No, uskon tietäväni vastauksen. Luin nimittäin juuri äsken Jonathan Safran Foerin Extremely Loud & Incredibly Closen loppuun.
Sain kirjan omakseni jo viime toukokuussa, mutta aloitin sen lukemisen vasta toissapäivänä. Sunnuntain Hesarissa otettiin varaslähtö syyskuun 11. päivän kymmenvuotismuistopäivään, ja D-osa oli täynnä WTC-asiaa. Lehteä lukiessani päätin yhtäkkiä aloittaa EL & IC:n lukemisen, sen tapahtumat kun liittyvät olennaisesti kyseiseen tragediaan.
Seuraavat päivät istuin nenä kirjassa. Sivulta 5 asti olin melko varma, että kyseessä olisi paras kirja ikinä, sivulle 12 päästyäni uskoni sen kuin lujeni ja sivulla 30 olin vakuuttunut asiasta. En tiennyt, pitäisikö minun yrittää säästellä kirjaa, jotta saisin nauttia sen tunnelmasta mahdollisimman pitkään, mutta lopulta en enää malttanut ja luin kirjan viimeiset parisataa sivua yhdellä istumalla.
Tarinan päähenkilö on Oskar, 10-vuotias asperger-poika (tätä ei tosin sanota suoraan, mutta uskon tuntevani merkit lähes 20 vuoden kokemuksella...), jonka isä on kuollut kaksi vuotta aiemmin World Trade Centerin tuhossa. Eräänä päivänä Oskar löytää isänsä vaatekaapista merkillisen avaimen. Mutta minkä New Yorkin 162 miljoonasta lukosta se aukaisee? Tästä alkaa Oskarin tutkimusmatka New Yorkin lähiöissä, jonka tarkoituksena on ratkaista hänen isänsä jälkeenjättämä arvoitus.
Olen jo aiemmin aavistellut, että englannin kieli on kehitetty Jonathan Safran Foeria silmällä pitäen, ja nyt olen varma siitä. Kirja on kuin musiikkia, sen sanoista muodustuu lauseiden ja virkkeiden kautta säveliä ja melodioita. Säännöllisin väliajoin Foer jättää kieliopin ja kirjakielen säännöt täysin huomioimatta ja keskittyy pelkästään tunteiden ja ajatusten kuvaamiseen. Kielestä tulee vain välttämätön työkalu, jonka tarkoituksena on välittää viesti lukijalle, ja vaikka epämääräisen kielen luulisi karsivan ilmaisun kauneutta, vaikutus on juuri päinvastainen.
Itse tarina on riipaisevan aito, inspiroiva, mykistävä, satuttava, riemastuttava, koukuttava, traaginen, hauska, liikuttava... Yksinkertaisesti kaunis. Se on täynnä elämän pieniä iloja ja samalla sydäntäsärkevää tuskaa. Ensimmäisessä persoonassa kirjoittava Foer pääsee hämmästyttävän uskottavasti jokaisen henkilöhahmonsa pään sisään, ja näin lukija pääsee tutustumaan heihin kaikkiin henkilökohtaisesti. Kirjan lopullinen sanoma on taas jotain niin uskomattoman upeaa, että jokaisen on koettava se itse: tällä hetkellä on sellainen olo, että minulla on vastaus jokaiseen kysymykseen ja että voin kuolla huomenna onnellisena ihan rauhassa. Sellainen olo, että kaikki on tärkeää, eikä mikään kuitenkaan merkitse mitään. Ja että koskaan ei ole liian myöhäistä, paitsi aina. Päällimäinen tunteeni on kuitenkin puhdas onni: minä olen olemassa, kaikki on yhtä suurta arvoitusta, ja minä saan ratkaista sitä aivan itse.
Ihaninta kerronnassa on Foerin tapa ripotella pieniä mysteerejä ympäriinsä. Oikeastaan lukija luulee saaneensa vastauksen niihin heti kysymykset luettuaan, ja vasta loppullisen vastauksen löytyessä yhtäkkiä ymmärtääkin, kuinka hienovaraisesti kaikki oli rakennettu ja mikä olikaan sen merkitys. Ratkaisut paljastetaan onneksi juuri oikeaan aikaan, silloin, kun lukija niitä vähiten odottaa.
Vuodenvaihteessa leffateattereihin pitäisi kuulemma ilmestyä elokuvasovitus tästä mahtavuudesta, mutten ole aivan varma, haluanko edes nähdä sitä. Tästä kirjasta ei ole mahdollista tehdä elokuvaa, joka yltäisi alkuperäisteoksen tasolle. Extremely Loud & Incredibly Close on nimittäin täydellinen mestariteos, johon joka ikisen tulisi tutustua.
(Kuvat täältä ja täältä.)
Jonathan Safran Foer - Extremely Loud & Incredibly Close
Penguin Books, 2005
326 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti