Oi, tähän olisi sitten taas niin maan miljoona vastausta, mutta rajataanpa jälleen yhteen.
Uskon vakaasti, etten tule koko loppuelämänikään aikana tarvitsemaan antidepressantteja, ainakaan, jos P. G. Wodehousea on käsien ulottuvilla. Kyseisen herran kirjat ovat takuuvarmasti toimivaa masennuslääkettä.
Kuten varmaan ihan jokaisen Wodehouse-fanin, myös minun suosikkikertomukseni ovat Jeevesin ja Bertien seikkailut, mutta minun on vaikeaa uskoa, että Plum olisi joskus kyennyt kirjoittamaan jotain huonoa. Hänen teoksensa oikein tihkuvat vebaalista älyä ja nokkeluutta, ja kieli onkin Wodehousen luotettavin väline. Juoneltaan useat kirjat ja tarinat ovat kutakuinkin samanlaisia, varsinkin Jeeves-tarinoissa: joku Bertien iloisista ystävistä kaipaa apua, Bertie tekee parhaansa, kaikki menee aluksi pieleen mutta onneksi Jeeves hoitaa ja kaikki on lopussa taas mallikkaasti. Tarinoiden pienet yksityiskohdat ja oi, se kielenkäyttö, tekevät niistä kuitenkin joka kerta viihdyttäviä, ja enpä ole vielä törmännyt sellaiseen teokseen, jota lukiessa en nauraisi vedet silmissä.
Tässä vaiheessa täytyy kuitenkin muistuttaa, että Wodehouse on ehdottomasti sellainen kirjailija, jota täytyy lukea alkuperäiskielellä. Okei, suomennokset ovat usein ihan jees, semmoisia aika kivoja, mutta silti niistä puuttuu se juuri Wodehouselle ominainen ihana kielellä leikittely. Olen aika varma, että koko englannin jalo kieli, tai vähintäänkin 1930-luvun brittislangi, on kehitetty Wodehousea silmällä pitäen. Sillä kohdataanpa tosiasiat: jos kirjassa esiintyy sana Ooh-jah-cum-spiff, se ei voi olla huono. Jos ette tiedä, mitä se tarkoittaa, ottakaa Wodehousea kauniiseen käteenne ja selvittäkää asia välittömästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti