Jos omistaisin tämän kirjan, sen saisi kaikessa rauhassa varastaa - The Book Thief

Mielestäni pahinta, siis oikeasti absoluuttisesti pahinta, mitä lukijalle voi sattua on kirja, johon tarttuu innosta puhkuen sillä se on noin miljoonan tyypin mielestä paras juttu sitten Gutenbergin painokoneen, ja johon pettyy pahanpäiväisesti. Koin itse tällaisen kirjan muutama viikko sitten, ja minun on yhä vaikeaa käsittää tätä. Kirjan aihe on mielenkiintoinen ja tarina kerrotaan jännittävästä näkökulmasta. Kirjalla on laaja fanikunta. Arvostelijat ovat väittäneet kirjaa nykypäivän klassikoksi; teokseksi, joka tulee kestämään aikaa. Kirjasta on kohtapuoliin tulossa ison luokan elokuva, jonka traileriin on lainattu musiikkia A Single Manista. Ja silti päälimmäinen ajatukseni kirjasta oli: "No ei tää ny todellakaan niiiiiin hyvä ollut."

Tiedän, tämä kirja on arvioitu esim. jokaisessa kirjablogissa jo joskus kolme elämää sitten, mutta minähän olen aina myöhässä kaiken suhteen. Ja voi olla, että kirja kokee toisen tulemisen nyt, kun leffaversio on pikapuoliin ilmestyvä, ja sitten vaikuttaakin siltä että olen, gasp, lievästi etuajassa. 

Markus Zusakin toisen maailmansodan Saksaan sijoittuvan The Book Thiefin päähenkilö on varhaisteini Liesel, joka joutuu eroamaan valtionvihollis-äidistään ja kotiutumaan uuteen perheeseen keskelle pikkukaupungin hulinaa. Jatkuvista yöllisistä painajaisista huolimatta Lieselin elämä alkaa rullata ihan mukavaan malliin: Papa Hans soittaa haitaria ja opettaa Lieseliä lukemaan, Mama Rosa kiroilee kuin merirosvo ja keittää vetistä hernesoppaa viikoksi kerrallaan, naapurin Rudy ottaa tytön mukaan kylän poikien leikkeihin ja vaatii tältä suukkoa aina tilanteen tullen. Idylli kuitenkin horjahtaa, kun eräänä yönä Hubermannien oveen koputtaa rähjääntynyt nuorimies, joka jakaa yllättävällä tavalla Hansin menneisyyttä ja tarvitsee suojapaikkaa.

Minulla ei ole oikein järkevää selitystä sille, miksei kirja herättänyt minussa voimakkaampia tunteita. Kuvittelin, että ihmiskunnan yhdestä hirveimmästä aikakaudesta kertova kirja saisi minut vollottamaan silmäni irti, mutta toisin kävi. En saanut yhdestäkään henkilöhahmosta kunnollista otetta, ja kertoja josta olin lukenut ylistäviä arvioita jätti minut kylmäksi. Yleensä tykkään hienovaraisesta ennakoinnista kirjoissa, mutta tämän kirjan tyylistä oli hienovaraisuus kaukana, ja lopulta vain odotin kyllästyneenä, että homma saataisiin päätökseen. Minulla oli koko ajan vähän sellainen fiilis, että kirja oltiin kirjoitettu sillä mielellä, että tästä on nyt sitten tuleva mestariteos, häikäistykää, lukijat. Itse huomasin välillä jopa ajattelevani: "Tämä on kyllä ihan uskomattoman tekotaiteellista soopaa."

Olin alunperin innoissani asetelmasta, sillä olen harvemmin törmännyt toisen maailmansodan kuvauksiin "tavallisten" saksalaisperheiden näkövinkkelistä. No, kirjan edetessä kävi tietenkin ilmi, että tämä perhe on kaikkea muuta kuin tavallinen; kysymys onkin hyväntekijöistä, pakolla hiljennetyistä kapinallisista, jotka - tämä ei ole edes spoileri, se annetaan ilmi suunnilleen ensimmäisellä sivulla - kokevat tietenkin traagisen lopun. Lukiessani huomasin haaveilevani kirjasta, joka kertoisi oikeasti tavallisesta perheestä sellaisena kuin sen mielessäni näen; perheestä, joka seuraa vierestä alemman luokan kansalaisten kärsimyksiä, keskittyy omaan hyvinvointiinsa ja selviämiseensä, yrittää jatkaa mahdollisimman normaalia elämää sodan keskellä, uskoo propagandaan ja joutuu sodan päätyttyä opettelemaan elämää häpeän ja syyllisyyden tunteen kanssa. No, ehkä kuvaukseni ei sovi "tavalliseen perheeseen", onko sitä kuuluisaa tavallista edes olemassa, mutta ainakaan en halua lukea enää yhtään keskinkertaista kirjaa epäitsekkäistä marttyyreistä.

Eniten The Book Thiefissä minua häiritsi tunne aitouden puutteesta. En saanut tapahtumista tai henkilöistä todentuntuista kuvaa, en oppinut tuntemaan heitä enkä hirveästi välittänyt heistä. Luin kirjaa hämmästyttävän välinpitämättömästi; lähinnä mietin harmistuneena, kuinka samperin paljon kirja painaa ja kuinka ärsyttävän hankalaa sitä on lukea sängyssä maaten. Uskokaa pois, kun kyseessä on oikeasti koskettava ja iskevä kirja, se saa painaa vaikka kymmenen kiloa ja onneni on silti huipussaan. (Ja tämä on todistettu, sillä useat lempikirjoistani ovat runsaat 1000 sivua pitkiä.) Kirjan "traaginen loppu" ei aiheuttanut minussa juuri minkäänlaisia tunteita, lähinnä olin iloinen kirjan loppumisesta ja siitä, että pääsisin lukemaan jotain toivoakseni parempaa.

Odotan kyllä kirjan leffaversiota suhteellisen innoissani, koska hei, Emily Watson on valittu näyttelemään lempparihahmoani, mutta huomaan jo trailerissa asioita jotka häiritsevät minua. Haluaako joku kertoa minulle, mikä ihmeen järki on siinä, että Saksaan sijoittuvassa kirjassa englantilaiset näyttelijät puhuvat kotokieltään ns. saksalaisella aksentilla? No, ehkä tällä yritetään välittää kirjan ihastuttavan raivostuttavaa tapaa heitellä sinne tänne saksalaisia ilmauksia - jotka heti perään käännetään tietenkin englanniksi. Osaan itse jonkin verran saksaa, joten minua hieman kyllästytti lukea sama ilmaus kahteen kertaan. Sekin lukijakunta joka ei tiedä saksan kielestä hölkäsen pöläystä osaisi taatusti päätellä lauseen kontekstista, mitä sana tarkottaa, joten koko juttu tuntui täysin turhalta lisäkkeeltä.

(Ok, saksan viljeleminen näyttää astetta paremmalta nyt, kun sain puoli minuuttia sitten tietää, että Zusakilla on saksalaisia juuria, ja että jotkin kirjan kuvauksista perustuvat kirjailijan saksalaisen äidin kertomuksiin. Mutta kyllä saksalaiset sanat englannin joukossa tuntuviat silti aika irrallisilta.)

Kirjasta kertoo mielestäni paljon se, että yksi parhaista kavereistani luki teoksen viime jouluna ja kun virittelin hänen kanssaan keskustelua aiheesta, leidi tokaisi, ettei muista kirjasta oikeastaan mitään. En usko, että kirjassa on ainesta todelliseksi klassikoksi, jos lukija unohtaa puolessa vuodessa kirjan tapahtumat täydellisesti.

Markus Zusak - The Book Thief
Random House, 2007 [2005]
584 sivua