Ansaitusti klassikko

Luin äsken aivan käsittämättömän hienon kirjan. Niin hienon, etten ole varma, osaanko kirjoittaa siitä sanaakaan.

Minulla on jonkin aikaa ollut pienenä taustaprojektina lukea kaikki kirjat siltä BBC:n muutama vuosi sitten laatimalta "sata kirjaa, jotka kaikkien tulisi lukea, mutta joista keskivertolänsimaalainen on lukenut vain kuusi"-listalta. Saldoni on tässä vaiheessa vähän päälle kolmekymmentä, enkä kahlaa listan teoksia läpi aktiivisesti; vilkuilen listaa ainoastaan silloin, kun olen lähdössä kirjastoon palauttamaan satsin luettuja, eikä mielessäni ole mitään erityistä lainattavaa.

Tällä tavoin päädyin viime viikolla poimimaan hyllystä Harper Leen klassikon To Kill A Mockingbird, johon vihdoin lauantai-aamuna päätin tutustua tarkemmin. Tarina repäisi minut mukaansa niin täydellisesti, että päädyin lukemaan kirjan kahdessa erässä: ensimmäiset n. 170 sivua yhdeltä istumalta, välissä muutaman tunnin tauko, jonka aikana kävin kävelyllä ja tapaamassa Turussa piipahtavaa kaveria, ja sitten takaisin kotiin ahmimaan jäljelle jääneet 130 sivua. Säännöllisin väliajoin jossain aivojeni syövereissä heräsi jälleen se ikuisuuskysymys: "Pitäiskö mun yrittää lukee tätä niinku vähän hitaammin, säännöstellä jottei tää hienous ois heti ohitse?" No, siihen en kyllä pystynyt.

Teoksen kuuluisuudesta huolimatta minulla ei ollut sen tapahtumista minkäänlaista kuvaa. Jos teilläkään ei ole, voin ilman turhia spoilereita ilmoittaa, että tämä 1930-luvun Alabamaan sijoittuva tarina kertoo ajalle tyypillisestä irrationaalisesta suhtautumisesta rotuun ja yhteiskuntaluokkiin. Minä-kertojana toimii paikallisen asianajajan Atticus Finchin tytär Jean Louise, joka tarkastelee lapsen näkökulmasta aikuisten julmia ennakkoluuloja ja tekopyhyyttä, kun hänen isänsä saa tehtäväkseen puolustaa oikeudessa valkoisen naisen raiskaamisesta syytettyä mustaa miestä.

Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan tämän kirjan nerokkuutta. Kirjassa käsitellään yhteiskunnallisia ongelmia (rasismi, epätasa-arvo, sukupuoliroolit jne.) niin kertakaikkisen älykkäästi, herkästi ja vaikuttavasti, että minun on todella vaikeaa edes muodostaa kokonaisia lauseita. Traagisuudestaan huolimatta kirja ei ole saarnaava tai epätoivoinen, vaan ilahduttaa lukijaa hellän pisteliäällä huumorillaan. Kolmensadan sivun ajan saa itsekin nuorentua kahdeksanvuotiaaksi, katsoa maailmaa viattoman hölmistyneenä ja ihmetellä aikuisten älyttömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Kauheuksien vastapainona on kuitenkin sen sorttista urheutta, epäitsekkyyttä, jaloutta ja myötätuntoa, että sivulta toiselle huomaa hymyn leviävän korvasta korvaan kuin vahingossa. Uskoni ihmiskuntaan on palautunut pelkästään senkin vuoksi, että joku hurmaava ihminen on joskus kirjoittanut tämän upean teoksen.

Rakas ystäväni Wikipedia halusi informoida minua kirjan yhteyksistä tosielämän tapahtumiin: Nelle Harper Lee on itsekin etelävaltioiden ja asianajajaisän kasvatti, ja ilmeisesti kirjan tapahtumat perustuvat löyhästi Leen omaan lapsuuteen ja kotikaupungin oikeusdraamaan. To Kill A Mockingbirdiä ei saa kuitenkaan missään tapauksessa pitää omaelämänkertana, ja Lee itse on sanonut kirjansa olevan vain esimerkki siitä, miten kirjailijan tulisi kirjoittaa todenmukaisesti tapahtumista, jotka tuntee. (Henkilökohtaisesti olen nyt aika rakastunut rouva Leehen, joka oli kuulemma nuoruudessaan päähenkilö Scoutin tapainen poikatyttö: vielä yliopistossakaan vaatteet, pojat tai meikkaus eivät olisi voineet kiinnostaa yhtään vähempää, ja päälimmäisenä mielessä olivat lähinnä kirjoittaminen ja opinnot.) Elämänkerrallinen eli ei, Leen yksityiskohtaiset kuvaukset henkilöistä, heidän välisistä suhteistaan, ympäristöstä, jossa he elävät ja tapahtumista, jotka he kokevat ovat suorastaan käsittämättömän todentuntuisia, ja eläväisen kerronnan ansiosta lukija pääsee itsekin osaksi alabamalaisen perheen arkea.

Klassikot eivät ole klassikoita turhaan, ja To Kill A Mockingbird on klassikkoleimansa ehdottomasti ansainnut. Vielä kuusikymmentä vuotta julkaisemisensa jälkeen se on ajankohtainen, rohkea ja toivottavasti lukijan horisonttia laajentava unohtumaton teos, johon jokaisen tulisi tutustua.

Näin lopuksi pientä ilmoitusasiaa: olen suorastaan toivoton antamaan kirjoille arvosanoja. Siis, antamaan arvosanoja ylipäätänsä millekään. Mielipidettä taideteoksesta on äärimmäisen hankalaa rajoittaa viiden tähden tai kymmenen numeron asteikolle. Ja jos määrittelisin jonkin vaikkapa viiden tähden arvoiseksi, alkaisin heti pohtia, onko teos sittenkään parin muun viisitähtisen tasolla. Ymmärrätte varmaan. Haluaisin kuitenkin jotenkin järjestää näitä arvosteluntapaisiani, ja ajattelin hoitaa homman tunnisteiden avulla. Arvosteluasteet ovat seuraavat, kronologisesti mudasta kunniapaikalle: miksi tämä on olemassa, sainpahan luettua, no jaa, tykkään, suosittelen lämpimästi, iskee kuin tonni tiiliskiviä. Kuten varmaan osaatte päätellä, To Kill A Mockingbird kuuluu viimeksi mainittuun kategoriaan.

Haprer Lee - To Kill A Mockingbird
alk. J. B. Lippincott & Co., 1960
Lukemani painos Arrow Books, 2010
309 sivua