John Boyne - The Absolutist

Asioiden käsittely saattaa helpottaa niistä toipumista, kerrotaan. Tässä sitä nyt sitten ollaan.

Päätin tänään hetken mielenjohteesta lukea John Boynen kirjan The Absolutist. Eräs ystäväni luki kirjan jokin aikaa sitten ja ilmoitti sen tuottavan mitä suurinta tuskaa, ja minä, noh, olen aina pitänyt tuskasta. Minulla ei taida olla yhtäkään lempikirjaa, joissa 90% hahmoista ei esimerkiksi kokisi äärimmäisen masentavaa loppua (Les Misérables, Moby-Dick...) Tänään halusin lukea jotain koukuttavaa ja nopeahkoa, ja The Absolutist vaikutti tarpeisiini sopivalta.

Kirja sijouttuu muutamalle eri aikatasolle, pääosin juoksuhautoihin Ranskassa vuonna 1916 ja sodasta hiljalleen toipuvaan Norwichiin vuonna 1919. Päähenkilö on Tristan, ensin 17-vuotias englannin puolella taisteleva sotilas ja sitten 21-vuotias sotaveteraani, jolla ei ole ollut elämässä paljon onnea: lihakauppiaan poika on saanut lähtöpassit kotoaan 16-vuotiaana, ainoan ystävyyssuhteen päätyttyä katkerasti, ja on kutsuntojen alkaessa valehdellut ikänsä päästäkseen sotimaan. Ennen laivaan lastaamista ja Ranskan rintamille kyydittämistä sotilaat pitää tietysti kouluttaa, ja harjoitteluleirillä Tristan tapaa Will Bancroftin, Norwichläisen kirkonmiehen moraalitietoisen pojan. Kuten nopeasti käy ilmi, tämä tapaaminen vaikuttaa Tristanin loppuelämään hyvin ratkaisevalla tavalla. Sodan jälkeen Tristan pistäytyy Willin kotikaupunkiin tapaamaan tämän siskoa, joskin on etukäteen päättänyt jättää kertomatta tälle, mitä hänen ja Willin välillä tarkkaan ottaen tapahtui.

The Absolutist on niitä kirjoja, joiden onnellisempienkin kohtien yllä leijuu epätoivon uhka. Kirjan tapahtumien ajankohta ei tietenkään auta asiaa; en tiedä kovin monesta ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvasta romaanista, joka olisi iloinen, hellyyttävä tai toiveikas. John Boynen teos vie sydänsurun uhan kuitenkin äärimmilleen paljastaessa pienin vihjein tulevaa juonta etukäteen. Usealla eri aikatasolla vaihteleva narratiivi ei pelkää tulevien tapahtumien ennakoimista, mutta pitää kuitenkin huolen siitä, ettei lukija missään vaiheessa todella arvaa, mitä tuleman pitää. Itse yritin läpi kirjan kehitellä lukuisia worst case scenarioita, mutta kun vyyhti lopulta purkautui, lopputulos oli pahempi kuin yksikään kuvitelmistani. Seurasi pitkä kiroilu- ja kyynelryöppy. Tästä on nyt pari tuntia aikaa, mutta alan yhä päästellä ärräpäitä joka kerta, kun muistan, mihin teoksen suomennoksen nimi viittaa. Ystäväni varoitteli etukäteen, että "aina kun luulet, että se sattuu, niin usko pois, se sattuu pian vielä enemmän". Uskoin, mutten kuitenkaan osannut varautua.

Teos ei kirjoitusasultaan tehnyt minuun erityisen suurta vaikutusta. Boyne kirjoittaa kauniisti, mutta ei niin ainutlaatuisesti, että olisin pysähtynyt säännöllisesti ihailemaan lauserakenteita tai sanavalintoja. Mutta jos minun pitää valita, luenko mieluummin kirjaa, jonka kieli saa minut haukkoman henkeä, vai kirjaa, jonka juoni aiheuttaa minulle sanoinkuvaamatonta tuskaa ja saa minut täyttämään kolme ämpärillistä suolavedellä, valitsen kiistatta jälkimmäisen. Enkä tosiaankaan tarkoita, että Boynen kieli olisi tylsää, päinvastoin; se on hyvinkin kekseliästä ja värikästä. Tarina vain jätti kielen jokseenkin varjoonsa.

(Ja siis, toki tarina oli suorastaan pateettisen yltiömelodramaattinen ja masentava. Mutta se oli pateettisen yltiömelodramaattinen ja masentava juuri sellaiselle tavalla, joka puree minuun. On vaikeaa tarkastella narratiivia kriittisesti, jos hädin tuksin näkee tekstiä kyyneleiden lävitse. Jos ette ole vielä huomanneet, olen pahimman luokan tunteellinen nössö.)

En sinänsä haluaisi suositella tätä kirjaa kenellekään, sillä en ole sadisti, mutta jos tykkäätte kirjoista, jotka sisältävät surullisia homoseksuaaleja, moraalisia ongelmia ja sodankäyntiä, ja jotka on kirjoitettu tuskantuottamismielessä, kannattaa ehkä tarttua tähän. Olen varma, että useat sulkevat kirjan kannen viimeisen sivun luettuaan haukotellen, päätään pudistellen ja tuhahtaen, että lukijan itkettämisen halu näkyy siinä liian selkeästi, ja osittain olen samaa mieltä. Minun on kuitenkin aina vaikea arvioida kirjaa kriittisesti, jos olen kokenut sitä lukiessani suunnilleen kaikki lajissani havaitut tunteiden skaalat. Jos kirja on kovin feelsikäs, minä vähät välitän sen objektiivisesta tarkastelusta. Kaiken kaikkiaan The Absolutist iski minuun melkoisen lujaa, ja olen varma, että menee pitkä aika, ennen kuin lakkaan muistelemasta sitä henkisen ja osittain fyysisenkin kivun määrää, jota tämä kirja minulle aiheutti.

John Boyne - The Absolutist
Black Swan 2012
427 sivua