut edes neljäkymmentä vuotta sitten. Maupinin sarja värikkään San Franciscolais-sakin elämästä ilmestyi alun perin jatkosarjana lehdessä, ja alkuperäinen formaatti näkyy kirjojen nykyisessäkin asussa: luvut ovat lyhyitä ja helppolukuisia pieniä tarinanpyrähdyksiä, jotka muodostavat ajan kanssa suuremman kokonaisuuden. Päällimmäinen ajatukseni kirjoista oli: tätä lukemalla sitä viihdytettiin itseä, kun television queer-hahmot olivat vielä nykyistäkin olemattomampia ja/tai pahvisempia. Kirjasarja on yhdeksän osaa pitkä, ja kolmen osan perusteella voin sanoa, että mitä enemmän sitä lukee, sitä paremmaksi se menee. Hersyvän hauska sarja on usein aidosti liikuttava ja rohkea - joskin myös paikoitellen aatteissaan valitettavan takapajuinen. Nauroin paljon, mutta myös irvistelin paljon. Joka tapauksessa pelkästään toisen osan ensimmäisessä luvussa oleva Michael Tolliverin Ystävänpäivän lupausten lista tekee sarjasta lukemisen arvoisen. Nauroin kunnes itkin. 4/5.

3) Sarah Waters - Affinity

Nyt on sitten luettu kaikki Sarah Watersin kirjat. Vähän sääli - mitä tässä nyt seuraavaksi lukee, kun kaipaa historiallisia lesboja? Ilmeisesti kaikkia Sarah Watersin kirjoja uudestaan. Yövartio on tosin edelleen suosikkini.

Watersin tuotannon voi jakaa karkeasti kahtia - synkkään ja mukavaan - ja Affinity kuuluu ehdottomasti ensimmäiseen kategoriaan. Kirja on tyyliltään juuri sitä, mistä Waters tunnetaan; runsasta, yksityiskohtaista kerrontaa, koukuttavaa juonta, kykyä vetää matto lukijan jalkojen alta täydellisesti. Koska olen kuitenkin 90% hömppää hyvänä päivänä (ja huonona 100%), minua jokseenkin masensi kirjan lopetus. Kokonaisuudessaan kirja oli kaikesta huolimatta erinomaista ajanvietettä; synkkä mutta viihdyttävä, ja vaikken palaakaan kirjan pariin lähiaikoina, suosittelen kaikille niille Watersin faneille, joilta teos on vielä lukematta. 3/5.

4) Michael Cunningham - A Home at the End of the World

Michael Cunninghamin kiitelty romaani on kiinnostava katsaus risteileviin ihmiskohtaloihin. Cunninghamin tarinat ovat mielestäni suunnilleen aina parhaimmillaan katkeransuloisia, pahimmillaan tuskallisia, mutta mies kirjoittaa proosaa niin ihanan soljuvasti, että aina niitä lukee mielellään. A Home at the End of the World ei ollut poikkeus, ja usein bussissa kirjaa lukiessani pysähdyin huokailemaan yksittäisille lauserakenteille. E. M. Forster on sanonut, että onnistuneessa tarinassa täytyy olla joko täydellinen rakenne tai yksi elävä henkilöhahmo, ja tässä kirjassa eläviä henkilöhahmoja on monta. Hahmot ovatkin kirjan parasta antia - juonen puolesta kirja pysyykin enimmäkseen paikoillaan, vaikka ajallisesti ja maantieteellisesti kirja hyppää välillä paljonkin. En kuitenkaan tykännyt tästä niin paljon kuin olisin kuvitellut tykkääväni - kokonaisuudessaan tarina jäi jokseenkin etäiseksi. 3/5.

5) Jim Grimsley - Dream Boy

Tässä sitten kesän omituisin kirja. En oikein vieläkään osaa sanoa, mitä kirjassa oikein tapahtui. Sen kuitenkin tiedän, että se esitteli useampaa myrkyllistä ihmissuhdetta - eikä kirjan takakansi todellakaan markkinoinut kirjaa sillä tavalla. Kirja jätti minut enimmäkseen hämmentyneeksi - en esimerkiksi tiennyt, mihin vuoteen tarina sijoittuu, ja läpi kirjan huomasin miettiväni: "Joko tää tapahtuu 50-60-luvulla, tai sitten tää tapahtuu jossain hyvin syvällä pöndellä." En ole vieläkään saanut vastausta tähän arvoitukseen, kuten en myöskään siihen, mitä samperia kirjan lopussa tapahtuu. Tiedän vain, että minua kuvotti. Yritin puristaa vastauksia kaveristani, joka on myös kirjan lukenut, mutta kävi ilmi, että hän on ihan yhtä hämmentynyt kuin minäkin. Siis, hyvät toverit, älkää luottako takakansitekstiin (paitsi korkeintaan sen traagisen lopun osalta) - tämä kirja ei todellakaan ole tarina mistään kahden nuoren ylittämättömästä ystävyydestä. 2/5.

6) Alison Bechdel - Lepakkoelämää, osat 1-4

En voi uskoa, että luin nämä queer-sarjakuvan klassikot vasta tänä kesänä, mutta tässä sitä ollaan. Tykkäsin ihan mahdottoman paljon. 80-luvulla alkanut ja vuoteen 2008 saakka jatkunut sarja on paitsi mahtava katsaus lähihistoriaan myös nykyisyyteen - ja sen sijaan, että sarja olisi jämähtänyt aloitusvuosilleen, se on kehittynyt maailman mukana. Erityisen piristävää oli huomata, miten alkupään transfobisista ja -misogynisistä piirteistä alettiin päästä eroon nykyaikaan tultaessa; tätä kehua ei voi antaa kovin monelle pitkään jatkuneelle sarjalle, valitettavasti. Sarjakuvat ovat hauskoja, poliittisia ja syvällisiä, enkä itse henkilökohtaisesti mitään muuta sarjakuvilta voisi toivoakaan. Näistä sarjakuvista tulee tietenkin myös arkikäyttöön vakiintunut Bechdelin testi. 4/5.

7) Alison Bechdel - Hautuukoti

Edellisestä innostuneena etsin tietenkin käsiini myös Bechdelin palkitun sarjakuvateoksen Hautuukoti. Kirjassa Bechdel kertoo lapsuudestaan ja etenkin suhteestaan hämmentävään isäänsä, ja sarjakuva on hiljattain sävelletty ja ohjattu musikaaliksi. (Btw, jos joku haluaisi sponssata mut Broadwaylle katsomaan paria uutuusmusikaalia, olisin erittäin kiitollinen.) Bechdelin piirtotyyli on samalla huoletonta ja huoliteltua, kerronta puolestaan raikasta mutta samalla syvää. Tämä teos todellakin osoittaa, että sarjakuvat ovat taiteen ja kirjallisuuden muoto siinä missä muutkin. 4/5.

8) Alison Bechdel - Äideistä parhain

Jos Bechdelin edeltävä teos Hautuukoti oli tarina Bechdelin isäsuhteesta, keskittyy Äideistä parhain - kuten nimestä voi päätellä - äitisuhteeseen. Hautuukodin hyvät puolet nousevat esiin tässäkin teoksessa, mutta niin nousee myös katsaus psykoanalyysin saloihin, ja koska en tuon menetelmän suurin fani ole, ei kirja viehättänyt minua ihan yhtä paljon. Hyvä se on silti, ja suosittelen tutustumaan Bechdelin tuotantoon kokonaisuutena. Mahtavaa tavaraa. 3/5.

9) David Leavitt - While England Sleeps

Lähestymme listauksen finaalia. Tällä kertaa parhaat näyttävät jääneen viimeiseksi, sillä tässä on tämän kesän lempparikirjailijani - ja kirjailija, jonka avaintuotannon lukaisin yhdessä viikossa. Minä <3 David Leavitt.

Löysin Leavittin tämän kyseisen kirjan ansiosta. Takakansi lupasi 30-luvun politiikkaa, Englannin luokkaeroja ja rakkaustarinan. Nappasin sen hyllystä aaaaika nopeasti. Toisin kuin eräiden toisten kirjojen takakansitekstit, While England Sleepsin kuvaus piti lupauksensa, ja piti sen vieläpä erittäin tyydyttävästi. Leavittin kirjoitustyyli on kuin minulle tehtyä; runollisuutta yhdistettynä (lähes) inhorealismiin. Paitsi, että olin äärimmäisen liikuttunut kirjasta fiktiivisenä teoksena, olin äärimmäisen liikuttunut sen välittämästä todellisuudenkuvasta. Uskon vakaasti siihen, että kirjan henkilöiden kohtalo on ollut monien aikalaisten kohtalo. Luettuani kirjan loppuun itkin katkerasti.

Hauskaksi (tai no, ehkä tragikoomiseksi) juttu kääntyi siinä vaiheessa, kuin sain tietää, että Stephen Spender on haastanut Leavittin oikeuteen nuoruudenmuistelmiensa kopioimisesta. Leavitt maksoi korvauksia ja julkaisi kirjastaan kahden vuoden päästä korjatun version alustuksen kera, joskin kaikesta päätellen kaveri on edelleen katkera oikeusjutusta. Vielä hauskemmaksi (tai tragikoomisemmaksi) juttu käy, kun tietää, että Christopher Isherwood on syyttänyt puolestaan Stephen Spenderiä omien muistelmiensa kopioimisesta 40-luvun tienoilla. Plagiaatti-ception! 4/5.

10) David Leavitt - Kiintymyksiä

Luettuani While England Sleepsin ryntäsin kirjastoon lainaamaan jokaisen Leavittin kirjan, jonka käsiini sain. Tämä oli rakkautta ensi lukemalla. Kiintymyksiä veikin minut aivan toiseen paikkaan kuin WES; historiallisen Englannin tai Espanjan sijaan tarina kuljetti minut 80-luvun USA:an. Ilmeisesti Leavittin nuoruuden tavaramerkki oli "modernien", 80-luvulla epäsovinnaisten perheiden kuvaaminen. Kiintymysten keskiössä ovat luulo- ja oikeasti sairas Louise, tämän yliopistonsa syrjäyttämä tietotekniikkaprofessori Nat, ja pariskunnan kaksi homoseksuaalia lasta, Danny ja April. Kirja on ns. ihmissuhdekuvaus, eikä siinä juonen puolesta tapahdu merkittäviä muutoksia - paitsi loppupuolella. Leavittilla on kuitenkin kyky luoda niin aitoja ja uskottavia henkilöhahmoja, että ei kirja paljon juonta tarvitsekaan. Leavittin pienet huomiot ovat niin osuvia, ettei voi muuta kuin nyökytellä mukana ja kääntää sivua - ellei sitten jää lukemaan samaa kohtaa uudestaan ja uudestaan, kuten minulle välillä tuntui käyvän. 4/5.

11) David Leavitt - Perhetanssit

Kuten sanoi, luin enemmistön Leavittin tuotannosta viikossa. Perhetanssit on kirjailijan ensimmäinen teos, novellikokoelma, joka, kuten Kiintymyksiäkin, kuvailee amerikkalaisia perheitä. Näiden kahden kirjan välillä on huomattavasti yhtäläisyyksiä, ja Perhetansseista löytyy monia ajatuksia, jotka on myöhemmin esitelty hieman jalostettuina ja hiottuina Kiintymyksissä. Yleensä en luekaan montaa saman kirjailijan teosta yhteen menoon juuri sen takia, että niistä alkaa väistämättä poimia yhtäläisyyksiä ja toistuvia elementtejä, ja usein tämä alkaa ärsyttää. Esimerkiksi Alan Bennett, josta kyllä kovasti pidän, kierrättää suunnilleen jokaisen vitsin teoksesta toiseen, ja mitä enemmän tyypin kirjoja lukee, sitä selkeämmin sen huomaa. Leavittin tapauksessa minua ei kuitenkaan alkanut ärsyttää vähääkään - pikemminkin olin iloinen, kuin aloin tunnistaa kirjailijan tapoja, joita pidin ainoastaan viehättävinä ja kiinnostavina. 4/5.

12) David Leavitt - The Lost Language of Cranes

Innostuin Leavittista niin paljon, että jopa ostin kirjastosta puuttuvan (ja Leavittin pääteokseksi mainostetun) The Lost Language of Cranesin. Ja onneksi niin tein. Kirja on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani teoksista. Tämänkin kirjan keskiössä on (Leavittin alkutuotannolle tyypillisesti) 80-lukulainen amerikkalainen perhe; Manhattanilla asuva Philip on kaksikymppinen editoija, joka päättää tulla kaapista ulos rakastuttuaan jännittävään Eliotiin. Vähänpä hän kuitenkaan arvaa, miten uutiset vaikuttavat hänen vanhempiinsa, Roseen ja Oweniin, joiden avioliitto ei ole kenties se kaikista onnistunein.

The Lost Language of Cranes on mestariteos. Alleviivasin Kindlelläni suunnilleen joka toisen lauseen luettuani sen ensin kahteenkymmeneen kertaan. Kirja on niin kertakaikkisen aito, osuva ja täynnä tunnetta, että minun on edelleen vaikeaa puhua (saatikaan sitten kirjoittaa) siitä ilman, että vain revin hiuksiani ja syljen konsonantteja. Itkin, nauroin, puin nyrkkiä - kävin läpi suunnilleen koko tunnekirjon. Palasin äskettäin tätä kirjoitustani varten selailemaan kirjanmerkkejäni, ja nyt olen taas valmis ottamaan koko homman uusiksi. Loistava kirja. 5/5.

13) Patricia Nell Warren - The Front Runner

Vuonna 1974 julkaistu Patricia Nell Warrenin teos homoista kilpajuoksijoista oli aikanaan (ja on edelleen) melkoinen yllätys. Teosta voi kuvata helpoiten kahdella sanalla: aikaansa edellä. Lisäksi sanoisin myös: edelleen ajankohtainen. Vielä kirjan lopussakin minusta oli kaikesta huolimatta vaikea sanoa, pidinkö siitä vai en - välillä kirja oli kerrassaan hengästyttävän hyvä, välillä taas kerrassaan kuvottava. (Enkä tiedä, voinko täysin heittää kuvottavuutta sen piikkiin, että kirja on julkaistu vuonna 1974.) Yksi asia on kuitenkin varmaa: yksikään kirja ei ole ikinä, EI IKINÄ, antanut näin positiivista kuvaa suomalaisesta mentaliteetista ja suomalaisista ihmisistä. Jo pelkästään tämä hauska piirre tekee kirjasta lukemisen arvoinen. Usein on sanottu, ettei minulla ole minkäänlaista kansallisylpeyttä, mutta tätä kirjaa lukiessa olin valmis huutamaan "Torilla tavataan!!!" säännöllisin väliajoin. 3/5.

Siinä siis joitain kesän aikana lukemistani kirjoista. Jospa taas tästä lähtien yrittäisi kirjoittaa vähän aktiivisemmin, jottei tarvitsisi tehdä tällaisia jättipostauksia.

Andrew Hodges - Alan Turing: Arvoitus

Luin tänään loppuun yhden haastavimmista koskaan lukemistani kirjoista. Tämä on melko paljon sanottu, sillä luin lukiossa huvikseni Maailman tila -raportteja, ja yliopistolukemisiini on kuulunut mm. yli 400 sivua pitkä yksityiskohtainen esitys englannin kieliopista. Tämä "yksi haastavimmista kirjoista" ei edes liity mitenkään opintoihini; luin sen vain silkan huvin vuoksi. Ja luin sitä muuten viime helmikuun lopusta lähtien.

Siihen aikaan Suomen elokuvateattereihin saapui nimittäin pätkä, jota olin odottanut pelonsekaisin tuntein: Alan Turingista kertova The Imitation Game. Olen ihaillut Alan Turingia siitä lähtien kun herrasta ensimmäisen kerran kuulin, siis joskus vuoden 2009 tienoilta asti. Turingin tuoreella biopicillä oli omat ongelmansa, mutta sain leffasta kuitenkin sysäyksen lukea tämän "toisen maailmansodan voittajan" elämästä muualtakin kuin Turingin säätiön nettisivuilta. Marssin seuraavana aamuna aukeamisaikaan koulun kirjastoon ja nappasin mukaani Andrew Hodgesin laatiman 600-sivuisen elämänkerran.

Kirjan kirjoittaja on itse matemaattinen fyysikko, ja se näkyy. Jos minun pitäisi kuvata kirjaa yhdellä adjektiivilla, se olisi "perusteellinen". Saatoin hieman naurahtaa, kun Hodges kirjan lopusta löytyvässä Tekijän huomautus -osiossa päivittelee sitä, kuinka vähän Alan Turingista löytyi elämänkerrallista materiaalia. Materiaalin puute ei ole nähtävästi hidastanut Hodgesin työtä turhan paljon: kirja alkaa David Copperfieldmäisillä selkkauksilla Turingin sukujuurista, kiertää Christpher Morcomin vaikutuksen kautta toiseen maailmansotaan ja Enigmaan, ja päätyy lopulta kuvaukseen Turingin oikeudenkäynnistä ja tuomiosta vuonna 1952 ja pohdinnasta Turingin itsemurhaan vuonna 1954 johtaneista tekijöistä. Kirjan tekemistä ovat tukeneet läheisesti, kuten Hodges loppupuheenvuorossaan kirjoittaakin, Alan Turingin läheiset: "[Alan Turingin muotokuva] syntyi vasta, kun tapasin monia hänen tunteneita ihmisiä. Tässäkin suhteessa ensimmäiset kiitokseni kuuluvat itse aiheelle, joka jätti tuttaviinsa erittäin myötämielisen asenteen." Lukiessa minulle todella tuli sellainen tunne, että tässä on kuva oikeasta Alanista.

Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä paremmin ymmärsin, että elämänkertaelokuvien tekijöillä ei ole minkäänlaista virallista velvollisuutta kertoa totuutta kohteensa elämästä. On täysin laillista ja hyväksyttävää valehdella jonkun oikean henkilön todellisuudesta, jos valehtelulla tuottaa Hollywoodiin sopivan nyyhkytarinan. Vaikka ensi-iltanäytös Imitation Gamesta liikutti minut kyyneliin, ja sai minut paitsi kehumaan elokuvaa julkisesti myös pyörtämään aikaisemmat valituspuheeni, on Hodgesin kirjoittaman elämänkerran lukeminen viskannut minut pysyvästi Imitation Gamen vastustajien joukkoon. Nostan hattua Oscar-voittaja Graham Moorelle, joka on käsikirjoituksessaan muokannut lähes tuhatsivuisesta, äärimmäisen hankalasta elämänkerrasta parituntisen draaman. En kuitenkaan voi antaa anteeksi elokuvan tapaa vääristää kuvaa Turingin persoonasta ja totuudesta.

Toivon todella, että kaikki Imitation Gamen ansiosta Turingista kiinnostuneet haluavat nähdä sen vaivan, että ottavat selvää Alan Turingin todellisesta historiasta. Andrew Hodgesin kirja on eittämättä vaikea, usein jopa anti-viihteellisyyteen saakka totuuteen pyrkivä, ja sisältää pitkiä pätkiä yritystä selittää korkeita matemaattisia malleja maallikoille. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa: 1) Olet tuskin lukenut näin paljon integraalilaskennasta sitten lukioiän. Kenties innostunut niistä uudestaan ja kadut sitä, että pidit enemmän historiasta ja yhteiskuntaopista kuin matematiikasta. 2) Jos lopetat kirjan keskelle lukua (mikä on hyvin mahdollista sillä luku saattaa olla pituudeltaan 80 äärimmäisen tekstintäyteistä sivua) ja palaat kirjan pariin myöhemmin, sinulla ei ole aavistustakaan, mihin lopetit viimeksi ja mistä kappaleesta aloittaa. Suuri osa matematiikan selityksistä näyttää suunnilleen samalta. Ehkä ihan hyvä, etten panostanut matematiikkaan turhan paljon. (Kyllä, puhuttelen itseäni toisessa persoonassa.)

Tästä kaikesta huolimatta teos on ehdottomasti palkitseva. Vaikka tyypillisenä humanistina olen enemmän kiinnostunut Turingin persoonasta kuin tutkimustyöstä, ja lempiosani olivat kirjan ensimmäiset ja viimeiset luvut, sain paljon irti myös keskiosan teorioista. Alan Turingin arvoituksen selvittäminen vie aikaa ja vaivaa, mutta on todella sen arvoista. Suosittelen.

Andrew Hodges - Alan Turing: Arvoitus
(Alan Turing: The Enigma)
Hakapaino [1983] 2000
suom. Kimmo Pietiläinen
604 sivua

Charles Dickens - Nicholas Nickleby

Minulla on ollut vuosien ajan sitkeä viha-rakkaus -suhde Charles Dickensiin. Nyt minun on ehkä kuitenkin haudattava sotakirves lopullisesti, sillä sain juuri luettua uuden lempi-Dickensini loppuun. Ja millainen kirja se onkaan.

Kaikki alkoi kesäprojektistani, joka on Jamie Bellin koko filmografian katsominen. Koska olen fanittanut häntä lähes kymmenen vuotta, tehtävä ei ole kovin vaikea eikä tuskainen - ensinnäkin, on aika vähän kyseisen näyttelijän elokuvia, joita en olisi nähnyt, ja toiseksi, vaikka elokuva olisi surkea, mieltäni lohduttaa ajatus siitä, että Jamie Bell on maailman paras alle kolmekymppinen näyttelijä. (Kun hän täyttää ensi vuonna 30, hän on maailman paras kolmekymppinen näyttelijä. Tyyppi sai Baftan 14-vuotiaana ja ansaitsi sen sataprosenttisesti.) Sattumoisin Jamie Bell on näytellyt 2000-luvun alun filmatisaatiossa Nicholas Nicklebystä, mahdollisesti ainoasta Dickensin teoksesta, jonka juonesta minulla ei ollut mitään havaintoja. Leffassa näyttelevät myös Charlie Hunnam, Anne Hathaway, Romola Garai ja, huvittavaa kyllä, Christopher Plummer. Ihmettelen vain sitä, miksen ollut katsonut elokuvaa jo aiemmin.

Yllätyksekseni kyseinen filmatisaatio osoittautui mestariteokseksi. Vaikka alkuperäisteos on pituudeltaan sellaista tuhannen sivun luokkaa, en kavahtanut moista, vaan päätin ladata sen lukulaitteeseeni välittömästi. Ja voi pojat, ellen olisi jo omistanut tulevaa graduani Melvillelle, käsittelisin varmaan Dickensiä, niin käsittämättömän suuresti minä kirjaan ihastuin.

Dickens on kirjailija, jota rakastaisin inhota ihan vain sen takia, että hän on brittiläisen 1800-luvun kirjallisuuden keulakuvana toimiva valkoinen heteromies, joka nostetaan hämmästyttävän korkealle jalustalle huolimatta siitä, että hänen kirjansa ovat ennalta-arvattavaa lukijoiden koukuttamiseen pyrkivää kioskikirjallisuutta. Mutta sitten muistan, että joka samperin kerta kun luen Dickensin kirjoja, sivujen käsittämätön määrä unohtuu ja henkilöhahmojen kokemukset saavat minut itkemään ja nauramaan. Puhumattakaan sitten siitä, kuinka suuri yhteiskunnallinen merkitys herran kirjoilla oli, ja kuinka hänen fiktionsa konkreettisesti paransi monien sorrettujen asemaa. (Esimerkiksi Nicholas Nicklebyssä kritiikin kohteeksi joutuvat lapsia retuuttaneet Yorkshiren koulut, ja vuosia myöhemmin kirjoitetussa esipuheessa kerrotaan, että puheen kirjoittamisen aikaan kyseiset koulut oli lakkautettu, paljolti kirjan ansiosta.) Pakko myöntää, että olen hieman Dickens-fani.

Ja kuten jo aiemmin kirjoitin, Nicholas Nickleby on dickenseistä lempparini. Kirjan eponyyminen päähenkilö Nicholas on parikymppinen maalaisherrasmiehen poika, jonka perhe joutuu ahdinkoon isän yrittäessä rikastua keinottelulla. Omaisuuden menetettyään perheen pää on kuollut "sydänsuruun" ja jättänyt puille paljaille vaimonsa ja kaksi lastaan. Kuolinvuoteellaan herra Nickleby on vaatinut vaimoaan turvautumaan vanhempaan veljeensä, Ralphiin, jonka keinottelu on puolestaan tuottanut tulosta eli mittavan omaisuuden. Nicholas ja Kate matkaavat äitinsä mukana Lontooseen setänsä puheille, ja sedällä onkin suunnitelmia veljenlapsiensa "hyväksi": Nicholas lähetetään opettajaksi poikien sisäoppilaitokseen Yorkshiressa, ja Katelle hommataan paikka ompelijana. Pian sisarukset saavat surukseen huomata, ettei isän veli ole yhtä hyväsydäminen kuin he aluksi olettivat, ja saavuttaakseen uudelleen taakse jääneen onnen heidän on pistettävä peliin nokkeluutensa ja kestävyytensä.

Nicholas Nicklebyssäkin toistuvat toki kaikki Dickensin helmasynnit: hyvät ovat äärimmäisen hyviä ja kauniita, pahat ovat äärimmäisen pahoja ja rumia, kaltoinkohdeltu orpo osoittautuu jalosukuiseksi herrasmiehen jälkikasvuksi, mitä näitä nyt on. Kirjan juonen tiesin tietenkin katsottuani ensin elokuvan, mutta elokuvankin juonen ja käänteet osasin arvata ennalta aiemman Dickens-tuntemuksen perusteella. Tämä ei kuitenkaan menoa haitannut, ja välistä NN:ssä törmää myös piirteisiin, jotka jopa rikkovat perinteistä Dickens-kaava; vaikka päähenkilö Nicholas on suurimman osan ajasta hyvyyden perikuva, on hänelle suotu myös äkkipikaisuutta ja räiskyvää temperamenttia, jotka tekevät hänestä Dickensin useita muita loputtoman hyveellisiä henkilöhahmoja kiinnostavamman. Myös NN:n pääpahis on yllättävän monisyinen, ja piristävää oli myös se, että tyypin karsein piirre oli ulkomaalaisuuden sijasta rakkaus kapitalismiin. Jos siis tykkää Dickensin tyylistä mutta on kyllästynyt Bleak Housen ja Little Dorritin ranskalaispahiksiin, kannattaa ehkä vilkaista tätä kirjaa.

Ja no. En oikein jaksa keksiä "järkeviä perusteita" sille, miksi pidän tästä kirjasta. Pidän tästä kirjasta radikaaliuden, melkein feminististen ilmausten, liikuttavien henkilöhahmojen ja tällaisten katkelmien vuoksi. Suhtautumisestani kertoo paljon se, että äitini soitti minulle eilen vähän sen jälkeen, kun olin lukenut luvun 58, ja kävimme seuraavanlaisen keskustelun:

Äiti: "Ootko sä tosi väsynyt, kulta?"
Minä: "No eeen oikeastaan. Jos mä kuulostan jotenkin erikoiselta niin se johtuu siitä, että luin just surullisemman luvun IKINÄ ja oon itkenyt viimeiset kymmenen minuuttia ihan hysteerisesti."
Äiti: "No se selittää, kuulostat meinaan just siltä. Mut hyvä sentään että oot itkenyt jollekin tuollaiselle etkä millekään vakavalle."
Minä: "Niin, tää kirja on vaan tuhonnut mut emotionaalisesti mutta eipä tässä mitään, ha hah ha."

Nyrkkisääntö on, että jokainen kirja, joka saa minut tuntemaan jotain niin vahvasti, että haastan itkun voimakkuudessa yläkerran naapurin vauvan, on yksiselitteisen onnistunut. Tänään ensimmäistä kertaa kuukauteen minua ärsytti lähteä töihin; olisin vain halunnut maata sängyssä fiilistelemässä lempikohtiani. Tämän tekstin kirjoittamisen lomassa etsiskelen siistejä Dickens -t-paitoja. Olen mennyttä. Taidan ottaa toiseksi kesäprojektikseni lukea kaikki nekin Dickensin kirjat, joihin en ole vielä tutustunut.

Charles Dickens - Nicholas Nickleby
Project Gutenberg  [1838-1839] 2006
n. 1000 sivua