Lainasin joulun alla kirjastosta Adrian Conan Doylen ja John Dickson Carrin kirjoittaman Sherlock Holmes-pastissin nimeltä Seitsemän piipun arvoitukset. Ajattelin sen olevan mukava, nopea ja helppolukuinen kirja ylioppilaskirjoituksiin valmistautuessa. Esipuhe hehkutti kirjan neroutta ja keksiliäisyyttä sekä kielen että juonen osalta. Ei siis ihme, että minulla oli kirjasta myönteinen kuva. Jos klassisten dekkareiden mestariksi kutsuttu mies ja Sir Arthur Conan Doylen poika lyövät hynttyyt yhteen, teoksen täytyy olla loistava, tai vähintäänkin viihdyttävä ja esikuvalleen uskollinen. Hah hah, kuinka väärässä olinkaan!
Sivulle kaksi päästyäni tuumin, että vuonna 2010 laadittu suomennos on ääliömäisen kehno. Sivulle viisi päästyäni olin kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ei hemmetti, mikään käännös ei voi pilata kirjaa näin totaalisesti, kyllä alkuperäisversiokin on ihan susi.
Minua viehättävät suuresti vanhat käännökset, joiden kieli ja sanavalinnat ovat auttamattomasti ylittäneet parasta ennen-päiväyksen. Jos jollekin sanalle ei ole tarkkaa suomenkielistä vastinetta, englanninkielisestä sanasta mukautetaan suomalaisversio, brittislangia yritetään jäljitellä parhaan mukaan ja predikaatit hyppelevät missä sattuu. Mutta voi nyt yhden kerran jos kolmannella vuosituhannella yritetään jäljitellä 1950-luvun tyyliä, ja varsinkin, jos jäljittelemisessä ei onnistuta ja lopputulos kuulostaa ainoastaan hölmön teennäiseltä. Mieleni teki lähinnä heittää kirja seinään, kun suunnilleen joka toisella sivulla silmiin osui sana probleemi.
Mutta juu, ehkei suomennoksesta enempää, kun kirjan suurimmat ärsyttävyydet piilevät juonessa ja henkilöhahmoissa. Kuvittelenko vain, vai oliko Holmes jopa epätavallisen keikaileva besserwisser ja Watson sen kuuluisan penaalin ehdottomasti tylsin kynä? Asiakkaat olivat kaikki kopioita toisistaan, arvoitukset nopeasti tekaistun oloisia ja dialogia suunnilleen yhtä mielenkiintoista kuin säkillinen kiviä. Ok, ehkeivät ihan kaikki alkuperäisetkään Sherlock Holmes-tarinat loista yksilöllisyydellään tai viimeiseen asti hiotuilla juonikuvioillaan, mutta ihan totta nyt. Tietenkään en voi kertoa kirjan juonenkäänteistä tarkemmin spoilaamatta, joten teidän täytyy vain luottaa sanaani - tai sitten lukea se pahuksen kirja itse. Mitä en kyllä suosittele.
Pikkasen nolottaa, että maailman kuuluisan salapoliisin nimellä kaupataan tällaistakin sontaa. Lukukokemuksen nautinnollisuudesta kertoo varmaan myös se, että minulla meni suunnilleen neljä kuukautta kirjan lukemiseen, vaikka se on tuskin 200 sivua pitkä. Tosin, täytyy tunnustaa, sain muutaman kerran aika makeat naurut, joskin ehkä sellaisissa kohdissa, joita ei oltu tarkoitettu hauskaksi. Minun tekisi kovasti mieli heittää tähän muutamia lainauksia, mutta valitettavasti sain hädin tuskin luettua kirjan loppuun ennen eräpäivää (ja olin uusinut sen jo kolmesti...), joten kirja on tällä hetkellä kotitaajaman kirjastossa houkuttelemassa viattomia dekkariosastolle eksyviä asiakkaita.
John Dickson Carr & Adrian Conan Doyle - Seitsemän piipun arvoitukset
(The Exploits of Sherlock Holmes, 1954)
Book Kari 2010
suom. Risto Raitio
214 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti