Äärimmäisen lähelle

Sain viime jouluna lahjaksi kahdeksan ilmaislippua Finnkinoon, joten tänä keväänä on tullut käytyä ahkerasti elokuvissa! Olen päättänyt patistaa itseäni kirjoittamaan useammin, joten taidankin nyt naputella pari sanaa viime viikon elokuvakäynneistä.

Blogiani aiemminkin lukenut henkilö on saattanut huomata, että olen pikkaisen rakastunut Jonathan Safran Foeriin. Kun viime syksynä kuulin, että yhdestä kaikkien aikojen lempikirjoistani, Extremely Loud & Incredibly Closesta, on tulossa elokuvaversio, olin kaikkea muuta kuin iloinen. Ok, cast vaikutti ihan sopivalta, vaikkei näyttelijöiden ulkonäkö vastannutkaan lainkaan omia kuvitelmiani. Tykkäilen kuitenkin paljon Tom Hanksista (onko täällä joku, joka ei?) eikä minulla ole antipatioita Sandra Bullockiakaan kohtaan. Eniten minua huolestutti Oskarin rooliin palkattu Thomas Horn, sillä kuinka usein lapsi pystyy uskottavasti näyttelemään isänsä menettänyttä aspergerpoikaa?

Yritän kuitenkin aina hillitä negatiivista palautetta ainakin siihen asti, kun olen tutustunut teokseen. Niinpä varasin liput heti ensi-iltaan, sillä pitihän tuo leffa käydä katsomassa.

Kas, avain! Mutta mihin lukkoon se sopii?

Ja voi jumpe, kun Alexandre Desplatin sävellys lähti pyörimään, minä aloin itkeä lähestulkoon hysteerisesti. Alkuteksteistä saakka elokuva näytti kertakaikkisen upealta: kaikki kuvakulmat, värit ja asettelu olivat äärimmäisen harkittuja. Ohjaaja Stephen Daldry on tunnettu tunteellisista ja ajatuksia herättävistä elokuvistaan, ja herran toinen teos Lukija (jonka vihdoin pari viikkoa sitten katsoin) on mahdollisesti yksi hienoimmista kirjaelokuvista koskaan. Epäluulot Thomas Hornin näyttelijäkyvyistä olivat poissa alta nanosekunnin, poika on ihan mieletön! Muutkin näyttelijät istuivat rooleihinsa hyvin ja aidosti.

Elokuvantekijät eivät unohtaneet Oskarin rauhoittavaa tamburiinia, mistä oli hyvin iloinen. Oskarin "aina valkoisille vaatteille" huitaistiin kintaalla, mutta se ei suuremmin haitannut.

Teknisesti suoritus oli kerrassaan upea, eikä minulla ole mitään valitettavaa siltä puolelta. Tietenkin jotain tärkeääkin pitää automaattisesti jättää pois, kun yli kolmesataasivuista kirjaa sovitetaan valkokankaalle, mutta ELIC:n tekijät olivat keksineet todella nokkelia ratkaisuja, joiden avulla elokuvaan saatiin mahtumaan mahdollisimman paljon. Tärkeimmät teemat esiteltiin hyvin, ja valtavasta tunteellisuudestaan huolimatta elokuva ei yltynyt pateettiseksi. 

Voin siis täten iloisesti ilmoittaa, että maailman parhaasta kirjasta oltiin saatu muokattua oikein hieno elokuvaversio. Propsit tekijätiimille.

(Tosin täytyy vielä muistuttaa, että vaikka elokuva oli hyvä, niin alkuperäisteos on PAKKO lukea. Mieluusti ennen elokuvan katsomista.)

Hups, tulipa tästä pitkä! Taidan kirjoittaa toisen elokuvajutun sittenkin eri postaukseen.

(Kuvat täältä ja täältä.)