Alan Bennett - Smut

Eilen sain Aleksanteri Suuren elämänkerran luettua, ja koska se kirja aiheutti minulle enemmän henkisiä kärsimyksiä kuin olisin toivonut, halusin lukea seuraavaksi jotain mahdollisimman kepeää. Onneksi ei tarvinnut ryhtyä kovin suuriin etsintöihin, sillä kirjahyllyssäni on tammikuusta asti lojunut alennusmyynneistä ostamani Alan Bennettin Smut.

Smut, lisänimeltään Two Unseemly Stories, kertoo kaksi hyvin erilaista tilannekoomista tarinaa näennäisesti hyvin tavallisten ihmisten arjesta. Ensimmäisessä keski-ikäinen Mrs Donaldson on jäänyt hiljattain leskeksi ja ryhtyy ansaitsemaan lisätienestejä ottamalla kotiinsa vuokralle opiskelijapariskunnan ja työskentelemällä lääkiksellä koepotilaana. Toinen kertoo puolestaan tarinan Mrs Forblesin perheestä; ainoa poika Graham on menossa naimisiin, eikä morsian ole erityisesti äidin mieleen. Molemmat naiset kokevat päällepäin tuikitavallisessa elämässään yllättävän käänteen, joka saattaa olla sekä järkyttävä että tervetullut.

Alan Bennett on yksi lempihauskuuttajistani, eikä Smut tuottanut pettymystä: nauroin ääneen useilla sivuilla. Smutissa Alan Bennett on tyylilleen uskollisesti ilahduttava, ilkeä ja odottamaton. Hän on kieltämättä tilannekomiikan mestari, ja hänellä on loistava kyky luoda tylsän arkipäiväisestä ympäristöstä jännittävä ja vivahteikas. Tässä teoksessa Alan Bennett pääsee jälleen kerran tuomaan esille parhaita puoliaan; luomaan täydellisen kaaoksen näennäisen arjen keskelle.

Smutissa Bennett lähtee kuitenkin myös hieman entistä odottamattomammille poluille. Yllättävät, hieman arveluttavat seksuaaliset kontaktit ovat esillä myös Bennettin muussa tuotannossa, mutta Smutissa ne ovat kaiken keskipiste. Tämä ei ollut todellakaan kaikista tervetullein yllätys; yleensä edellämainittu juonioikku on asia, joka minua Bennettin tuotannossa eniten ärsyttää. Smutin kyseenalaisista seksikokemuksista lukiessa tunsin oloni paikoitellen äärimmäisen epämukavaksi, sillä en oikein osannut päättää, mille minun kuuluisi nauraa ja mille ei, ja välillä ei huvittanut yhtään. Jos törmään kirjassa sanailuun tai viittauksiin non-conista, alan voida pahoin, ja etenkin silloin kun en oikein tiedä onko kirjailija tarkoittanut sen hauskaksi.

Päädyin siis ainoastaan tykkäämään Smutista, en rakastamaan sitä. Lisäksi kirjaa lukiessani huomasin jälleen kerran Bennettin tavan kertailla ja toistella parhaita ajatuksiaan. Bennettillä on joitakin mietteitä, jotka nousevat esille lähes joka teoksessa, ja yleensä vielä täysin samanlaisessa muodossa. Mielestäni on melko huvittavaa, että kirjailija kierrättää omien teostensa helmiä teoksesta toiseen. Jos tutustuisi vain yhteen tai kahteen herran teoksista, tähän ei ehkä kiinnittäisi huomiota, mutta kun lukee tekstejä ja katsoo näytelmiä enemmänkin, alkaa toisto ensin huvittaa, sitten kummastuttaa. Myönnän toki, että ajatukset ovat tarkkanäköisiä ja väillä suorastaan häikäisevän hienoja, mutta tarvitseeko niitä toistella jatkuvasti?

Jos on kiinnostunut Bennettin tuotannosta, en ainakaan suosittele Smutista aloittamista. Bennett-polulle kannattaa lähteä joko nerokkaasta The History Boysista (kuten itse tein) tai turvallisesta The Uncommon Readerista. Smutkin on toki lukemisen arvoinen, mutta kenties pienellä varauksella.

Alan Bennett - Smut
Profile Books 2012
189 sivua