Minulla oli eilen uskomaton henkinen kamppailu itseäni vastaan. Olin juuri saanyt Black Butterflyn päätökseen ja janosin lisää luettavaa, mutten oikein tiennyt mitä se voisi olla. Toinen puoliskoni olisi halunnut taas palavasti kadota Keskimaahan, olihan viimeisin kunnollinen käynti viime maaliskuussa, mutta toinen puoleni oli sitä mieltä, että minun tulisi toteuttaa pitkä-aikainen suunnitelmani ja lukea Stephen Fryn mestariteos Making History uudemman kerran. Viihdytin sillä itseäni viimeksi aika täsmälleen kaksi vuotta sitten.
Lopulta jälkimmäinen vei voiton ja sukelsin Michael Youngin mukana historian pyörteisiin.
Aloitellessani lukemista olin hieman skeptinen, sillä mielipiteet voivat muuttua suurestikin kahdessa vuodessa. Vasta 16 vuotta täyttänyt Emma piti Making Historya häikäisevän nerouden ilmentymänä, mutta mitä täysikäinen Emma sanoisi? Olen kuitenkin viimeisen puolen vuoden sisällä saanut kaksi hyvää ystävääni rakastumaan kirjaan, joten ei kai se nyt ihan susi voi olla, ajattelin kypsästi ja käänsin ensimmäisen sivun esille.
Ja voi kiesus. Olen vasta sivulla 70 mutta täysin myyty. Stephen kirjoittaa niin ilmiömäisen fiksusti ja mukaantempaavasti, että ymmärrän täysin muutaman kahden vuoden takaisen arvoituksen: sen, miksi kaverini sanoi tulevansa mustasukkaiseksi kirjalleni kun odottelimme musiikkikonsertin alkua ja minä kulutin aikaa lukemalla kirjaa, ja myös sen, miksi törmäsin lyhtypylvääseen kävellessäni kouluun.
Heti alkutantereilla (onko tuo edes sana? Toivottavasti, sillä se kuulostaa hauskalta...) ihastuin erityisesti tekstinpätkään, jossa Michael kertoo lukijalle, mikä tekee hänestä sopimattoman kirjallisuuden tohtoriksi. Pakko lainailla vähän, ehkä tämä innostaa muitakin tarttumaan Making Historyyn!
I can remember at school how we would read together in class an Ode by Keats, a Shakespeare sonnet or a chapter of Animal Farm. I would tingle inside and want to sob, just at the words, at nothing more than the simple progression of sounds. But when it came to writing that thing called an Essay, I flubbed and floundered. I could never discover where to start. How do you find the distance and the cool to write in an academically approved style about something that makes you spin, wobble and weep?
Tämä selitys jatkuu noin puolitoista sivua, ja saatoin tuskin hengittää niinä muutamina minuutteina, jotka sen lukemiseen käytin. Koska tuo tekstinpätkä on itse täydellisyys. Minulla on aina valtavia ongelmia saada itseni siihen kuntoon, että pystyn keskustelemaan saatikaan sitten kirjoittamaan asioista, joita pidän upeinamahtavinafantastisinakoskettavinahienoina. Osaan kyllä luetella kohtuullisen nättejä adjektiiveja, ja parhaimmillaan ne saattavat luoda tekstistä/musiikista/elokuvasta/mitä sinulla nyt onkaan:sta jonkinlaisen kuvan. En kuitenkaan osaa laatia järkeviä, korrekteja lauseita tai ilmaista tunteitani ymmärrettävästi. Erityisen vaivalloista on tunteita herättävien tekstien analysointi: eikö kävisi päinsä, että minä vain päästelisin mielialoihini ja tuntemuksiini sopivia ääniefektejä? Ai ei? En minä sitten osaa.
Niinpä minun on edes turha yrittää väsätä minkäänlaista kirjallista tuotosta Making Historysta pitkään aikaan lukemisen lopettamisen jälkeenkään. Se tuo nimittäin kaikki herkät puoleni arveluttavan hyvin esille.
Haluaisin kuitenkin suositella sitä oikein lämpimästi. Lukekaa se, jooko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti