Peto kotona

(Minun pitäisi oikeasti olla kirjoittamassa esseetä ja kolmen minuutin puhetta aiheesta "how to...", mutta ilmeisesti kouluhommien kirjoitusintoa täytyy vielä hieman herätellä. Täällä sitä nyt ollaan.)

Joskus saa luettavakseen elämänkertoja, joissa kerrotaan niin hirvittävistä tapahtumista, ettei voi muuta kuin ajatella

voi kunpa tämä ei olisi totta

tai


miten kirjoittaja on ylipäätänsä säilynyt hengissä ja järsissään ja voinut jakaa tämän tarinan?

Yleensä tällaiset elämänkerrat ovat olleet todistajalausuntoja maailmansodista tai elämästä Pohjois-Korealaisilla vankileireillä, mutta näköjään ne voivat kertoa myös arjesta 1900-luvun puolenvälin jälkeisessä Amerikassa. Tuollaisia ajatuksia pääkopassani nimittäin heräsi lukiessani Augusten Burroughsin muistelmateosta A Wolf at the Table.

 Minulla oli muutama vuosi sitten ihan hillitön Augusten Burroughs-innostus. Olin lainannut kirjastosta hetken mielijohteesta Running With Scissorsin, lukenut sen yhdeltä istumalta ja myynyt sieluni suunnilleen nanosekunnissa. Jos ette ole Saksia lukeneet tai Augustenista kuulleet: poikaparka adoptoitiin teini-ikäisenä runoilija-äitinsä psykiatrin perheeseen, jossa leikittiin sähköshokkilaitteilla, syötiin koiranruokaa ja ihasteltiin perheenisän aamu-ulosteita. Saksissa on kuitenkin se mukava puoli, että absurdin kammottavista tapahtumista kerrotaan kevyeen sävyyn. Burroughs on synnynnäinen viihdyttäjä, ja ainakin minä meinasin kuolla nauruun suunnilleen joka toisella sivulla.

A Wolf at the Tablesta on sen sijaan hauskuus kaukana. Nimi kuvailee osuvasti kirjan tunnelmaa: sanonnassa wolf at the door ovella seisova susi onkin päässyt jo sisään, istuu uhkaavana vierellä eikä voi muuta kuin tarkkailla sen terävinä kiilteleviä hampaita ja yrittää peittää korvat hyytävältä murinalta.* Kirja jakautuu lyhyehköihin lukuihin, joissa kussakin Burroughs kertoo jonkin lapsuusmuistoistaan, jotka sisältävät milloin mitäkin: verisiä jalkapohjia, kuolleita hamstereita, loputonta pelkoa ja kasvavaa vihaa. Burroughs palaa uskottavasti nuoremman minänsä nahkoihin ja kuvailee kokemiaan kauheuksia lohduttoman sydäntäsärkevästi nuoren Augustenin näkökulmasta. Äärimmäisen aidosti kerrottuja muistelmia lukiessa tuntuu kertakaikkisen hirvittävältä ajatella, että pieni lapsi on saanut suukkojen ja halausten sijasta osakseen joko välinpitämättömyyttä tai väkivaltaa.

Suomalaista mediaa seuranneelle teos näyttää ehdottoman ajankohtaiselta juuri nyt. Suosittelen sen lukemista aivan jokaiselle, vaikkeivat kirjan teemat ja tapahtumat lupaakaan nautinnollista lukukokemusta. Itse en kuitenkaan voinut laskea kirjaa käsistäni n. 20 tuntiin, se on yksinkertaisesti sanottuna tosi hyvä. Burroughsin muihinkin teoksiin tutustuneena en voi oikein lohduttautua ajatuksella onnellisesta lopusta, mutta onneksi epilogissa lukijalle näytetään kaistale kirjailijan huomattavasti valoisemmasta nykypäivästä. Ehkä Burroughs on sittenkin saanut itselleen onnellisen lopun, kiitos kirjoittamisen.

*Mainittakoon vielä, että minä itse rakastan susia. Ok, ehkä minulla on lastenohjelmamainen kuva noista uhanalaisista kaunokeista, mutta väitän silti, että koiran kantaisä on upea eläin. Liekö mielikuvaani sudesta vaikuttanut myöskin se, että se esiintyy myös kaikkien aikojen suosikkimuusikkoni taiteilijanimessä...

Kuva täältä.

Augusten Burroughs - A Wolf at the Table
Picador, 2009
251 sivua