Huhheijjaa, eipä ole kirjoitettua mitään aikoihin. Mutta nyt tuntuu taas järkevältä idealta jatkaa tätä kolmenkymmenen päivän kirjahaastetta, joka minun oli alunperin tarkoitus saada valmiiksi toukokuun aikana... Niin se aika vain lentää, ja kappas, näin sitä ollaan jo elokuun loppupuolella.
Surullisimmasta tai tunteikkaimmasta kirjasta pitäisi sitten suoltaa tekstiä. Melkein tekisi mieli jättää tämä välistä ja palata siihen vasta kolmen viikon kuluttua, sillä silloin viimeistään pitäisi armaan Akateemisen kirjakaupan toimittaa minulle Christopher Isherwoodin A Single Man, joka taitaa omia tämän tittelin. Mutta kirjoittelen siitä sitten erikseen, sillä tällä hetkellä nimike kuuluu luultavasti Bernhard Schlinkin The Readerille.
Siitä on jo pitkä aika, kun luin tuon pienen teoksen, mutta sen vaikutus ei ole vähentynyt parin vuodenkaan aikana. Hauska fakta: en olisi ehkä koskaan tarttunut kyseiseen kirjaan, ellei suosikkinaisnäyttelijäni Kate Winslet olisi tähdittänyt siitä tehtyä elokuvaa. Yleensä periaatteeni on lukea alkuperäiskirjat ennen elokuvaversiota, joten hankin Readerin itselleni ja sanoin itselleni, etten saa katsoa elokuvaa ennen kuin kirjat on kaluttu kannesta kanteen.
En ole vieläkään nähnyt sitä elokuvaversiota. Mutta jos se onnistuu tuomaan valkokankaalle/televisioruudulle edes murto-osan Schlinkin romaanin upeudesta, sen täytyy olla loistava elokuva.
Kirja kertoo Michaelista, joka 15-vuotiaana aloittaa suhteen itseään huomattavasti vanhemman Hannan kanssa, joka pitää erityisesti siitä, kun Michael lukee hänelle klassista kirjallisuutta ääneen. Suhde jatkuu kesän ajan, jonka jälkeen Hanna katoaa jälkiä jättämättä. Vuosia myöhemmin Michael, nyt nuori lakiopiskelija, seuraa oikeudenkäyntiä Saksassa ja järkyttyy huomatessaan Hannan tuomittavien joukossa, ja tarina jatkuu... tadadadaada.
Okei, tuo säälittävä juonikuvaus ei tee minkäänlaista oikeutta sille absoluuttiselle verbaaliselle kauneudelle, jota The Reader on. Kiesus. Kirjan jokainen tapahtuma on niin huolellisesti suunniteltu, jokainen lause tarkkaan mietitty ja jokainen sana niin harkitusti valittu, että ihan itkettää. Ja niin muuten itkettävät kirjan tapahtumatkin. Yksikään toista maailmansotaa hipaiseva kirja on tuskin yhtä riemun torvisoittoa, mutta The Reader on rehellisyydessään ja aitoudessaan suorastaan sydäntäsärkevä. Kun juonen kiemurat alkavat purkautua ja solmut selvitä, minä suunnilleen huusin ääneen ihan vain kirjan äärimmäisen nerouden ja yllättävyyden suhteen. Ja suunnilleen puolet kirjasta nieleskelin kyyneliä ja tukahduttelin nyyhkäisyjä. Sillä, hiisi vie, jos tämä kirja ei herätä tunteita, niin en tiedä, mikä herättää.
Viisitoistavuotias Emma tykkäili siis kovasti, ja nyt minua kiinnostaisi todella tietää, mitä kohta täysikäinen Emma sanoisi. Kaikki yksityiskohdat eivät tietenkään ole tuoreessa muistissa, mutta kirjan herättämät vahvat tunteet eivät katoa muistista niin helposti. Äärettömän älykäs ja liikuttava teos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti