Mäkin oon sen jonkun koirajutun lukenut.

Nyt on taas sellainen olo, että haluan vain kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Joten tässä sitä ollaan.

Nuhtelin itseäni kesän alussa siitä, etten ollut Holmes-faniudestani huolimatta saanut vieläkään aikaiseksi lukea The Hound of the Baskervillesia. Olin onnistunut tiedostomattomasti välttelemään kyseisestä kirjaa, enkä todellakaan tiedä syytä siihen. Jotenkin minua kauhistutti ajatus siitä, että se on se luultavasti tunnetuin teos Sir Arthur Conan Doylelta. Suuri osa sellaisistakin ihmisistä, jotka eivät edes erityisemmin mestarisalapoliisista tykkäile (Inhoan muuten tuotakin ilmaisua, mutta enpä ole vielä törmännyt itseäni miellyttävään käännökseen ammatista consulting detective.), ovat lukeneet tarinan. Olen myös yllättävän usein löytänyt itseni tilanteesta, jossa kerrottuani hieman ylitsepursuavasta rakkaudestani Sherlock Holmesia kohtaan puhekumppani vastaa: "Joo, oon mä sen minkä jonkun koirajutun lukenut."

Eipä ollut riemulla rajaa kun tapaus toistui jälleen kerran toissaviikolla ja elämäni ensimmäistä kertaa minulla oli tilaisuus vastata: "The Hound of the Baskervillesin? Ihanaa, se on yksi mun suosikeista!"

Otin Baskerivillen koiran mukaan Englantiin matkalukemistoksi ihan vain sen vuoksi, että se sattui olemaan yksi kevyimmistä kirjoista kirjahyllyssäni. Oma versioni on Penguin Booksin minimaalinen nide, jonka ostin Akateemisesta muutamalla eurolla kesäloman ensimmäisenä päivänä. Tässä vaiheessa elämää kirja on ihan järkyttävässä kunnossa. Se toimi erinomaisena viihdykkeenä bussi-, lentokone-, metro- ja junamatkoilla, lounastauoista nyt puhumattakaan, ja lisäksi minulla on kohtuullisen yököttävä tapa alleviivata suosikkikohtiani halvoista painoksista. Joten. Hyvällä tuurilla se näyttää vain siltä, että sitä on rakastettu.

Koska minä todellakin rakastan sitä. Hound nousi heti 'parhaat Sherlock Holmes-tarinat'-listani hopeasijalle ja minua melkein ketuttaa, etten lukenut sitä jo aiemmin. Kaikilla on varmaan jonkinsorttinen kuva Houndin tapahtumista, joten en pitkästytä teitä köykäisillä tiivistysyritelmilläni, varsinkin, kun kirjan tapahtumista on melkoisen vaikeaa kertoa spoilaamatta mitään. Kaikki pienetkin yksityiskohdat nimittäin kytkeytyvät toisiinsa tarkasti ja punovat arvoituksen, jonka veroiseen en ole aiemmin törmännyt.

On hassua ajatella, että Doylen teokset miellettiin aikanaan melkoiseksi hömpäksi. Ja no, eiväthän dekkarit vieläkään kuulu mihinkään kirjojen aatelisiin, niitä pidetään sellaisena mukavana lomalukemisena. Jopa minä huomaan joskus ajattelevani, että nytpä lukaisen jotain kevyttä ja viihdyttävää ja nappaan Doylea hyppysiin. Ääliömäistä, sillä Doyle on yksi keksiliäimmistä tietämistäni kirjailijoista, ja loistavan kirjoitustavan vuoksi sivut kääntyvät kuin itsestään. Huomasin pian valitsevani tietynlaisia metroreittejä vain sen takia, että saisin luettua Houndia mahdollisimman paljon eteenpäin. Ja kun lopulta luin viimeisen sivun täpötäydessä metrossa Picadillylla, hymyilin kliseisesti kuin hangon keksi ja herätin hämmästyneitä hymynpoikasia myös kanssamatkustajissa.

Pidän Houndissa erityisesti siitä, että suuren osan ajasta Watson ja Holmes toimivat erillään. Kirjan jälkeen on suorastaan mahdotonta pitää yllä sitä surullisen kuuluisaa stereotypiaa John H. Watsonista, sillä Holmesin loistaessa poissaolollaan Watson pääsee ansaitsemaansa valokeilaan. (Älkää käsittäkö minua väärin, minä todellakin rakastan Holmesin hahmoa! Mutta Watsoniin suhtaudutaan välillä todella hölmösti, aiheesta mm. tämä mahtava sarjakuvastrippi.) Ja tietysti parin iloinen jälleennäkeminen liikutti minua sydänjuuria myöten, saatoin tuhertaa itkua julkisissa kulkuneuvoissa, koska hei, Holmes ja Watson nyt vaan toimivat paremmin tandemina. :D

Mitä minä tällä halusin sanoa: jälleen kerran tuli todistettua, etteivät klassikot ole klassikoita turhaan ja että Sir Arthur Conan Doyle on ässä. Etsikää tekin käsiinne tämä koirajuttu, jos ette ole sitä vielä lukeneet!

Ps. Aloitin tänään vihdoinkin Jonathan Safran Foerin Extremely Loud & Incredibly Closen. Oon lukenut vasta parikymmentä sivua, mutta voi kiesus. Lukekaa se heti.

Sir Arthur Conan Doyle - The Hound of the Baskervilles
Penguin Books, 1996
(Alk. 1902)
174 sivua