Donna Tartt - Pieni ystävä

Luin viime viikolla lopultakin Donna Tarttin Pienen ystävän loppuun. Lainasin kirjan kirjastosta joululahjalukemistoksi, mutta jostain käsittämättömästä syystä jätin sen kesken miltei kuukaudeksi ja palasin sen pariin vasta päästyäni taas turvallisesti takaisin Turkuun ja polkaistuani kevätlukukauden käyntiin yliopistolla.

Se että jätin kirjan kesken ei johtunut missään tapauksessa kirjan sisällöstä, sillä ihastuin Pieneen ystävään välittömästi. Monille ihmisille Tarttin toinen teos on ollut melkoinen pettymys kirjailijan henkeäsalpaavan debyytin jälkeen. Myönnän itsekin, että The Secret Historyn ja The Little Friendin välillä on melkoinen kuilu: edellisestä löytyy tweed-takkeja, kylmiä cocktaileja, kallista kirjepaperia ja sille kirjoitettuja klassisten kielten sanoja; jälkimmäisessä puolestaan esiintyy hikisiä kesäpäiviä, kissanraatoja, jähmettynyttä paistinrasvaa ja polkupyöriä. Kauas on tultu.

Pienen ystävän keskinäyttämöllä on, kuten edeltäjässäänkin, murha. Eräänä äitienpäivänä Dufresnesin perheen esikoinen Robin löydetään hirtettynä pihapuuhun, eikä tragedian jälkeen mikään ole enää ennallaan: vanhempien välit kylmenevät kun äiti vaipuu syvään masennukseen ja isä muuttaa työtehtävien vuoksi toiseen osavaltioon; perheen kaksi tytärtä, haaveileva Allison ja huimapäinen Harriet jäävät perheen toimeliaan taloudenhoitajan Ida Rhewn ja tiukan isoäiti Edien ja äidin puoleisen kirjavan isotätikatraan vastuulle. Kirja käynnistyy, kun Robinin kuolemasta on kulunut 12 vuotta ja perheensä tuskaa vuosikaudet seurannut Harriet päättää selvittää, kuka on hänen veljensä murhan takana. Vähänpä Harriet tietää, mikä häntä mysteeriä selvittäessä odottaa.

1970-luvun syvään etelään sijoittuva kertomus on rankka mutta palkitseva kuvaus lasten ja aikuisten maailman vaarallisesta yhteentörmäyksestä, menetyksestä ja sen käsittelemisestä sekä hyvin erilaisten yhteiskuntaluokkien kohtaamisesta. Jälleen kerran Tartt rakentaa suuren tarinan hahmojen yksityiskohtaisuuden ja moninaisuuden ympärille. Mutkittelevaa ja poukkoilevaa juonikehystä tasapainottavat surullisen rehelliset henkilökuvat: seikkailua janoava uskaliaan itsepäinen Harriet, joka jää perheensä menetyksen jalkoihin; silkinpehmeä Allison, joka on oppinut selviämään olemalla mahdollisimman huomaamaton; Charlotte-äiti, joka haahuilee pitkin suurta asuntoa nuhjuisessa yöpaidassa syöden ainoastaan minttujäätelöä viinilasista; olosuhteiden uhri Danny Ratliff, josta paljastuu tarinan edetessä yhä laajempi ja herkempi kuva... Henkilöhahmot kehittyvät samaa tahtia tarinan kanssa, heistä huomaa loputtomasti uusia sävyjä ja piirteitä, heidät oppii tuntemaan, heitä alkaa ymmärtää, ja heidän toivoo selviävän elämän kolhuista. Tartt kertoo tarinaa kaikkitietävästi mutta monen eri hahmon näkökulmasta, ja joskus näkökulmien vaihto käy hyvinkin nopeasti. Tämä oli paksussa kirjassa mielestäni varsin tervetullut kertomisen keino, eikä näkökulmien vaihtuminen tehnyt lukukokemuksesta sekavaa.

Nautin myös suunnattomasti kirjan käsittelemästä luokkajaosta. Kirjan keskiössä on kaksi hyvin erilaista perhettä, joiden kummankaan elämä ei ole ruusuilla tanssimista, ja joiden tarinat alkavat kietoutua synkällä tavalla yhteen. Durfresnesit ovat aikoinaan kuuluneet ns. Mississippin parhaimmistoon, mutta hiljalleen heidän arvonsa ja rikkautensa ovat valunut kuiviin; Ratliffien suku on taas ollut alusta saakka altavastaavan osassa, ja heidän on täytynyt vain sopeutua elämään pohjalla. Tartt vihjailee hienosti myös syvän etelän vahvaan rotujakoon ja siitä koituviin ongelmiin. Kirja kuvaa hienovaraisesti mutta vaikuttavasti sitä, kuinka hyväosaisuus ei välttämättä johda onneen tai menestykseen, kuinka hyvät tulot tai hyvä nimi eivät suojaa onnettomuuksilta, kuinka odottamaton tragedia voi muuttaa tulevaisuuden, ja kuinka selviäminen tuntuu joskus suorastaan mahdottomalta, mutta toisaalta myös sitä, kuinka usein hirveistäkin oloista löytyy käsittämätöntä herkkyyttä. Ja ehkä ennen kaikkea sitä, miten erilaiset maailmat voivat kohdata hyvin erilaisilla tavoilla; välillä saumattomasti ja välillä murskaavasti.

Eva Siikarlan suomennos on tarkka ja miellyttävä, ja vaikka usein suomennettua teosta lukiessani pysähdyn miettimään, miten mikäkin asia on alkuperäiskielellä esitetty, ei Pienen ystävän parissa tarvinnut. Kieli kulki suomen kielellä viehättävän houkuttelevasti ja samalla mutkattomasti, mistä olin erityisen tyytyväinen, sillä hyvin usein kyllästyn suomennosten ärsyttävyyksiin ja päädyn vain lopulta metsästämään alkuperäisteoksen käsiini.

Donna Tartt on ottanut tavaksi julkaista kirjan kerran kymmenessä vuodessa, ja mielestäni kymmenen vuotta on ihan kelpo aika näin hienon tarinan kehittämiseen. Maltan tuskin odottaa, että pääsen käsiksi kirjahyllyssäni odottavaan Goldfinchiin, sillä se ei varmaan voi olla mitään muuta kuin absoluuttista kielellistä herkkua. Donna Tartt on ihana.

Donna Tartt - Pieni ystävä
WSOY 2006
(The Little Friend, 2002)
suom. Eva Siikarla
620 sivua