Eksistentialistinen kriisi

Ilmoittauduin koulussa huvin vuoksi luovan kirjoittamisen kurssille. Olen ollut aina vähän ujo omien tekstieni kanssa. Ajattelin, että ehkä kurssi rohkaisisi minua työstämään tekstejäni enemmän, ja jos ei, niin ainakin olisi hauskaa kuulla toisten kirjoituksia ja antaa palautetta. Tähän mennessä pidetyt tunnit ovat olleet ihania, ja odotan innolla, mitä ensi viikko tuo tullessaan. Mutta asiaan. Kurssin ohjelmaan kuuluu myös, että luemme kaikki yhdessä jonkin kirjan, ja valinta osui Erlend Loen Supernaiivin kohdalle.

Kävin siis viime torstaina hakemassa Supernaiivin kirjastosta. Olin jo tietoinen kirjan pienestä koosta, joten päätin lykätä parin kirjan loppuunlukemista ja lukea Supernaiivin siinä välissä. Eipä sen parissa kauan nokka tuhissutkaan, sain kirjan luettua ja hyvissä ajoin perjantaina.

Supernaiivin päähenkilö kokee jonkinsorttisen eksistentialistisen kriisin ja päättää, ettei hänen elämänsä voi jatkua enää entisellä tavalla. Hän irtisanoo vuokrahuoneensa, puhelimensa ja sanomalehtitilauksensa sekä eroaa yliopistosta. Isoveljen ollessa matkoilla hän muuttaa tämän asuntoon ja alkaa nauttia yksinkertaisista iloista elämässä; punaisen pallon pomputtelemisesta ja seinään heittelemisestä, hakka-lelun hakkaamisesta, listojen tekemisestä ja naapurin pikkupojan seurasta.

Voin hyvin uskoa, että Supernaiivi jakaa mielipiteet. Itseasiassa se tuli todistettua jo perjantaina koulussa. Kirja on suosittu valinta koulumme äidinkielintunneilla, joten poikkeuksellisen usea ystävistäni oli lukenut tämän kirjan. Jotkut kehuivat sitä loistavaksi, ja toisten mielestä siihen meni hermo niin totaalisesti, että loppuun lukeminen oli mahdotonta. Minä, kuinka ollakaan, kuulun näihin ihmisiin, jotka eivät malttaneet laskea kirjaa käsistään ennen viimeisen sivun lukemista.

Jostain syystä olen aina pitänyt kirjoista, joissa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään, tai jos tapahtuu, se tapahtuu hyvin hienovaraisesti. Yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani on esimerkiksi Sieppari ruispellossa. Ja Supernaiivi kuuluu nimenomaan tällaisiin kirjoihin. Suuri osa kirjasta tapahtuu päähenkilön pään sisällä, ajatuksien ja niistä laadittujen listojen muodossa. Tapahtumat eivät ole erityisen mullistavia, mutta yksinkertaisuudessaan ja aitoudessaan ne vastaavat oikeaa elämää ihastuttavalla tavalla.

Suurin mielipiteenjakaja Supernaiivissa on kuitenkin varmasti sen vähintäänkin persoonallinen kieliasu. Kirja kerrotaan ensimmäisessä persoonassa, ja kertojan käyttämät lauseet ovat keskimäärin ehkä viiden sanan mittaisia. Esimerksi: "Minä kävin veljeni asunnossa ja lähetin faksin Amerikkaan. Kirjoitin siihen: Volvo - Täyttä vauhtia, aina vain. Ja auringonpaistetta päivät pitkät. Ja sitten hain itselleni villapaidan. Nyt istun Børren asunnon parvekkeella juomassa gun tonicia. Hänen vanhemmillaan on kaapissa monta pulloa. Kun olen juonut itseni riittävän rohkeaksi, aion lukea taas lisää sitä ajasta kertovaa kirjaa." Ymmärrän täysin, miksi tällainen kerrontatapa saattaa ärsyttää joitakuita aivan mahdottoman paljon, mutta minusta se oli todella suloista. Kirjan tunnelma oli sen ansiosta alusta loppuun leppoisan rauhallinen, ja koko kirja oli kuin pelkkää ajatusten juoksua - ei liikaa järkeä, vaan sanoista koottuja lauseita, jotka heijastelivat kertojan ajatuksia kauniisti. Ja sen jälkeen, kun on lukenut tarpeeksi paljon kaunokielistä ja pitkävirkkeistä proosaa, alkaa pikkuhiljaa kaivata jotain helppoa ja erilaista.

Kaiken huipuksi Supernaiivi on mielestäni myös huikean samaistuttava; joskus minunkin tekisi vain mieli antaa kaiken olla ja viettää aika heitellen palloa seinään tai listoja laatien. Tai ehkä mielummin kirjoja lukien.

Sellaisia kirjoja kuin Supernaiivi.

Erlend Loe - Supernaiivi
(Naiv. Super., 1996)
suom. Outi Menna
Like, 1998
223 sivua