Kurja kirja

Pettymys, nimesi on Pariisin Notre-Dame 1482.

Olen miettinyt viikon verran, viitsinkö edes kirjoittaa tästä kirjasta, mutta en ole viitsinyt kirjoittaa suunnilleen edellisestä sadasta lukemastani kirjasta, ja lisäksi olen kaipaillut kirjoista kirjoittamista, joten tässä sitä nyt ollaan.

Joku saattaa kenties ehkä jopa muistaa, että olen ollut hieman innostunut ranskalaiskirjailija Victor Hugosta. Toissa maanantaina tuli itse asiassa täyteen täsmälleen puoli vuotta Les Misérables-fanityttönä. Kymmenen päivän kuluttua näen musikaalin West Endissä. Suunnilleen viime maaliskuusta lähtien tavoitteenani on ollut lukea kaikki Hugon teokset, sillä tarkoitukseni on tulla oikeaksi Victor Hugo-spesialistiksi. Kirja, essee ja runo kerrallaan olen oppinut tuntemaan kirjailijaa paremmin ja paremmin, ja viime viikolla sain vihdoin päätökseen toisen herran tunnetuimmista teoksista, Pariisin Notre-Damen.

Sanon "sain vihdoin päätökseen", sillä voi hyvä ihme että osasikin olla tuskallinen kirja.

Kirjoitan tämän kaikella mahdollisella rakkaudella, mutta ihan totta nyt, en kyllä näe yhtään syytä, miksi joku haluaisi lukea kyseisen kirjan vapaa-ehtoisesti, siis jos elämäntarkoituksena ei ole koko Hugon tuotannon läpikotainen tunteminen. Pariisin Notre-Dame on kirjoitettu ja julkaistu yli kolmekymmentä vuotta ennen Kurjia, ja on suhteellisen helppoa panna merkille, miten Hugon taidot tarinankertojana ovat kehittyneet siinä ajassa. Kahta hyvin erilaista kirjaa on tietenkin vaikeaa verrata keskenään, mutta sen vain sanon, että 29-vuotias Hugo oli juonen ja hahmon kehittelyssä vielä aika varhaisessa vaiheessa, ja lisäksi Notre-Damesta puuttuu Kurjien ehdottomasti paras asia: radikaali ihmisoikeuksien ajaminen.

Toki keskiajalle sijoittuva absurdin onneton tapahtumasarja on ollut aikanaan taatusti hyvinkin vallankumouksellinen, mutta se häviää auttamattomasti Kurjien hämmästyttävälle rohkeudelle. Notre-Damen läpi kahlatessani minä, 2010-luvulla elävä nuori nainen, inhosin melkein kaikkia henkilöhahmoja, irvistelin juonen ennalta-arvattavuudelle, vihastuin naishahmojen ja toisten kulttuurien halventavasta pelkistämisestä ja meinasin välillä pitkästyä kuoliaaksi, kun Hugo tapansa mukaan ailahti hieman sivuun aiheesta. Kirjailijalle tyypillisesti tarina alkaa kurjasti ja päättyy vielä kurjemmin, enkä muista montaakaan kohtausta, jonka aikana olisin varsinaisesti NAUTTINUT kirjasta. Tarinan aloittamiseen Hugo käyttää suunnilleen 200 sivua ja siitä eteenpäin kaikki onkin vain yhtä suurta alamäkeä; herää kysymys, miksei tämän teoksen nimi ole ytimekkäästi La Misérable.

Kaikista hulvattominta on tietenkin se, että Notre Damen kellonsoittaja on lempi-Disney-elokuvani koskaan; rakastan sitä enemmän kuin on luultavasti terveellistä. Minusta on hieman kiusallista myöntää, että viihdyn huomattavasti paremmin 1990-luvulla tehdyn piirrosleffan kuin 1830-luvulla kirjoitetun klassikkoromaanin parissa. Vuonna -96 Disney nyt sentään onnistui olemaan huomattavasti feministisempi ja antirasistisempi kuin Hugo parisataa vuotta takaperin.

Seuraavaksi Hugo-lukulistallani on vuorossa kirjailijan parhaimmaksi teokseksi luonnehdittu L'Homme qui rit, ja toivon todella, että se valaa minuun jälleen uskoa Victor Hugon mestarillisuudesta.

Victor Hugo - Pariisin Notre-Dame 1482
(Notre-Dame de Paris, 1831)
WSOY, 1965
suom. Huugo Jalkanen
514 sivua