On muutamia kirjailijoita, jotka julkaisevat uuden teoksen suunnilleen kerran neljässä vuodessa, ja vaikken heidän suurin fani olekaan, lainaan uusimman kirjan kirjastosta heti kun sen löydän ja luen sen yhdessä hujauksessa. Yksi tällaisista kirjailijoista on Carlos Ruiz Zafón, jonka säännöllisen epäsäännöllisesti jatkuvaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjaa olen lukenut varmaan vuodesta 2007 lähtien, jolloin äitini osti ensimmäisen osan Tuulen varjo matkalukemistoksi Ranskanmatkalle. Uusimman osan löysin kirjastosta vastapalautettujen hyllystä jo lähes kuukausi sitten, mutta aloitin (ja lopetin) sen lukemisen vasta viime viikolla.
Tapansa mukaan kiehtova sekoitus juonia, jännitystä, ystävyyttä ja romantiikkaa repäisi mukaansa, ja huomasin ajattelevani, että jos minulta kysyttäisiin, minkä kirjan maailmaan haluaisin vierailemaan, saattaisin hyvinkin valita Zafónin kuvaamaan maailmansotien jälkeisen Barcelonan. En pahoittaisi mieltäni jos päiväni kuluisivat kirjakaupassa työskennellessä, unohdettujen kirjojen hautausmaalla vieraillessa tai mysteerejä ratkoessa. Zafón kirjoittaa mutkattoman kauniisti ja viljelee enemmän hupaisia metaforia ja vertauksia kuin kukaan toinen tietämäni kirjailija, minkä ansiosta jopa trillereihin taipuvaa juonta lukee kevyesti ja mielellään.
Taivasten vanki jatkaa Daniel Semperen tarinaa, mikä sopi minulle mainiosti, sillä kirjoihin intohimoisesti suhtautuvat uteliaat nuorukaiset ovat luonnollisesti lähellä sydäntäni. (Kuten ovat myös Zafónin naishahmot. Oikeasti, olen hieman rakastunut.) Kolmas osa eroaa aiemmista osista kuitenkin siinä mielessä, että se on noin puolet lyhyempi kuin aiemmat kaksi kirjaa, ja minulle tuli väistämättä sellainen olo, että tarinan loppu jää liiankin avoimeksi, siis yksinkertaisesti kesken. Okei, tiedostan, että sarjaan on tulossa vielä neljäs osa, joka punoo (toivottavasti) loputkin langat yhdeksi vyyhdiksi, mutten voi olla kuvittelematta, millainen keskustelu on aikanaan käyty kustannus- ja luovan puolen välillä. ("Zafón, vauhtia nyt, olet kirjoittanut kirjaasi jo kolme vuotta, lukijat kaipaavat jatkoa ja me kaipaamme rahaa!" "Mutta hyvä kustantaja, ensimmäisen kahden osan välillä kului kokonaiset seitsemän vuotta, armoa, tarvitsen lisää aikaa!" "Ei sanaakaan, jatkat tarinaa sitten seuraavassa osassa!" "Mutta en minä ole kuin vasta puolessa välissä koko kirjaa--!" "Hys, oletan käsikirjoituksen löytyvän sähköpostistani ensi perjantaina.") Olen hämmentynyt ja hieman pettynyt, sillä vaikka edelliset kaksi osaakin muodostivat kokonaisuuden, ne sentään tajuttiin päättää arvokkaasti.
Loppujen lopuksi lempiasiani kirjassa oli itse Zafónin liikuttava ihastus ranskalaiseen klassikkokirjallisuuteen. Muistelen tietenkin lämmöllä ensimmäistä osaa, jossa Daniel ihailee aina erään liikkeen ohi kulkiessaan näyteikkunassa hohtavaa Victor Hugolle kuulunutta täytekynää. (Voi hyvä ihme, kuinka monesta asiasta onnistun vetämään yhteyksiä Hugoon? Minua itseänikin alkaa pikkuhiljaa hävettää.) Hugo mainittiin myös uusimmassa osassa, mutta Taivasten vangin kirjailijaihastus on tietenkin Alexandre Dumas, jonka mestariteokseen Monte Criston kreiviin viitataan aina silloin tällöin, mikä sai minut puolestaan hymyilemään joka kerta koko naaman leveydeltä. Kirjailijat, jotka rakastavat kirjoja - parasta maailmassa.
Taivasten vanki on hienosti rakennettu arvoitus, joka valottaa ja lisää materiaalia Zafónin jännittävään universumiin. Edeltäjiensä tasolle se ei kuitenkaan yllä, ja toivon/odotan huomattavasti enemmän seuraavalta teokselta, jonka kirjailija lukijoilleen lahjoittaa.
Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki
(El prisionero del cielo, 2011)
Otava, 2012
suom. Antero Tiittula
332 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti