George Eliot - Middlemarch

Tarkoitukseni oli lukea George Eliotin Middlemarch jo joululomalla. Latasin teoksen lukulaitteeseen ja aloin lukea sitä tammikuun alun Lontoon-matkalla, mutta tarkoitus jäi yritykseksi. Ensimmäiset sata sivua kirjasta olivat mielestäni äärimmäisen pitkäveteisiä, ja kaikkien henkilöhahmojen tarkoitus tuntui olevan mahdollisimman ärsyttävien ratkaisujen tekeminen. En kuitenkaan luovuttanut vähällä, ja vaikken saanut luettua kirjaa loman aikana, etenin Middlemarchissa hitaasti useimpien lounastaukojen aikana (sillä lounastauolla kirjan lukeminen Kindleltä on maailman paras asia). Kiitän itsepäisyyttäni siitä, etten suostunut luovuttamaan ja että kahlasin kirjaa noin sivulle 300 saakka, sillä silloin se alkoi pikku hiljaa ryömiä kiinnostavaan suuntaan. Sivun 500 jälkeen luin kirjan loppuun miltei yhteen menoon. Minun on kaiketi mahdotonta lukea noin tuhatsivuinen kirja ilman, että ihastuisin siihen.

Middlemarch on tosiaan melkoinen järkäle, ja siihen on ahdettu suunnaton määrä henkilöhahmoja (yli sata) ja tapahtumia (en todellakaan tiedä, kuinka monta). Tarina sijoittuu kuvitteelliseen englantilaiseen Middlemarch-kylään vuoden 1830 tienoilla, ja seuraa kylän lukuisten asukkaiden lomittumisia ja yhteentörmäyksiä. Keskiöön asettuu nuori Dorothea, joka on tympääntynyt joskin alistunut sukupuolelleen asetettuihin rajoituksiin ja luulee saavansa elämäänsä täytettä mennessään naimisiin huomattavasti vanhemman ja "oppineemman" miehen kanssa. Keskeistä osaa näyttelee myöskin nuorehko lääkärimies Lydgate, joka saapuu Middlemarchiin aikeinaan mullistaa lääketiede ja jäädä siten historiankirjoihin, ja joka päätyy solmimaan liikesuhteen paikallisen pankinjohtajan kanssa. Pakkaa sekoittavat myös viehättävä ja hyvään elämään tottunut Rosamond Vincy, tämän hyväntahtoinen mutta rasavilli veli Fred, sekä sisarusten lapsuudenystävä, käytännönläheinen ja "valitettavan tavallisennäköinen" Mary Garth. Juonta on jokseenkin hyödytöntä lähteä selostamaan, se kun sattuu olemaan harvinaisen pitkä ja polveileva.

Kirjassa George Eliot pyrkii antamaan mahdollisimman realistisen ja autenttisen kuvan englantilaisesta elämästä. Kirjan koko nimi, Middlemarch: A Study of Provincial Life, jo yksistään viittaa siihen, ettei kirjan ole tarkoitus olla mikään höpsö seikkailu vaan vakavaa, asiallista, lähes tutkimuksellista tekstiä. Välillä tämä asenne kävi hermoilleni. "Lopeta se samperin snobbailu", ärisin kirjalle. Mikä vielä pahempaa, George Eliotissa on helposti havaittavissa ajalleen tyypillistä sisäistettyä misogyniaa (enkä yhtään ihmettele miksi), ja usein hän esittää esimerkiksi pidettävät naishahmot "muista naisista poikkeavina", lajilleen epätyypillisinä. Tavallista naista, Rosamondia, kuvataan turhanpäiväisenä ja itsekeskeisenä, oikeaa elämää ymmärtämättömänä maalaistytöntyllerönä, joka mennessään avioon aiheuttaa ymmärtämättömyydellään tuskaa ja kärsimystä aviomiehelleen. Sen sijaan hartaasta ja tiedonjanoisesta Dorotheasta muistetaan mainita useaan otteeseen, että hän painii aivan omassa sarjassaan, ei muistuta lähiympäristönsä naisia tipan tippaa ja on siksi heistä kaikista ylivoimaisesti paras. Huomattavaa on kuitenkin se, ettei Dorothea itse pidä naapuristonsa naisia itseään alempiarvoisina, mistä olin hyvin kiitollinen, ja varsinkin loppua kohden Dorothean suhde juuri Rosamondiin on hienoa luettavaa.

Teos hyötyy suunnattomasti pituudestaan. Kuten aiemmin kirjoitin, olin alussa suoraan sanottuna tuskastanut; pidin kyllä kirjan asusta ja tyylistä, mutta tapahtumat ja hahmot eivät herättäneet minussa lämpimiä tunteita. Kirjan edetessä opin kuitenkin tuntemaan heidät aina vain paremmin, aloin välittää heidän hyvinvoinnistaan aidosti ja toivoin, että heidän tarinansa loppu olisi onnellinen. Kirjan sivumäärä antaa tilaisuuden todella paneutua elämään Middlemarchissa; kuten kuvitella saattaa, tuhat sivua tarjoaa riittävästi aikaa monen hahmon ja juonenkäänteen esittelemiseen ilman, että teos alkaa näyttää sekavalta tai ahtaalta. (Joskus jouduin kuitenkin miettimään ankarasti, mitä sukua kuka oli kellekin ja miten he liittyivätkään tarinaan.) Johtuen Eliotin tutkimuksellisesta otteesta romaanikirjoittamiseen olin aluksi huolestunut, että teksti olisi jäykkää ja yksipuolista, mutta onneksi kirja todisti pelkoni vääräksi. Etenkin dialogi on hyvin värikästä ja leikkisää, ja alleviivailin lukiessani monia erinomaisia kohtia.

Middlemarch vaatii melkoista kärsivällisyyttä, mutta on mielestäni ehdottomasti lukuaikansa arvoinen. George Eliot halusi kirjoittaa älykkäästi ja tarkkanäköisesti, ja pääsi tavoitteeseensa, mutta onnistui olemaan samalla aidosti tunteita herättävä ja viihdyttävä. Lukisin uudestaan.

George Eliot - Middlemarch
Project Gutenbarg [1871-2] 2008
noin 1000 sivua