On muutamia kirjailijoita, jotka julkaisevat uuden teoksen suunnilleen kerran neljässä vuodessa, ja vaikken heidän suurin fani olekaan, lainaan uusimman kirjan kirjastosta heti kun sen löydän ja luen sen yhdessä hujauksessa. Yksi tällaisista kirjailijoista on Carlos Ruiz Zafón, jonka säännöllisen epäsäännöllisesti jatkuvaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjaa olen lukenut varmaan vuodesta 2007 lähtien, jolloin äitini osti ensimmäisen osan Tuulen varjo matkalukemistoksi Ranskanmatkalle. Uusimman osan löysin kirjastosta vastapalautettujen hyllystä jo lähes kuukausi sitten, mutta aloitin (ja lopetin) sen lukemisen vasta viime viikolla.
Tapansa mukaan kiehtova sekoitus juonia, jännitystä, ystävyyttä ja romantiikkaa repäisi mukaansa, ja huomasin ajattelevani, että jos minulta kysyttäisiin, minkä kirjan maailmaan haluaisin vierailemaan, saattaisin hyvinkin valita Zafónin kuvaamaan maailmansotien jälkeisen Barcelonan. En pahoittaisi mieltäni jos päiväni kuluisivat kirjakaupassa työskennellessä, unohdettujen kirjojen hautausmaalla vieraillessa tai mysteerejä ratkoessa. Zafón kirjoittaa mutkattoman kauniisti ja viljelee enemmän hupaisia metaforia ja vertauksia kuin kukaan toinen tietämäni kirjailija, minkä ansiosta jopa trillereihin taipuvaa juonta lukee kevyesti ja mielellään.
Taivasten vanki jatkaa Daniel Semperen tarinaa, mikä sopi minulle mainiosti, sillä kirjoihin intohimoisesti suhtautuvat uteliaat nuorukaiset ovat luonnollisesti lähellä sydäntäni. (Kuten ovat myös Zafónin naishahmot. Oikeasti, olen hieman rakastunut.) Kolmas osa eroaa aiemmista osista kuitenkin siinä mielessä, että se on noin puolet lyhyempi kuin aiemmat kaksi kirjaa, ja minulle tuli väistämättä sellainen olo, että tarinan loppu jää liiankin avoimeksi, siis yksinkertaisesti kesken. Okei, tiedostan, että sarjaan on tulossa vielä neljäs osa, joka punoo (toivottavasti) loputkin langat yhdeksi vyyhdiksi, mutten voi olla kuvittelematta, millainen keskustelu on aikanaan käyty kustannus- ja luovan puolen välillä. ("Zafón, vauhtia nyt, olet kirjoittanut kirjaasi jo kolme vuotta, lukijat kaipaavat jatkoa ja me kaipaamme rahaa!" "Mutta hyvä kustantaja, ensimmäisen kahden osan välillä kului kokonaiset seitsemän vuotta, armoa, tarvitsen lisää aikaa!" "Ei sanaakaan, jatkat tarinaa sitten seuraavassa osassa!" "Mutta en minä ole kuin vasta puolessa välissä koko kirjaa--!" "Hys, oletan käsikirjoituksen löytyvän sähköpostistani ensi perjantaina.") Olen hämmentynyt ja hieman pettynyt, sillä vaikka edelliset kaksi osaakin muodostivat kokonaisuuden, ne sentään tajuttiin päättää arvokkaasti.
Loppujen lopuksi lempiasiani kirjassa oli itse Zafónin liikuttava ihastus ranskalaiseen klassikkokirjallisuuteen. Muistelen tietenkin lämmöllä ensimmäistä osaa, jossa Daniel ihailee aina erään liikkeen ohi kulkiessaan näyteikkunassa hohtavaa Victor Hugolle kuulunutta täytekynää. (Voi hyvä ihme, kuinka monesta asiasta onnistun vetämään yhteyksiä Hugoon? Minua itseänikin alkaa pikkuhiljaa hävettää.) Hugo mainittiin myös uusimmassa osassa, mutta Taivasten vangin kirjailijaihastus on tietenkin Alexandre Dumas, jonka mestariteokseen Monte Criston kreiviin viitataan aina silloin tällöin, mikä sai minut puolestaan hymyilemään joka kerta koko naaman leveydeltä. Kirjailijat, jotka rakastavat kirjoja - parasta maailmassa.
Taivasten vanki on hienosti rakennettu arvoitus, joka valottaa ja lisää materiaalia Zafónin jännittävään universumiin. Edeltäjiensä tasolle se ei kuitenkaan yllä, ja toivon/odotan huomattavasti enemmän seuraavalta teokselta, jonka kirjailija lukijoilleen lahjoittaa.
Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki
(El prisionero del cielo, 2011)
Otava, 2012
suom. Antero Tiittula
332 sivua
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
tiistai 28. toukokuuta 2013
Teurastamo 5 eli aikahyppäykset sotavankeudesta luentotilaisuuksiin avaruusolennoista
Päätin vähän aikaa sitten ryhdistäytyä (jälleen kerran) blogin suhteen ja kirjoittaa useammista lukemistani kirjoista. Joistain (useista) kirjoista on kuitenkin ihan älyttömän vaikeaa kirjoittaa mitään kokonaista, ja yleensä luonnoksissani onkin noin viisitoista keskeneräistä merkintää, jos pääsen edes niin pitkälle. Useimmiten luonnokset merkinnöistä jäävät ainoastaan ajatuksiini. Niin on myös nyt: olen edellisen kirjoituksen jälkeen lukenut lukuisia kirjoja, mutten ole onnistunut arvioimaan niitä muualla kuin pääni sisällä. (Kirjoittamisvaikeudet voivat johtua tosin myös siitä, että viikonloppuna ystäväni Salla näytti minulle kaksi eri versiota lempparimusikaalistaan RENT, ja siitä asti olen omistanut sille suurimman osan ajatuksistani. Niiiiin hyvä.) Mutta siitä (ehkä) lisää myöhemmin, nyt takaisin kirja-arvioiden pariin.
Lukaisin viimeviikolla Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 eli Lasten ristiretken. Ei mitään pidempiä elämäntarinoita tähän: olin kuullut jostain, että se on hyvä, ja ajattelin kokeilla. Kansilehtinen kertoi minulle, että kirja perustuu joiltain osin kirjailijan omiin kokemuksiin Dresdenin pommituksissa 13.-15. helmikuuta 1945. Odotin vaikuttavan filosofista tarinaa toisen maailmansodan kauhuista.
Ja on Teurastamo 5 sitäkin, mutta kaiken muun osalta kirja yllätti minut totaalisesti. Tarina kertoo Billy Pilgrimista, hieman epäonnisesta ja epäonnistuneesta nuoresta amerikkalaismiehestä, joka jouduttuaan saksalaisten sotavangiksi elää koko elämänsä vaiheet epämääräisessä järjestyksessä. Mustaa huumoria kukkiva teos sisältää niin menestyneen optiikkoyrityksen, hulluja armeijatovereita kuin ulkoavaruuden olentojakin, ja onnistuu olemaan samalla hieno julistus sotaa vastaan.
Lukija saattaa jopa hieman hämmentyä kirjan tavasta hyppiä paikasta ja ajasta toiseen, ja itse ainakin huomasin ensin ihmetteleväni, mikä järki on puhua kohtaamisesta avaruusolentojen kanssa kirjassa, joka perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin sotavankeudesta toisessa maailmansodassa. Mitä pidemmälle luin, sitä selvemmäksi asia kuitenkin kävi: sietämättömän hirvittävistä tapahtumista voi lukea vain tietyn verran ilman, että alkaa oksettaa. Luettuaan muutaman sivun ihmisrudun kyvykkyydestä uskomattomaan julmuuteen alkaa kummasti kaivata jotain huomattavasti kevyempää ja vähemmän ahdistavaa. Teurastamo 5 tasapainotteleekin loistavasti kahden ääripään välillä.
Kurt Vonnegutilla on vahva oma ääni, minkä ansiosta kirjan lukeminen on helppoa ja hauskaa, ja vakava aihe takaa sen, ettei teos unohdu. Itse pidin etenkin kirjan ensimmäisestä luvusta, jossa minä-kertoja (oletettavasti Vonnegut itse) taustoittaa syitä teoksen synnylle ja omaa kirjoittamisprosessiaan. Vaikkei Teurastamo 5 päätynyt ihan omaksi lempikirjaksi, näen mainiosti sen klassikkoarvon ja rohkaisen antamaan sille mahdollisuuden, varsinkin, jos pimeä huumori miellyttää. Lisäksi tiedän jo nyt, ettei Teurastamo 5 tule taatusti jäämään ainoaksi lukemakseni teokseksi tältä kirjailijalta.
Kurt Vonnegut - Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki
(Slaughterhouse 5, or the Children's Crusade, 1969)
Tammi, 2012
suom. Juhani Jaskari
190 sivua
Lukaisin viimeviikolla Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 eli Lasten ristiretken. Ei mitään pidempiä elämäntarinoita tähän: olin kuullut jostain, että se on hyvä, ja ajattelin kokeilla. Kansilehtinen kertoi minulle, että kirja perustuu joiltain osin kirjailijan omiin kokemuksiin Dresdenin pommituksissa 13.-15. helmikuuta 1945. Odotin vaikuttavan filosofista tarinaa toisen maailmansodan kauhuista.
Ja on Teurastamo 5 sitäkin, mutta kaiken muun osalta kirja yllätti minut totaalisesti. Tarina kertoo Billy Pilgrimista, hieman epäonnisesta ja epäonnistuneesta nuoresta amerikkalaismiehestä, joka jouduttuaan saksalaisten sotavangiksi elää koko elämänsä vaiheet epämääräisessä järjestyksessä. Mustaa huumoria kukkiva teos sisältää niin menestyneen optiikkoyrityksen, hulluja armeijatovereita kuin ulkoavaruuden olentojakin, ja onnistuu olemaan samalla hieno julistus sotaa vastaan.
Lukija saattaa jopa hieman hämmentyä kirjan tavasta hyppiä paikasta ja ajasta toiseen, ja itse ainakin huomasin ensin ihmetteleväni, mikä järki on puhua kohtaamisesta avaruusolentojen kanssa kirjassa, joka perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin sotavankeudesta toisessa maailmansodassa. Mitä pidemmälle luin, sitä selvemmäksi asia kuitenkin kävi: sietämättömän hirvittävistä tapahtumista voi lukea vain tietyn verran ilman, että alkaa oksettaa. Luettuaan muutaman sivun ihmisrudun kyvykkyydestä uskomattomaan julmuuteen alkaa kummasti kaivata jotain huomattavasti kevyempää ja vähemmän ahdistavaa. Teurastamo 5 tasapainotteleekin loistavasti kahden ääripään välillä.
Kurt Vonnegutilla on vahva oma ääni, minkä ansiosta kirjan lukeminen on helppoa ja hauskaa, ja vakava aihe takaa sen, ettei teos unohdu. Itse pidin etenkin kirjan ensimmäisestä luvusta, jossa minä-kertoja (oletettavasti Vonnegut itse) taustoittaa syitä teoksen synnylle ja omaa kirjoittamisprosessiaan. Vaikkei Teurastamo 5 päätynyt ihan omaksi lempikirjaksi, näen mainiosti sen klassikkoarvon ja rohkaisen antamaan sille mahdollisuuden, varsinkin, jos pimeä huumori miellyttää. Lisäksi tiedän jo nyt, ettei Teurastamo 5 tule taatusti jäämään ainoaksi lukemakseni teokseksi tältä kirjailijalta.
Kurt Vonnegut - Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki
(Slaughterhouse 5, or the Children's Crusade, 1969)
Tammi, 2012
suom. Juhani Jaskari
190 sivua
tiistai 21. toukokuuta 2013
Ranskan suuri vallankumous ja muita tarinoita
Alan tulla pikku hiljaa siihen uskoon, että Victor Hugon ainoa tarkoitus on tuottaa minulle hirvittävää henkistä kärsimystä. Mutta kun kyseinen tyyppi nyt sattuu vain olemaan älyttömän hyvä kirjailija, niin pakkohan sen juttuja on lukea. Vaikka sitten joutuisikin itkemään silmät päästään ja karjumaan puhtaasta epäoikeudenmukaisuudesta.
Myytyäni sieluni Les Misérablesille päätin tietenkin tulla oikeaksi Hugo-asiantuntijaksi. (Kyllä, huoneessani on edelleen monta erilaista Les Mis-painosta, joista suurin osa kuuluu kirjahyllyyni pysyvästi, kiitos antikvariaattien ja nettikirjakauppojen.) Lainasin kirjastosta kaikki löytämäni Hugo-aiheiset tutkielmat ja elämänkerrat, ja tarkkailen jatkuvasti fiktio-hyllyä H:n kohdalta, sillä olen varma, että jonain kauniina päivänä joku vielä palauttaa kirjastoon Pariisiin Notre-Damen. Sitä ennen joku kuitenkin palautti Yhdeksänkymmentäkolmen, vuonna 1874 ilmestyneen viisisataasivuisen katsauksen Ranskan suureen vallankumoukseen.
Tässä vaiheessa koen aiheelliseksi ilmoittaa, ettei historiassa ole mitään, ei mitään, mistä olisin intoillut niin paljon kuin Ranskan suuresta vallankumouksesta. Olen mm. loputtoman iloinen (ja aina valmis muistuttamaan tietämättömiä) siitä, että syntymäpäiväkseni on osunut 16.10.1993, sillä, kröhöm, sinä päivänä tuli kuluneeksi tasan kaksisataa vuotta Marie Antoinetten teloituksesta. (Ja kun täytin viisitoista ja Ranskan suuri vallankumous/Marie Antoinette-kauteni oli pahimmillaan, järjestimme synttärijuhlani MA-teemalla. Oli kuulkaa upeata.) Lyhyesti sanottuna: Ranskan suuri vallankumous: siistein juttu ikinä. Joten Ranskan suuri vallankumous yhdistettynä Victor Hugoon? Iso hurraahuuto.
Heti aluksi on varoitettava, että Yhdeksänkymmentäkolmen lukeminen saattaa vaatia kärsivällisyyttä. Noin ensimmäisen kolmensadan sivun ajan on suhteellisen mahdotonta kertoa, mistä kirjassa on oikeastaan kysymys: luvut vuorottelevat usean eri tarinan ja hahmon välillä, ja lukijan on vaikeaa päättää, kuka oikeastaan on päähenkilö. Ja kun luulin, että Hugo lähtee Kurjissa sivuraiteille kertoessaan Waterloon taistelusta... no, en ollut selvästikään vielä lukenut Yhdeksänkymmentäkolmea, jossa on ihan ok paasata puoli vuotta Ranskan talonpoikien taistelumoraalista, William Pittin sotataktiikoista tai Robespierren, Marat'n ja Dantonin suhtautumisesta giljotiiniin. Jos ette ole vähääkään kiinnostunut edellämainituista, teidän kannattaa luultavasti jättää Yhdeksänkymmentäkolme lukematta.
Tai sitten ei, sillä kyseessä on kaikesta huolimatta (tai sen vuoksi) todella hieno teos. Kun tarina lähtee kunnolla käyntiin ja henkilöhahmojen kolmen kilometrin pituiset ranskankieliset nimet oppii muistamaan, luvassa on niin jännittävää ja hengästyttävää kerrontaa, ettei kirjaa voi laskea käsistään.
Enkä voi olla jakamatta erästä kirjassa esiintyvää kohtausta, joka sai minut oikeasti kiljumaan ääneen... Jos haluatte elää ehdottoman spoilerivapaata elämää, skipatkaa seuraava kappale.
En voi mitään sille, että kun 1800-luvulla ilmestyneessä romaanissa kirjan sankari vannoo tasa-arvon nimeen, alan juoksennella päättömästi ympäri asuntoa riemusta hihkuen. Pikkasen oon Victor Hugon fani.En malta odottaa, että opin kaiken tästä miehestä.
Yhdeksänkymmentäkolme ei ole mikään Kurjien kaltainen mestariteos (en usko, että löydän vähään aikaan kirjaa, joka olisi), vaikka siitä paljon samankaltaisia elementtejä ja teemoja löytyykin, mutta vaikuttavan, avartavan ja vallankumouksellisen tarinan parissa viihtyy silti oikein mainosti (kunhan pääsee kunnolla vauhtiin). Jos pidätte historiallisista seikkailuromaaneista, joissa on mukana runsaasti aatetta ja älyä, tämä kirja on teille suorastaan täydellinen. (Ja kaksi viimeistä lukua, Hugo, miten sinä saatat!)
Victor Hugo - Yhdeksänkymmentäkolme
(Quatrevingt-treize, 1874)
Karisto, 1989
suom. V. Hämeen-Anttila ja Urho Kivimäki
483 sivua
Myytyäni sieluni Les Misérablesille päätin tietenkin tulla oikeaksi Hugo-asiantuntijaksi. (Kyllä, huoneessani on edelleen monta erilaista Les Mis-painosta, joista suurin osa kuuluu kirjahyllyyni pysyvästi, kiitos antikvariaattien ja nettikirjakauppojen.) Lainasin kirjastosta kaikki löytämäni Hugo-aiheiset tutkielmat ja elämänkerrat, ja tarkkailen jatkuvasti fiktio-hyllyä H:n kohdalta, sillä olen varma, että jonain kauniina päivänä joku vielä palauttaa kirjastoon Pariisiin Notre-Damen. Sitä ennen joku kuitenkin palautti Yhdeksänkymmentäkolmen, vuonna 1874 ilmestyneen viisisataasivuisen katsauksen Ranskan suureen vallankumoukseen.
Tässä vaiheessa koen aiheelliseksi ilmoittaa, ettei historiassa ole mitään, ei mitään, mistä olisin intoillut niin paljon kuin Ranskan suuresta vallankumouksesta. Olen mm. loputtoman iloinen (ja aina valmis muistuttamaan tietämättömiä) siitä, että syntymäpäiväkseni on osunut 16.10.1993, sillä, kröhöm, sinä päivänä tuli kuluneeksi tasan kaksisataa vuotta Marie Antoinetten teloituksesta. (Ja kun täytin viisitoista ja Ranskan suuri vallankumous/Marie Antoinette-kauteni oli pahimmillaan, järjestimme synttärijuhlani MA-teemalla. Oli kuulkaa upeata.) Lyhyesti sanottuna: Ranskan suuri vallankumous: siistein juttu ikinä. Joten Ranskan suuri vallankumous yhdistettynä Victor Hugoon? Iso hurraahuuto.
Heti aluksi on varoitettava, että Yhdeksänkymmentäkolmen lukeminen saattaa vaatia kärsivällisyyttä. Noin ensimmäisen kolmensadan sivun ajan on suhteellisen mahdotonta kertoa, mistä kirjassa on oikeastaan kysymys: luvut vuorottelevat usean eri tarinan ja hahmon välillä, ja lukijan on vaikeaa päättää, kuka oikeastaan on päähenkilö. Ja kun luulin, että Hugo lähtee Kurjissa sivuraiteille kertoessaan Waterloon taistelusta... no, en ollut selvästikään vielä lukenut Yhdeksänkymmentäkolmea, jossa on ihan ok paasata puoli vuotta Ranskan talonpoikien taistelumoraalista, William Pittin sotataktiikoista tai Robespierren, Marat'n ja Dantonin suhtautumisesta giljotiiniin. Jos ette ole vähääkään kiinnostunut edellämainituista, teidän kannattaa luultavasti jättää Yhdeksänkymmentäkolme lukematta.
Tai sitten ei, sillä kyseessä on kaikesta huolimatta (tai sen vuoksi) todella hieno teos. Kun tarina lähtee kunnolla käyntiin ja henkilöhahmojen kolmen kilometrin pituiset ranskankieliset nimet oppii muistamaan, luvassa on niin jännittävää ja hengästyttävää kerrontaa, ettei kirjaa voi laskea käsistään.
Enkä voi olla jakamatta erästä kirjassa esiintyvää kohtausta, joka sai minut oikeasti kiljumaan ääneen... Jos haluatte elää ehdottoman spoilerivapaata elämää, skipatkaa seuraava kappale.
"Sinä hourit!" huudahti Cimourdain. "Mieskö palvelijaksi. Ei koskaan! Mies on isäntä. Minä tunnustan ainoastaan yhden yhteiskunnan, nimittäin kodin. Mies on kodissaan kuningas."
"Miksi ei? Mutta yhdellä ehdolla."
"Millä ehdolla?"
"Vaimon pitää olla kodin kuningatar."
"Sinä vaadit toisin sanoen miehen ja naisen..."
"Tasa-arvoa."
"Tasa-arvoa! Mitä sinä ajattelet? Mies ja nainen ovat pohjaltaan tuiki erilaisia."
"Minä puhuinkin tasa-arvosta enkä samanlaisuudesta."
En voi mitään sille, että kun 1800-luvulla ilmestyneessä romaanissa kirjan sankari vannoo tasa-arvon nimeen, alan juoksennella päättömästi ympäri asuntoa riemusta hihkuen. Pikkasen oon Victor Hugon fani.En malta odottaa, että opin kaiken tästä miehestä.
Yhdeksänkymmentäkolme ei ole mikään Kurjien kaltainen mestariteos (en usko, että löydän vähään aikaan kirjaa, joka olisi), vaikka siitä paljon samankaltaisia elementtejä ja teemoja löytyykin, mutta vaikuttavan, avartavan ja vallankumouksellisen tarinan parissa viihtyy silti oikein mainosti (kunhan pääsee kunnolla vauhtiin). Jos pidätte historiallisista seikkailuromaaneista, joissa on mukana runsaasti aatetta ja älyä, tämä kirja on teille suorastaan täydellinen. (Ja kaksi viimeistä lukua, Hugo, miten sinä saatat!)
Victor Hugo - Yhdeksänkymmentäkolme
(Quatrevingt-treize, 1874)
Karisto, 1989
suom. V. Hämeen-Anttila ja Urho Kivimäki
483 sivua
sunnuntai 19. toukokuuta 2013
The Great Gatsby? More like The Great Dissappointment.
Koin perjantaina suuren luokan pettymyksen.
Siis oikeasti.
Nähtyäni kevättalvella elokuvateattereissa käydessäni joka kerta vähintään yhden kokopitkän trailerin ja kymmenen paperista ja/tai pahvista mainosta Baz Luhrmannin The Great Gatsby-filmatisaatiosta olin luonnollisesti ostamassa lippuja heti ensimmäiseen näytökseen. Olen viihtynyt herran leffojen parissa aiemminkin, ja hei, The Great Gatsby? Parhaimpia 20-luvulle sijoittuvia fiktiivisiä teoksia koskaan, sanon minä. Ottakaa myös huomioon, että mielestäni 20-luku on mahdollisesti parhaimpia aikakausia, joita ihmiskunta on ollut todistamassa. Olin jopa niin uhrautuvainen, että ostin lipun iltanäytökseen perjantaina, siis silloin, kuin kaikki muutkin lähtevät elokuviin, vaikka nautin yleensä huomattavasti enemmän tyhjästä salista. (Ja puolet halvemmasta lipusta.) Osoittaen luonteelleni epätavallista urheutta kävin siis perjantai-iltana istumaan innosta täristen täyden elokuvateatterin punaisille penkeille. Olin jo aiemmin päivällä päättänyt viitata kintaalla kaikille lukemilleni arvosteluille, joissa leffasta puhuttiin kaikkea muuta kuin ylistävästi, sillä eihän se nyt voi niin huono olla.
No kyllä se vain ilmeisesti voi.
Mikä on mielestäni erittäin jännittävää ottaen huomioon, kuinka paljon rahaa elokuvan tekoon on käytetty, kuinka lahjakkaat näyttelijät siihen on palkattu, kuinka tyrmäävän upeat lavastukset ja puvustukset siinä on, ja kuinka sen soundtrack on aidosti mielenkiintoinen yhdistelmä nykymusiikkia ja jazzia. Ja tietenkin huonous hämmästyttää eniten sen vuoksi, että elokuva perustuu F. Scott Fitzgeraldin äärimmäisen hienoon ja älykkääseen pieneen romaaniin.
Olen lukenut The Great Gatsbyn ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, mutta päätin varmuuden vuoksi virkistää muistiani ja lukaista sen eilen uudemman kerran. Kirja oli minusta varsin tyylikäs jo ensimmäisellä lukukerralla, mutta eilen panin entistä paremmin merkille, kuinka tarkkanäköinen ja ajattelevainen kertomus luokkaeroista se todella on. (Entistä kiinnostavammaksi lukukokemuksen tekee mielestäni erääseen teoriaan tutustuminen.) Gatsbysta löytyy niin paljon mielenkiintoisia teemoja ja yksityiskohtia, että minua ihan harmittaa, ettei kirja kuuluu Suomen koulujärjestelmän pakolliseen oppimäärään.
Elokuva sen sijaan... Useampi arvostelija on ollut sitä mieltä, että tarinaa on avattu liiaksi ja että lopputuloksena on "Gatsby for dummies". Ikävä juttu, mutta olen täysin samaa mieltä. Elokuvassa kuuluu lakkaamatta kertoja Nick Carrawayn ääni, joka paitsi kuuluttaa kirjasta löytyviä ajatuksia ja huomioita, myös kuvailee, mitä elokuvassa on juuri tapahtumassa ja miksi. Istuessani penkillä nyrpeänä ja kädet puuskassa en voinut olla ajattelematta lukuisia sarjakuvanteko-oppaita, joissa aina muistetaan mainita, ettei hahmon puhekuplassa tarvitse kertoa, mitä on tapahtumassa, jos sen näkee jo itse ruudusta. Baz Luhrmann ei ole vissiin ikinä lukenut sarjakuvaoppaita.
Yllämainitun lisäksi minua harmittivat esimerkiksi päälleliimattu kehyskertomus, epämääräiset leikkaukset, kiiltokuvamaiset takaumat, paikoin jopa tarpeeton suureellisuus ja etenkin se, kuinka selvästi katsojan annettiin huomata, että tän leffan on sit tarkotus näyttää tosi mageelta kolmedeenä.
Hyvät näyttelijäsuoritukset ja kauniit puitteet takaavat sen, että elokuvaa katsoo varmaan ihan mielellään, enkä minäkään ollut täysin pitkästynyt. Valitettava totuus on kuitenkin se, ettei Baz Luhrmannin elokuvaa voi kutsua edes lähimainkaan alkuperäisromaanin veroiseksi mestariteokseksi. Minulle vuoden 2013 The Great Gatsby on elokuvana keskinkertainen ja The Great Gatsbyna pelkkä kallis, loistelias ja mahtipontinen yritelmä.
Siis oikeasti.
Nähtyäni kevättalvella elokuvateattereissa käydessäni joka kerta vähintään yhden kokopitkän trailerin ja kymmenen paperista ja/tai pahvista mainosta Baz Luhrmannin The Great Gatsby-filmatisaatiosta olin luonnollisesti ostamassa lippuja heti ensimmäiseen näytökseen. Olen viihtynyt herran leffojen parissa aiemminkin, ja hei, The Great Gatsby? Parhaimpia 20-luvulle sijoittuvia fiktiivisiä teoksia koskaan, sanon minä. Ottakaa myös huomioon, että mielestäni 20-luku on mahdollisesti parhaimpia aikakausia, joita ihmiskunta on ollut todistamassa. Olin jopa niin uhrautuvainen, että ostin lipun iltanäytökseen perjantaina, siis silloin, kuin kaikki muutkin lähtevät elokuviin, vaikka nautin yleensä huomattavasti enemmän tyhjästä salista. (Ja puolet halvemmasta lipusta.) Osoittaen luonteelleni epätavallista urheutta kävin siis perjantai-iltana istumaan innosta täristen täyden elokuvateatterin punaisille penkeille. Olin jo aiemmin päivällä päättänyt viitata kintaalla kaikille lukemilleni arvosteluille, joissa leffasta puhuttiin kaikkea muuta kuin ylistävästi, sillä eihän se nyt voi niin huono olla.
No kyllä se vain ilmeisesti voi.
Mikä on mielestäni erittäin jännittävää ottaen huomioon, kuinka paljon rahaa elokuvan tekoon on käytetty, kuinka lahjakkaat näyttelijät siihen on palkattu, kuinka tyrmäävän upeat lavastukset ja puvustukset siinä on, ja kuinka sen soundtrack on aidosti mielenkiintoinen yhdistelmä nykymusiikkia ja jazzia. Ja tietenkin huonous hämmästyttää eniten sen vuoksi, että elokuva perustuu F. Scott Fitzgeraldin äärimmäisen hienoon ja älykkääseen pieneen romaaniin.
Olen lukenut The Great Gatsbyn ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, mutta päätin varmuuden vuoksi virkistää muistiani ja lukaista sen eilen uudemman kerran. Kirja oli minusta varsin tyylikäs jo ensimmäisellä lukukerralla, mutta eilen panin entistä paremmin merkille, kuinka tarkkanäköinen ja ajattelevainen kertomus luokkaeroista se todella on. (Entistä kiinnostavammaksi lukukokemuksen tekee mielestäni erääseen teoriaan tutustuminen.) Gatsbysta löytyy niin paljon mielenkiintoisia teemoja ja yksityiskohtia, että minua ihan harmittaa, ettei kirja kuuluu Suomen koulujärjestelmän pakolliseen oppimäärään.
Elokuva sen sijaan... Useampi arvostelija on ollut sitä mieltä, että tarinaa on avattu liiaksi ja että lopputuloksena on "Gatsby for dummies". Ikävä juttu, mutta olen täysin samaa mieltä. Elokuvassa kuuluu lakkaamatta kertoja Nick Carrawayn ääni, joka paitsi kuuluttaa kirjasta löytyviä ajatuksia ja huomioita, myös kuvailee, mitä elokuvassa on juuri tapahtumassa ja miksi. Istuessani penkillä nyrpeänä ja kädet puuskassa en voinut olla ajattelematta lukuisia sarjakuvanteko-oppaita, joissa aina muistetaan mainita, ettei hahmon puhekuplassa tarvitse kertoa, mitä on tapahtumassa, jos sen näkee jo itse ruudusta. Baz Luhrmann ei ole vissiin ikinä lukenut sarjakuvaoppaita.
Yllämainitun lisäksi minua harmittivat esimerkiksi päälleliimattu kehyskertomus, epämääräiset leikkaukset, kiiltokuvamaiset takaumat, paikoin jopa tarpeeton suureellisuus ja etenkin se, kuinka selvästi katsojan annettiin huomata, että tän leffan on sit tarkotus näyttää tosi mageelta kolmedeenä.
Hyvät näyttelijäsuoritukset ja kauniit puitteet takaavat sen, että elokuvaa katsoo varmaan ihan mielellään, enkä minäkään ollut täysin pitkästynyt. Valitettava totuus on kuitenkin se, ettei Baz Luhrmannin elokuvaa voi kutsua edes lähimainkaan alkuperäisromaanin veroiseksi mestariteokseksi. Minulle vuoden 2013 The Great Gatsby on elokuvana keskinkertainen ja The Great Gatsbyna pelkkä kallis, loistelias ja mahtipontinen yritelmä.
torstai 9. toukokuuta 2013
Klassikkoromaani itsensä etsimisestä / Viisi päätöntä liftausreissua
Olen huomannut, että kirjamakuni on yleisesti ottaen melko klassinen.
Enemmistö suosikkikirjoistani ja -kirjailijoistani lukeutuu ns. kirjamaailman
pakollisten joukkoon, ja ne/he myös sijoittuvat useammin sille "vakavammalle"
puolelle: tykkään lukea tuhatsivuisia kirjanjärkäleitä, jotka eivät säästele
älyssä, tunteissa eivätkä sivistyssanoissa. Mutta kuten yleensä, säännöstä löytyy se
kuuluisa poikkeus, ja minun klassikkokirjasuosikkieni kohdalla se on The Beat
Generation (josta löytyy toki älyä, tunteita ja sivistyssanoja, mutta hieman eri tavalla). Suosikkini on luonnollisesti Allen Ginsberg, mutta suosioasema
saattaa olla rahtusen puolueellinen, sillä olen itse asiassa lukenut
hämmästyttävän vähän itse beat-kirjailijoiden tekstejä; enimmäkseen olen
lukenut tekstejä beat-kirjailijoista. Pelkästään Ginsbergin runoutta lukeneena
on hieman hölmöä puhua beat-sukupolvesta kokonaisuutena, joten minun on ollut
jo pidemmän aikaa tarkoitus tutustua muuhunkin beat-jengiin.
Päätin aloittaa taipaleeni Jack Kerouacin tunnetusta teoksesta On The Road, Matkalla. Löysin kirjastosta suorastaan erinomaisen painoksen vuodelta 2007. 50 vuotta On The Roadin julkaisemisen jälkeen painettiin lopulta kirjan alkuperäinen, leikkaamaton versio, joka on esipuheiden perusteella mahdollisimman lähellä teosta, jonka Kerouac naputteli maanisesti kirjoituskoneellaan paperirullalle kahdenkymmenen päivän aikana huhtikuussa 1951. Päähenkilöt esiintyvät vihdoin omilla nimillään, sensuroidut kohdat on palautettu ennalleen, ja lisäksi mukana on sadan sivun verran esseitä Kerouacista, On The Roadista, kirjan julkaisemisvaikeuksista ja beat-kulttuurista. Kyseessä on siis varsin kattava paketti.
Hyppäsin aluksi esipuheiden ja esseiden yli suoraan tarinan alkuun, sillä olen muutaman kerran menneisyydessäni spoilaantunut kirjan tapahtumista alkusanojen vuoksi, enkä halua toistaa samaa virhettä. Luin kirjan ensimmäiset parisataa sivua luultavasti lähes yhtä maanisesti kuin itse kirjailija ne oli sille kuuluisalle paperirullalle kirjoittanut. Ajankuvaus on kutkuttavan tarkka ja kiinnostava, henkilöhahmot ovat Jack Kerouacin oikeita ystäviä ja tuttavia, mikä tietenkin lisää niiden aitoutta, ja lisäksi kirjan rönsyilevä tyyli hukuttaa helposti lukijan omat ajatukset. En tiedä, kuinka paljon tiedätte On The Roadista, mutta kyseessä on kirja, jossa ei ole minkäännäköistä kappalejakoa; teos on jaettu ainoastaan viiteen eripituiseen jaksoon, joista kukin kertoo tarinan Jack Kerouacin uskomattomista matkoista mantereen halki, usein seuranaan beat-sukupolven toinen suunnannäyttäjä Neal Cassady. Kerronta on suurimmalta osalta oikeakielistä; pilkutus on kutakuinkin moitteeton ja teksti noudattaa kielioppia, päähenkilöiden värikästä puhetta lukuun ottamatta tietenkin, mutta yleisesti ottaen kirja on silkkaa ajatusten juoksua. Ja tämän empiirisen tutkimuksen perusteella voin kertoa, etten jaksa lukea silkkaa ajatuksenjuoksua yli kolmeasataa sivua putkeen.
Ylitettyäni puolenvälin lukuvauhtini kävi hitaammaksi ja hitaammaksi. Palasin alkuun ja luin ylihypätyt sata sivua esseitä. Yritin taas jatkaa itse tarinaa. Etenin parikymmentä sivua. Laskin kirjan yöpöydälleni ja luin kokonaan toisen kirjan ennen kuin tartuin siihen uudemman kerran. Palattuani kirjan pariin minua alkoi jo kyllästyttää. ”Menkää jo sinne samperin Meksikoon”, huomasin ajattelevani, ”niin pääsen lukemasta vastuuttomista hullutuksistanne.” Lopulta luin kirjan loppuun ainoastaan sen vuoksi, ettei minun enää tarvitsisi lukea sitä, mikä ei ole ehkä maailman miellyttävin lukumotivaatio. Ehdittyäni takakanteen asti oloni oli ainoastaan helpottunut.
Kaikesta huolimatta On The Road on minusta oikein hyvä ja viihdyttävä kappalejaoton tekstihirviö, jos ei tarinan tai päähenkilöiden käytöksen (anteeksi nyt vain, herrat Kerouac ja etenkin Cassady, tapanne viljellä ajallenne tyypillistä seksismiä ja misogyniaa meinasin saada minut paiskaamaan kirjan seinään useaan otteeseen) niin ainakin ajankuvan osalta. Kerouac kuvaa mestarillisesti toisen maailmansodan jälkeistä ailahtelevaista ajelehtivaa sukupolvea, jonka on vaikeaa asettua vanhempiensa muovaamiin muotteihin. Nuorten miesten suunnitelmatonta seikkailua ja hieman säälittävää yritystä löytää itsensä seuraa etenkin alussa todella mielellään, mutta valitettavasti liika on liikaa, ja pikkuhiljaa Kerouacin juonettomuus alkaa väsyttää. Lohdutan itseäni ajattelemalla, että samanlaisia tunteita käsittelivät myös sankarit matkojensa loppuvaiheessa.
Ymmärrän oikein hyvin, miksi Kerouac on ansainnut paikkansa ylistettynä kirjailijanerona, mutta toisaalta, eiköhän minullakin riittäisi kerrottavaa, jos liftaisin ympäri Amerikkaa sekopäisessä seurassa. (Kategorioinkin tämän kirjan poikkeuksellisesti kahteen ryhmään, sillä kyllä minä On The Roadista pidän, vaikka sen lukeminen tuottikin välillä mitä suurinta tuskaa. Kirja löytyy siis sekä tunnisteesta "tykkään" että "sainpahan luettua".) Beat-sukupolvi, rakastan sinua yhä, mutta seuraava lukukirjani on taatusti taas klassikoiden vakavalta puolelta.
Jack Kerouac - Matkalla. Alkuperäinen versio
(On the Road. The Original Scroll, 2007)
Tammi, 2007
suom. Markku Lahtela
440 sivua
Päätin aloittaa taipaleeni Jack Kerouacin tunnetusta teoksesta On The Road, Matkalla. Löysin kirjastosta suorastaan erinomaisen painoksen vuodelta 2007. 50 vuotta On The Roadin julkaisemisen jälkeen painettiin lopulta kirjan alkuperäinen, leikkaamaton versio, joka on esipuheiden perusteella mahdollisimman lähellä teosta, jonka Kerouac naputteli maanisesti kirjoituskoneellaan paperirullalle kahdenkymmenen päivän aikana huhtikuussa 1951. Päähenkilöt esiintyvät vihdoin omilla nimillään, sensuroidut kohdat on palautettu ennalleen, ja lisäksi mukana on sadan sivun verran esseitä Kerouacista, On The Roadista, kirjan julkaisemisvaikeuksista ja beat-kulttuurista. Kyseessä on siis varsin kattava paketti.
Hyppäsin aluksi esipuheiden ja esseiden yli suoraan tarinan alkuun, sillä olen muutaman kerran menneisyydessäni spoilaantunut kirjan tapahtumista alkusanojen vuoksi, enkä halua toistaa samaa virhettä. Luin kirjan ensimmäiset parisataa sivua luultavasti lähes yhtä maanisesti kuin itse kirjailija ne oli sille kuuluisalle paperirullalle kirjoittanut. Ajankuvaus on kutkuttavan tarkka ja kiinnostava, henkilöhahmot ovat Jack Kerouacin oikeita ystäviä ja tuttavia, mikä tietenkin lisää niiden aitoutta, ja lisäksi kirjan rönsyilevä tyyli hukuttaa helposti lukijan omat ajatukset. En tiedä, kuinka paljon tiedätte On The Roadista, mutta kyseessä on kirja, jossa ei ole minkäännäköistä kappalejakoa; teos on jaettu ainoastaan viiteen eripituiseen jaksoon, joista kukin kertoo tarinan Jack Kerouacin uskomattomista matkoista mantereen halki, usein seuranaan beat-sukupolven toinen suunnannäyttäjä Neal Cassady. Kerronta on suurimmalta osalta oikeakielistä; pilkutus on kutakuinkin moitteeton ja teksti noudattaa kielioppia, päähenkilöiden värikästä puhetta lukuun ottamatta tietenkin, mutta yleisesti ottaen kirja on silkkaa ajatusten juoksua. Ja tämän empiirisen tutkimuksen perusteella voin kertoa, etten jaksa lukea silkkaa ajatuksenjuoksua yli kolmeasataa sivua putkeen.
Ylitettyäni puolenvälin lukuvauhtini kävi hitaammaksi ja hitaammaksi. Palasin alkuun ja luin ylihypätyt sata sivua esseitä. Yritin taas jatkaa itse tarinaa. Etenin parikymmentä sivua. Laskin kirjan yöpöydälleni ja luin kokonaan toisen kirjan ennen kuin tartuin siihen uudemman kerran. Palattuani kirjan pariin minua alkoi jo kyllästyttää. ”Menkää jo sinne samperin Meksikoon”, huomasin ajattelevani, ”niin pääsen lukemasta vastuuttomista hullutuksistanne.” Lopulta luin kirjan loppuun ainoastaan sen vuoksi, ettei minun enää tarvitsisi lukea sitä, mikä ei ole ehkä maailman miellyttävin lukumotivaatio. Ehdittyäni takakanteen asti oloni oli ainoastaan helpottunut.
Kaikesta huolimatta On The Road on minusta oikein hyvä ja viihdyttävä kappalejaoton tekstihirviö, jos ei tarinan tai päähenkilöiden käytöksen (anteeksi nyt vain, herrat Kerouac ja etenkin Cassady, tapanne viljellä ajallenne tyypillistä seksismiä ja misogyniaa meinasin saada minut paiskaamaan kirjan seinään useaan otteeseen) niin ainakin ajankuvan osalta. Kerouac kuvaa mestarillisesti toisen maailmansodan jälkeistä ailahtelevaista ajelehtivaa sukupolvea, jonka on vaikeaa asettua vanhempiensa muovaamiin muotteihin. Nuorten miesten suunnitelmatonta seikkailua ja hieman säälittävää yritystä löytää itsensä seuraa etenkin alussa todella mielellään, mutta valitettavasti liika on liikaa, ja pikkuhiljaa Kerouacin juonettomuus alkaa väsyttää. Lohdutan itseäni ajattelemalla, että samanlaisia tunteita käsittelivät myös sankarit matkojensa loppuvaiheessa.
Ymmärrän oikein hyvin, miksi Kerouac on ansainnut paikkansa ylistettynä kirjailijanerona, mutta toisaalta, eiköhän minullakin riittäisi kerrottavaa, jos liftaisin ympäri Amerikkaa sekopäisessä seurassa. (Kategorioinkin tämän kirjan poikkeuksellisesti kahteen ryhmään, sillä kyllä minä On The Roadista pidän, vaikka sen lukeminen tuottikin välillä mitä suurinta tuskaa. Kirja löytyy siis sekä tunnisteesta "tykkään" että "sainpahan luettua".) Beat-sukupolvi, rakastan sinua yhä, mutta seuraava lukukirjani on taatusti taas klassikoiden vakavalta puolelta.
Jack Kerouac - Matkalla. Alkuperäinen versio
(On the Road. The Original Scroll, 2007)
Tammi, 2007
suom. Markku Lahtela
440 sivua
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)