Tässä pari asiaa, jotka olen oppinut tähänastisen elämäni aikana:
1) Kannattaa lukea Mary Renaultin kirjoja.
2) Niitä lukiessa täytyy kuitenkin aina muistaa odottaa pahinta.
Olen viime keväästä lähtien yrittänyt hamstrata kaikki Mary Renaultin historialliset romaanit omaan hyllyyni, ja projekti on varsin hyvällä mallilla. Kirjojen lukeminen on kuitenkin hitaampaa touhua, sillä jokainen teos on aiheuttanut minulle niin suuria henkisiä kärsimyksiä, että olen aina kirjan luettuani vannonut lopettavani koko lukuharrastuksen. Parin kuukauden kuluessa olen kuitenkin aina unohtanut, kuinka julmia Renaultin juonenkäänteet ovat, ja uskaltanut tarttua uuteen niteeseen.
Edellinen Renaultini oli hänen ensimmäinen historiallinen romaaninsa, The Last of The Wine. Tarina seuraa Alexiasta, ylhäisen suvun nuorta esikoista, joka seikkailee Ateenassa peleponnesolaissotien aikaan. Alexias on kaunis ja etevä, ja pärjää niin juoksukilpailuissa kuin sofistien keskustelutuokioissakin. Ihailijoista ei myöskään ole puutetta, päin vastoin; tarjousten torjuminen alkaa jo käydä työlääksi. Nuorukainen joutuu kuitenkin aikuistumaan nopeasti, kun Alexiaan isä kutsutaan taistelukentille, ja Alexias jätetään vastuuseen perheensä talosta, nimestä ja tulevaisuudesta. Alexiaan on löydettävä oma tapansa olla ja toimia, eikä tehtävää ole tehty turhan helpoksi.
Okei, en ole varmaan ikinä kirjoittanut kämäisempää kuvausta kirjan juonesta, mutta The Last of The Winen neljäsataa sivua on mahdutettu täyteen pientä printtiä, joten teoksessa on aivan hirvittävän paljon tavaraa! Esimerkki: kun kirjasta oli jäljellä 20 sivua ja hyväuskoisena luulin tarinan jo lauhtuneen ja käyvän yöpuulle, tapahtuikin uskomaton juonenkäänne, jonka ansiosta itkin kaksikymmentäviisi minuuttia niin voimakkaasti, että tyyny jolla lepuutin päätäni oli märkä tuntikausia. (Ks. yllä: Odota aina pahinta.)
Kirja on melko perinteinen nuoren pojan kasvutarina, joskin sillä poikkeuksella, että 1) eletään n. 430-lukua eaa. ja 2) Ateenan kaupunkivaltiossa toimi institutionalisoitu pederastia. Saan aina sätkyn, kun joku sekoittaa pederastian homoseksuaalisuuteen, sillä pederastia oli samperin typerä naisvihaan perustuva järjestelmä, jolla ei ole juuri mitään tekemistä nykypäivänä tunnettujen seksuaalisten suuntautumisten kanssa. Mary Renaultin tarinoissa keskeiset henkilöhahmot elävät kuitenkin yleensä parisuhteissa, jotka eivät pistäisi silmään nykypäivään sijoitetuissa kirjoissa, mikä on mielestäni ensiluokkaista. Leidin kirjoja lukiessa saa kaikki historiallisten romaanien hyvät puolet ilman, että joutuu nyrpistelemään nenäänsä joko olemattomille tai kapeasti kuvatuille queer-hahmoille. Oikeastaan Mary Renaultin kirjoissa institutionalisoitu pederastia tuodaan esille enimmäkseen siten, ettei keskeinen pariskunta käy milloinkaan läpi väsyttävää homoseksuaalista paniikkia. Lisäksi Renaultin kirjoja lukiessa en voi muuta kuin ihmetellä, miten joku on uskaltanut kirjoittaa niin avoimen homoa materiaalia 50-luvulla. (Renault oli jo tämän kirjan julkaiseminen aikaan muuttanut tyttöystävänsä kanssa Cape Towniin ja hämmästytti Britannian LGBTQ+ -yhteisöä sieltä käsin. Mary, olit ihana.)
Kirja piti tiukasti otteessaan alusta loppuun, joskin käytin lukemiseen ennätyksellisen pitkän ajan, yli kaksi viikkoa. Se ei kuitenkaan johtunut tarinan pitkäveteisyydestä tai etenemättömyydestä vaan ainoastaan siitä, että olin välillä niin peloissani tulevista juonenkäänteistä, etten yksinkertaisesti uskaltanut lukea kirjaa eteenpäin. Mary Renaultin tapa kirjoittaa on juuri minun makuuni, ja pysähtelin satunnaisesti vain tuijottamaan lauserakenteita ja huokailemaan niiden ihanuudelle. Olin suorastaan äimistynyt siitä, että The Last of the Wine on Renaultin ensimmäinen historiallinen romaani, sillä jo siinä on hänen romaaniensa hienoimmat puolet. Vaikkei kirja olekaan lempi-Renaultini, olin aivan lumoutunut. Historia tuntee aika monia tekijöitä, jotka olisivat halunneet kirjoittaa "vakavia historiallisia teoksia", mutta joiden yleisöä kiinnostivat ainoastaan kevyet aikalaiskuvaukset (krhmmACDmmmkh). Mary Renault nousi suosioon kuitenkin juuri historiallisten romaaniensa ansiosta, enkä todellakaan ihmettele; nainen oli yksinkertaisesti nero. Harva kirjailija onnistuu lunastamaan korkeat odotukseni niin täydellisesti kirjasta toiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti