Myytyäni sieluni Les Misérablesille päätin tietenkin tulla oikeaksi Hugo-asiantuntijaksi. (Kyllä, huoneessani on edelleen monta erilaista Les Mis-painosta, joista suurin osa kuuluu kirjahyllyyni pysyvästi, kiitos antikvariaattien ja nettikirjakauppojen.) Lainasin kirjastosta kaikki löytämäni Hugo-aiheiset tutkielmat ja elämänkerrat, ja tarkkailen jatkuvasti fiktio-hyllyä H:n kohdalta, sillä olen varma, että jonain kauniina päivänä joku vielä palauttaa kirjastoon Pariisiin Notre-Damen. Sitä ennen joku kuitenkin palautti Yhdeksänkymmentäkolmen, vuonna 1874 ilmestyneen viisisataasivuisen katsauksen Ranskan suureen vallankumoukseen.
Tässä vaiheessa koen aiheelliseksi ilmoittaa, ettei historiassa ole mitään, ei mitään, mistä olisin intoillut niin paljon kuin Ranskan suuresta vallankumouksesta. Olen mm. loputtoman iloinen (ja aina valmis muistuttamaan tietämättömiä) siitä, että syntymäpäiväkseni on osunut 16.10.1993, sillä, kröhöm, sinä päivänä tuli kuluneeksi tasan kaksisataa vuotta Marie Antoinetten teloituksesta. (Ja kun täytin viisitoista ja Ranskan suuri vallankumous/Marie Antoinette-kauteni oli pahimmillaan, järjestimme synttärijuhlani MA-teemalla. Oli kuulkaa upeata.) Lyhyesti sanottuna: Ranskan suuri vallankumous: siistein juttu ikinä. Joten Ranskan suuri vallankumous yhdistettynä Victor Hugoon? Iso hurraahuuto.
Heti aluksi on varoitettava, että Yhdeksänkymmentäkolmen lukeminen saattaa vaatia kärsivällisyyttä. Noin ensimmäisen kolmensadan sivun ajan on suhteellisen mahdotonta kertoa, mistä kirjassa on oikeastaan kysymys: luvut vuorottelevat usean eri tarinan ja hahmon välillä, ja lukijan on vaikeaa päättää, kuka oikeastaan on päähenkilö. Ja kun luulin, että Hugo lähtee Kurjissa sivuraiteille kertoessaan Waterloon taistelusta... no, en ollut selvästikään vielä lukenut Yhdeksänkymmentäkolmea, jossa on ihan ok paasata puoli vuotta Ranskan talonpoikien taistelumoraalista, William Pittin sotataktiikoista tai Robespierren, Marat'n ja Dantonin suhtautumisesta giljotiiniin. Jos ette ole vähääkään kiinnostunut edellämainituista, teidän kannattaa luultavasti jättää Yhdeksänkymmentäkolme lukematta.
Tai sitten ei, sillä kyseessä on kaikesta huolimatta (tai sen vuoksi) todella hieno teos. Kun tarina lähtee kunnolla käyntiin ja henkilöhahmojen kolmen kilometrin pituiset ranskankieliset nimet oppii muistamaan, luvassa on niin jännittävää ja hengästyttävää kerrontaa, ettei kirjaa voi laskea käsistään.
Enkä voi olla jakamatta erästä kirjassa esiintyvää kohtausta, joka sai minut oikeasti kiljumaan ääneen... Jos haluatte elää ehdottoman spoilerivapaata elämää, skipatkaa seuraava kappale.
"Sinä hourit!" huudahti Cimourdain. "Mieskö palvelijaksi. Ei koskaan! Mies on isäntä. Minä tunnustan ainoastaan yhden yhteiskunnan, nimittäin kodin. Mies on kodissaan kuningas."
"Miksi ei? Mutta yhdellä ehdolla."
"Millä ehdolla?"
"Vaimon pitää olla kodin kuningatar."
"Sinä vaadit toisin sanoen miehen ja naisen..."
"Tasa-arvoa."
"Tasa-arvoa! Mitä sinä ajattelet? Mies ja nainen ovat pohjaltaan tuiki erilaisia."
"Minä puhuinkin tasa-arvosta enkä samanlaisuudesta."
En voi mitään sille, että kun 1800-luvulla ilmestyneessä romaanissa kirjan sankari vannoo tasa-arvon nimeen, alan juoksennella päättömästi ympäri asuntoa riemusta hihkuen. Pikkasen oon Victor Hugon fani.En malta odottaa, että opin kaiken tästä miehestä.
Yhdeksänkymmentäkolme ei ole mikään Kurjien kaltainen mestariteos (en usko, että löydän vähään aikaan kirjaa, joka olisi), vaikka siitä paljon samankaltaisia elementtejä ja teemoja löytyykin, mutta vaikuttavan, avartavan ja vallankumouksellisen tarinan parissa viihtyy silti oikein mainosti (kunhan pääsee kunnolla vauhtiin). Jos pidätte historiallisista seikkailuromaaneista, joissa on mukana runsaasti aatetta ja älyä, tämä kirja on teille suorastaan täydellinen. (Ja kaksi viimeistä lukua, Hugo, miten sinä saatat!)
Victor Hugo - Yhdeksänkymmentäkolme
(Quatrevingt-treize, 1874)
Karisto, 1989
suom. V. Hämeen-Anttila ja Urho Kivimäki
483 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti