Olenpas ollut epäaktiivinen blogirintamalla. Syynä saattavat olla kahdeksantuntiset työpäivät, joiden jälkeen hautaudun sängynpohjalle seuranani tietokone ja mehukas romaani. Oikeista välineistä huolimatta on ollut jokseenkin mahdotonta kirjoittaa lukemistani kirjoista mitään ylös, aika säälittävää. Onneksi nyt on perjantai, ja mikä vielä parempaa, minun tekee aidosti mieli naputella tekstiä eräästä viimeviikkoisesta lukukokemuksesta.
Ihastuttuani David Nichollsin hersyvän hauskaan Starter for Teniin päätin tutustua kirjailijan luultavasti tunnetuimpaan teokseen, One Dayhin. Kirjablogien ansiosta minulla oli jo etukäteen selkeänpuoleinen kuva juonesta: tyttö ja poika tutustuvat päivänä, jona valmistuvat yliopistosta, ja lopun kirjaa seurataan Dexterin ja Emman elämää seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan aina sinä samaisena päivänä, 15. heinäkuuta. Miten elämä heitä heitteleekään, mihin he oikein joutuvat, etcetera etcetera.
Kirja on niittänyt mainetta, kunniaa ja kiitosta niin bloggarien, aikakauslehtien kuin toisten kirjailijoidenkin parissa, ja tekaistiinpa siitä viime vuonna Hollywood-elokuvakin. Itse asiassa minulla on sellainen kuva, että enemmistö maapallon asukeista tuntuu rakastavan One Dayta, ja siksi minua niin inhottaakin olla se vastarannan kiiski ja ilonpilaaja.
Kirja, jota olen kuullut ylistettävän jopa vuosisadan rakkaustarinaksi, jätti minut suhteellisen kylmäksi. Joo, olihan se ihan fiksu ja kiva ja hauska, mutta eipä sitten paljon muuta. Likimiten kolmensadan sivun ajan sain seurata kahden ilmeisesti aikuistumiskammoisen opiskelijastereotyypin yliopistonjälkeistä elämää, siis, henkistä kamppailua siitä, oisko kahden parhaan ystävän rakkaussuhde toimiva juttu.
Välillä törmäsin minua jo Starter for Tenissä viehättäneisiin sattuvan osuviin huomioihin ihmiselämästä, mutta rehellisesti sanottuna One Day ei tarjonnut minulle mitään uutta. Henkilöhahmot eivät vakuuttaneet minua uskottavuudellaan, dialogi muistutti teennäisen sitcomin sanailua ja paljon kehuttu hauskuus oli kuivan tekaistua. Ehkä eniten minua kummastuttivat henkilöhahmojen väliset suhteet: huomasin miettiväni useaan otteeseen, miksi hemmetissä päähenkilöt edes haluavat olla toistensa kanssa tekemisissä. Kertojan ääni hoki minulle jatkuvasti, että Emma ja Dexter ovat niinku tosi bestiksiä ja ajattelevat toisiaan joka päivä, mutta vaikka seurasin kaksikon elämää kaksikymmentä vuotta, mikään ei saanut minua näkemään saati sitten ymmärtämään sitä sidettä, joka sitoo päähenkilöiden tarinat tiukasti yhteen.
(Mutta ehkä olenkin liian nirso bestiksien suhteen: mulla on virallisesti maailman paras paras ystävä, joka kirjoittaa runoja mulle mieluisimmista fiktionaalisista hahmoista kun mua ärsyttää koko maailma.)
Ja kuitenkin viihdyin One Dayn seurassa hienosti jopa silloin, kun halusin lähinnä repiä sen sivut irti ja huuhdella ne yksitellen vessanpöntöstä. Kategoroin One Dayn silkaksi hömpäksi ja lomalukemistoksi, ja sellaisena se maistui mainiosti. Pakkohan minun on myöntää, että Nicholls on kekseliäs ja nokkela sanankäyttäjä. Tunnustan myös, että nauroin useaan otteeseen niin makeasti, että meinasin kieriä sohvalta alas. Ymmärrän siis helposti, mikä on tehnyt kirjasta niin äärimmäisen suositun. Tästä huolimatta One Day tuntuu loppupeleissä kehnohkolta yritykseltä muokata Starter for Teniä toisenlaisen lukijakunnan makuun; löydän kaikki One Dayn hyvät puolet Starterista kaksinverroin parempina (sekä ilman hermoilleni käyvää jankutusta tai paikoitellen katkeraa sävyä. Rohkenen myös väittää, että Starterin rakkaustarina on jotain upeampaa kuin Emmalla ja Dexterillä koskaan.) Viime keväänä arvioin Nichollsin purevan rehelliseksi ja hellyttävän aidoksi hauskuttajaksi, mutta One Dayn takia käsitykseni kirjailijan kyvyistä on hieman laskenut.
David Nicholls - One Day
Hodder & Stoughton, 2009
438 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti