Miten kulutan aikaani, osa 357

Välillä sitä pysähtyy kelaamaan päässään paria edellistä elettyä viikkoa ja pohtimaan, mihin ihmeeseen omaa elinaikaansa oikein käyttääkään.

Minä itse olen viettänyt edelliset kaksi viikkoa kirjaston nettisivuja refreshaten, sillä halusin palavasti lukea erään jollakulla toisella lainassa olevan kirjan. Kirjojen varaaminenhan maksaa jopa ehkä euron, jota sitä ei tietenkään voi harjoittaa, ei ei ei, mieluummin istun kaksi viikkoa koneen ääressä tarkkailemassa, josko kirja suvaitsisi jälleen ilmestyä lainattavien joukkoon. Suomennetun niteen palautuspäivä onneksi lähestyi lupaavasti, ja eräpäivän saapuessa ehdin jo hihkua riemusta, mutta sitten se joku meni ja uusi niteensä, ja minä sain ryhtyä odottamaan seuraavan painoksen palautuspäivää. (Mutta se oli onneksi se alkuperäiskielinen painos, mikä lisäsi uskoani tulevaisuuteen.) Tiedän, olen säälittävä.

Mutta ihmiset, jotka eivät ole yhtä säälittäviä, kokevat tuskin koskaan sitä puhdasta onnen tunnetta, joka saavutti minut eilen, kun töiden jälkeen istahdin tietokoneen ääreen ja sain tietää, että kirja oltiin juuri palautettu kirjastoon! Ehdin hädin tuskin laittaa kengät jalkaani ennen kuin olin jo ulkona ovesta ja kirmaamassa kirjastoon niin nopeasti kuin vain jaloistani pääsin. Pahin tilannehan tietenkin olisi, jos joku ehtisi lainata kirjan uudestaan paria minuuttia ennen saapumistani! Onneksi asun noin kahdensadan metrin päästä kirjastosta, se vähensi pelkoani.

Saavuttuani kirjastoon minua odotti karvas pettymys, sillä kirjaa ei löytynyt vasta palautettujen hyllystä eikä myöskään sen aakkosellisesti oikealta paikalta. Ensin säikähdin, että joku oli kuin olikin ehtinyt lainata sen ennen minua (ajattelin myös, että jee, kenties kirjastossa asioi joku yhtä sekopäinen henkilö, vaikka todennäköisempää olisi tietenkin se, että joku olisi vain poiminut kirjan palautettujen joukosta sattumalta, lukenut takakansitekstin ja kiinnostunut), mutta kirjaston kone kertoi, että nide oli edelleen saatavilla. Kun sitä ei löytynyt hyllystä vielä toisella eikä viidennelläkään tarkistuskerralla, päättelin, ettei kirjaa oltu varmaan ehditty tuomaan hyllyyn ensinkään, vaan se odotti vielä kirjastonhoitajan tiskin takana. "Kärsivällinen kirjan perii", ajattelin, hain toisesta hyllystä erään lempikirjani ja istuin palautushyllyn viereiselle tuolille lukemaan ja odottamaan hetkeä, jolloin kirja kärrättäisiin omalle paikalleen.

Se hetki koitti kolme tuntia ja neljäkymmentäkolme minuuttia myöhemmin, varttia ennen sulkemisaikaa.

Mutta nyt minulla on lainassa se kirja, jota odottelin vaihtelevalla kärsivällisyydellä kaksi viikkoa. Uskokaa pois, välillä olin jo melkein tilaamassa suomenkielistä nidettä toisesta kirjastosta, mutta aina viime hetkellä päätin kuitenkin odottaa.

Onneksi.

Olen lukenut sata sivua ja on ihme, että olen edes saanut riuhtaistua itseni irti kirjasta tämän tekstin kirjoittamisen ajaksi. Se on nimittäin aika ihana. Kuten sanotaan, hyvää kannattaa odottaa.

(Minun oli tarkoitus kirjoittaa pari lausetta metsästysprosessistani ja säästää se esipuheeksi arvostelulle itse kirjasta, mutta kolmen kappaleen jälkeen totesin, että tästähän näemmä riittää juttua. Saittekin siis vain merkinnän ultimaattisesta noloudestani.)