David Nicholls - The Understudy

Siitä on jo varmaan vierähtänyt noin kuukausi, kun tämän kirjan luin, mutta kirjoitanpa siitä silti.

Jos kaipaan jotain äärimmäisen turruttavaa ja aivot narikkaan -lukemista, saatan tarttua David Nichollsin kirjaan. Kaveri on suorastaan liikuttavan itseään toistava ja ennalta-arvattava, ja siksi mitä helpointa luettavaa. Ei tarvitse lukiessa paljon pohdiskella. Jokainen henkilöhahmo on joko astetta ärsyttävämpi tai mukavampi kuin edellinen, ja tapahtumat lähtevät aina siihen suuntaan, joka aiheuttaa lukijalle suurinta mahdollista myötähäpeää.

The Understudy on kolmas David Nichollsilta lukemani kirja, ja odotetusti se noudatti kahden aiemmin lukemani teoksen kaltaista reseptiä. Resepti David Nichollsin kirjaan on yleensä seuraavanlainen:

- Otetaan yksi mieshenkilö. Mies on kunnon kaveri ja tahtoo yleisesti ottaen hyvää ihan jokaiselle, mutta on silti varsinainen nuija. Hän haluaa mediaseksikkään ammatin, ja joskus jopa sellaisen saavuttaa, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että hän törppöilee jatkuvasti eikä oikeastaan etene yhtään mihinkään.

- Otetaan yksi naishahmo. Naishahmo on huomattavasti älykkäämpi, oppineempi, mukavampi ja noin muuten vain parempi ihminen kuin keskeinen mieshahmo. Nainen ei ole "klassisen kaunis", ja tämä hyvin tärkeä seikka tehdään lukijalle selväksi moneen otteeseen. Tästä huolimatta hänen pitkät, tuuheat suortuvansa hulmuavat tuulessa menemättä koskaan hänen silmilleen tai tarttumatta hänen hyvällä maulla valittuun, kevyesti sipaistuun huulipunaansa. Hän ei ole mallimitoissa, mutta on onneksi kuitenkin normaalipainoinen, ja hänen vartalonsa kaaret löytyvät "juuri niistä oikeista paikoista". Huolimatta pienistä vioista hänen olemuksensa tekee hänestä maailman kauneimman naisen. Myös tämä tehdään lukijalle selväksi moneen otteeseen.

- Kuten arvata saattaa, edellä mainitut mies ja nainen tapaavat toisensa. Heidän huumorintajunsa ovat identtiset, ja he heittävät sivusta toiseen sanavalmiisti keksiliästä läppää. Jostain kumman syystä tarinan varrella pariskunta päätyy yhteen, tai ainakin katkeransuloisesti yhteen, ja vaikkei loppu ole onnellinen, lukija voi huokaista helpotuksesta. Loppu on nimittäin juuri tarpeeksi lähellä onnellista tuottaakseen tyydytystä, mutta silti tarpeeksi kaukana onnellisesta välttääkseen "kliseet".

The Understudyn tapauksessa mies on luuserihko näyttelijäyrittäjä, joka pyrkii epätoivoisesti kohti uransa huippuroolia. Sellaista ei vain kuulu. Pelleilyyn ovat kyllästyneet eron ottanut ex-vaimo ja tytär, jonka seurassa miehellä on jotenkin aina tuskallisen kiusallista. Elämä pyörii samassa kiusallisessa kehässä, kun mies (ironisesti nimeltään Steven McQueen) palkataan "maailman kolmanneksi seksikkäimmän miehen", menestyneen näyttelijän, varanäyttelijäksi teatterin myyntimenestykseen. Steven siis vain odottaa päivää, jolloin oikea näyttelijä sairastuisi ja hän saisi mahdollisuuden loistaa ilmiömäisillä näyttelykyvyillään, mutta jostain syystä sitäkään päivää ei vain kuulu. Eräänä päivänä ympyrä notkahtaa kuitenkin hieman, kun Steven saa kutsun tämän maailman kolmanneksi seksikkäimmän miehen kotibileisiin, ja tapaa miehen vaimon, joka sattuu olemaan se Nicholls-kirjan reseptin kohta kaksi. Tarina on lopultakin valmis etenemään ennalta-arvattavan notkeasti myötähäpeää tuottavien sattumuksian kautta "kliseettömään" loppuunsa.

Kuulostanko aavistuksen verran katkeralta? Se ei suinkaan ole tarkoitukseni. Kirja nyt vain sattuu olemaan niin täydellisen mitäänsanomaton, että minun piti miettiä varmaan viitisen minuuttia päähenkilön nimeä, vaikka siihenkin liitty "ratkiriemukas" vitsi. Olen lukenut kirjan vasta kuukausi sitten, mutta mielestäni alkaa jo nyt kadota suuria siihen liittyviä paloja. Muistan kuitenkin selkeästi, että kirja oli hyvin perussettiä; tarina luuserimiehestä, jolla ei onnista kunnes onnistaa (vai onnistaako sittenkään), paljon mukiinmenevää läppää, jolle joskus nauroin mutta usein en, mitä noissa nyt aina on.

Ymmärrän kyllä, miksi David Nichollsista tykätään, mutta omalta osaltani alan olla himppusen kyllästynyt itseään toistaviin narratiiveihin ja luuserimiehiin. Ensimmäinen Nichollsini oli Starter for Ten, joka on mielestäni edelleen jossain määrin samaistuttava ja hulvaton teos, mutta mitä enemmän luen herran teoksia, sitä heikommin ne minut vakuuttavat. Alkaa hiljalleen tuntua siltä, että on istunut samassa vuoristoradassa liian pitkään. Alkaa tulla paha olo. Tarvitsee tauon, ja ehkä raikasta vettä. Ja sitä rataa. (Jonain päivänä vielä kompastun omaan metaforaani.) Ehkä miellyttävin asia The Understudyssa oli se, että se on tosiaan kohtuullisen lyhyt ja hyvin helppolukuinen. En jäänyt kitumaan kauaksi aikaa. En minä kirjaa suinkaan vihannut, mutta ei se minua myöskään liiemmin viihdyttänyt; olo oli lähinnä puutunut. Loppu tuntui tervetulleelta.

Kuten arvata saattaa, edellä esiteltyjen seikkojen vuoksi en kuulunut siihen ihmisryhmään, joka odotti syksyllä Nichollsin uutuutta henkeä pidättäen. Olen edelleen aika varma, että sekin sisältää luuserimiehen ja sarjan myötähäpeää tuottavia juonenkäänteitä. Luen sen ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa, jos kaipaan jälleen aivojen totaalista puudutusta. Mutta siihen on toivottavasti pitkä aika.

David Nicholls - The Understudy
Hodder & Stoughton 2006
406 sivua