Yksi näistä kirjoista oli Jeffrey Eugenidesin Virgin suicides. Olin jo pidemmän aikaa halunnut tutustua kirjailijan tuotantoon, varmaan suunnilleen siitä asti, kun ensimmäisen kerran kuulin Middlesexistä, mutta koska joku oli jo lainannut sen kotipaikkakunnan kirjastosta, päädyin Virgin suicidesiin. Eipä tässä mitään, pohdin itsekseni. Olen ollut aina ihastunut Sofia Coppolaan ja Kirsten Dunstiin. (Jälkimmäiselle minulla ei ole mitään selitystä. Kirsten Dunst on vaan niin ihana. En ole ikinä tavannut ihmistä, joka ajattelisi kanssani samalla tavalla. Tuttavapiirini on yleensä kehunut häntä parhaimmillaan ärsyttäväksi.)
Kirja on pyörinyt kiitettävästi mediamyllytyksessä, mutta yllättävää sinänsä, en tiennyt siitä mitään etukäteen. Toisaalta, kuinka paljon juonipaljastuksia on kirjassa, jonka ensimmäisellä sivulla tehdään äärimmäisen selväksi, että kirjan päähenkilöt todellakin tappavat itsensä.
Puhuessani viidestä Lisbonin perheen utuisesta, kauniista ja tavoittamattomasta tyttärestä käytin sanaa "päähenkilöt", vaikka asia ei oikeastaan (oikeasti) ole näin. Kirja on kerrottu suorastaan nerokkaasti paljastamatta kertojan henkilöllisyyttä: hän puhuu aina epätarkoista meistä, eikä lukija voi täysin tietää, keistä oikein on kysymys. Itse määrittelisin "heidät" karkeasti naapurin pojiksi, jotka tarkkailevat vierestä Lisbonin perheen arkea. Tai ehkä pikemminkin epä-arkea, sillä perheessä on jotain hieman erikoista, niin poikien kuin minunkin mielestäni. (Meinasin ensin yleistää "lukijan mielestä", mutta enhän minä tiedä, mitä te muut Lisbonin perheestä ajattelette.)
Toki kirja kertoo osittain tästä itsetuhoisesta lapsikatraasta, mutta se on oikeammin tarina pienen kylän porukasta, joiden koko elämä on rakentunut yhden kiintopisteen ympärille. Sen kadotessa koko idylli alkaa hajota, ja kylän pojat saavat loppuelämänsä keräillä omituista todistusmateriaalia ja yrittää niiden avulla selvittää, mitä oikeastaan tapahtui ja miksi.
Virgin suicides on mainio esimerkki kirjoista, joista tapahtuu todella paljon tapahtumatta juuri mitään. Juonta kuljettaa eteenpäin Eugenidesin tyrmäävän ihastuttava kirjoitustyyli. Eugenides voi käyttää rumimpia tuntemiani sanoja ja saada ne kuulostamaan maailman kauniimmalta runoudelta. Hassua. (Osa kunniasta kuuluu tässä suhteessa varmasti suomentajalle - olen harvoin törmännyt näin osuvaan käännökseen.) Hassua on myös kaikkien henkilöhahmojen etäisyys. Lukija saa tietää heistä hyvinkin paljon, mutta kuitenkin liian vähän oppiakseen tuntemaan heidät kunnolla. Kertoja ikäänkuin olettaa, että lukija tuntee jo hänen piirinsä ja kaikki siihen kuuluvat. Suuria juonenkäänteitä saatetaan ohittaa tyynesti, "kyllähän te tästä jo tiedätte"-sävyyn.
Kirjassa ei ole turhia selityksiä, ratkaisua tai kritiikkiä, eikä masentava aihekaan tee kirjasta synkkää tai melankolista. Se on tarina nuoruuden ja aikuistumisen mysteereistä, mausteenaan hengiltä rutistettuja pehmoleluja, boolin tahmaama lattia, huulipunahylsyjä, hautausurakoitsijoiden lakkoja ja unelmointia. Suosittelen.
(Ja vähänkö odotan, että pääsen näkemään tän elokuvan, se näyttää niin ihanasti kuvatulta!)
Kuvat täältä ja täältä.)
Jeffrey Eugenides - Virgin Suicides : Kauniina kuolleet
(The Virgin Suicides, 1993)
Otava, 2003
suom. Juhani Lindholm
287 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti