Kaikki, jotka ovat puhuneet kanssani viimeisen vuoden aikana, osaavat luultavasti sanoa vastauksen tähän kysymykseen. Ehdoton lempikirjani tällä hetkellä (ja toivottavasti myös tulevaisuudessa) on J. R. R. Tolkienin eeppinen mestariteos The Lord of the Rings, jota kohtaan tuntemani rakkauden määrä on jo niin suunnattoman suuri, että se on aikoja sitten ylittänyt terveelliset rajat.
Olen siis siinä vaiheessa elämää, jossa sanat eivät enää riitä kuvailemaan sitä tunteiden paloa, jota tunnen kyseista kirjaa kohtaan. Yleensä hyvään kirjaa vaaditaan muutamaa perusasiaa; todentuntuiset henkilöhahmot, mielenkiintoiset tapahtumapaikat, hyvin suunniteltu juoni, kekseliäs kielenkäyttö ja niin edespäin. Taru paitsi täyttää kaikki nämä vaatimukset, myös ylittää ne noin tuhatkertaisesti. Kirjasta huokuu professori Tolkienin luomaansa maailmaa kohtaan tuntema suorastaan intohimoinen kiintymys. Tarkemmin ajateltuna minun on vaikeaa ajatella Tarua "pelkkänä kirjana". Se on valtava universumi, luomus täynnä puhdasta neroutta, ja aina silloin tällöin unohtelen, ettei se oikeastaan ole historiallinen faktakertomus.
Mutta vaikka Taru onkin ns. fantasiakirja (johon kaikki nykyaikainen fantasiakirjallisuus pohjaa melko vahvasti, heh), sen teemat ovat peräisin täysin jokapäiväisestä elämästä. Kaikista epätodellisista elementeistään huolimatta Taru on elämänmakuinen tarina, ja rohkenen väittää, että siinä on hyödyllistä sanomaa taatusti jokaiselle meistä. Jokainen Tarussa käsitelty teema ja ajatus on syvemmin tarkasteltuna täyttä totta.
No, mitäs muuta tässä sanomaan. En oikein osaa kirjoittaa Tarusta järkevästi, ja yleensä päädynkin vain erikseen ylistämään hahmoja, tapahtumia ja kieltä. Ajattelin säästää teidät sellaiselta tällä kertaa, ja päättää tämän kirjoituksen yksinkertaiseen faktaan: Taru Sormusten Herrasta on kirja, jolla tulee toivottavasti aina olemaan paikka suosikkikirjat-listani kärkijoukossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti