Poika ja sen hevonen sodassa

Vietin eilen aikaa yhden ystävän kanssa Helsingissä (oli mukavaa). Oltiin sovittu tapaaminen kolmeksi, mutta tietysti heräsin jo seitsemältä aamulla! Päätin lähteä liikkeelle aikaisemmin kuin oli tarkoitus ja käydä aamupäivästä elokuvissa.

Monet ovat varmasti eri mieltä (kuten aina), mutta minun mielestäni tämä kevät on ollut elokuvien osalta hienoa aikaa. Joka viikko teattereihin on tullut ainakin yksi leffa, jonka olen halunnut käydä katsomassa. Tänä lauantaina ajattelin vilkaista A Dangerous Methodin, sillä Keira Knightley on mun mielestä iiiihana. (Ainakin tästä valitettavan suuri osa tuttavapiiristäni on eri mieltä. Te, jotka tuomitsette Keiran jonkin Pirates of the Caribbeanin perusteella, katsokaa vaikka Atonement. Jos Keira on vielä senkin jälkeen mielestänne huono näyttelijä, okei. Sitten olemme vain eri mieltä.) Ko. leffa meni kuitenkin vähän huonoon aikaan, joten ostin hetken mielijohteesta lipun Sotahevoseen. 

Tarkoitukseni oli mennä katsomaan se jo ajat sitten maaliskuun alussa. Minusta oli aika hauskaa, että Finnkino päätti tuoda teattereihinsa kaksi Benedict Cumberbatchin sivuroolileffaa samana päivänä (toinen oli tietenkin upea Tinker Tailor Soldier Spy, jonka kävin katsomassa heti ensi tilassa. Siitäkin pitäisi ehkä joskus sanoa sananen.) Sotahevonen meni kuitenkin aina jotenkin tyhmään aikaan, ja vaikka muutaman kerran varasin siihen liput, jokin este aina ilmestyi tai väsymys yllätti ja niinpä sen katsominen jäi.

Istuessani Kinopalatsin pehmeillä penkeillä mietin hölmönä, että tässä sitä nyt ollaan menossa katsomaan heppaleffaa. Mitähän 10-vuotias Emma sanoisi? (Vastaus: varmaan kiljuisi riemusta. Olin äärimmäisen nolo heppafani.) 18-vuotias Emma meinasi kiljua riemusta, kun näki ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa Hobitin trailerin. Saisinko matkustaa pikakelauksella ensi joulukuuhun, kiitos?

Ja hei, voiko supertunteellinen ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva ja noin miljoonalla ihanalla brittitähdellä maustettu elokuva olla huono? Ei ainakaan tällä kertaa. Leffa suorastaan haisi rahankäytöltä: puitteet olivat ihan uskomattomat. Musiikista vastasi John Williams, joka teki jälleen kerran upeaa työtä. Teknisesti kaikki olikin jälleen erinomaisesti, ja elokuva saikin viisi teknistä Oscar-ehdokkuutta. Ohjaaja Steven Spielberg tunnetaan näyttävistä Hollywood-leffoistaan, ja luottohenkilöni Wikipedia luonnehtii herraa yhdeksi maailman menestyneimmäksi elokuvantekijäksi. Sotahevonen tuntuu Spielbergin parin muun henkeäsalpaavan upean teoksen rinnalla kuitenkin jonkin sortin välityöltä - visuaaliselta taidonnäytteeltä, johon on saatu kulumaan paljon rahaa ja resursseja. Juonellisesti elokuva jää kuitenkin vähän köyhäksi - tai sitten se yrittää liikaa, ja ylittää sopivan tunteellisuuspläjäyksen rajat.

Tämän kuvan funktio on ainoastaan ilmoittaa, että Emily Watson on mun mielestä iiiiiiiihana.

 Elokuva kertoo maalaispoika Albertista, jonka isä ostaa huutokaupasta liian kalliin hevosen. Ja vielä ratsun, eikä perheen oikeasti tarvitsemaa kyntöjuhtaa! Albert kuitenkin rakastuu heppaan ensi silmäyksellä ja lupaa kouluttaa siitä malliyksilön. Ylläripylläri, Albertista ja hevosesta (jolle annetaan nimeksi Joey) tulee erottomattomat. Kunnes sota ja talousvaikeudet koittavat, ja isä myy Joeyn upseerille. (En ole ennen ollut mikään Tom Hiddleston-fani, sillä olen melko epäaktiivinen Marvel-scenessä enkä ollut nähnyt jätkää yhdessäkään leffassa. Nyt voin ilokseni onnitella Hiddlestonia: hieno roolisuoritus! Hienosti sivuroolejaan näyttelevät myös lempparini Emily Watson, David Kross, Eddie Marsan ja Benedict Cumberbatch.) Tästä alkaa hevosen raskas tie läpi ensimmäisen maailmansodan. Aina silloin tällöin näytetään myös Albertin elämäntilannetta ja kaipuuta hevosestaan. Katsoja jännittää, pääseekö kaksikko enää ikinä nauttimaan leppoisasta maaseudusta ja tuoreen heinän tuoksusta.

Benedictillä on aika charmikkaat viikset, mutta voi pojat kun ne mokomat peittivät herran uskomattoman ylähuulen. :(

Hienoja teemojahan tässä käsitellään: ystävyyttä, urheutta, periksiantamattomuutta, sodan mielettömyyttä, bla bla blaa... Kuten sanoin, elokuva on välillä jopa liian tunteellinen, mutta toisaalta normikatsojiin se varmaan tehoaa: minä vuoroin hymyilin suu korvissa ja itkin hysteerisesi.

Eniten minua hätkähdyttivät äärimmäisen realistisesti kuvatut taistelukohtaukset. Muistin jälleen kerran, että hitto soikoon, tällaista on oikeasti joskus tapahtunut, tällaista on kirjoitettu historiankirjoihin. Itken melkein poikkeuksetta elokuvateatterissa, mutta tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun suoranaisesti vollotin. Elokuvan alkupuolella on kohtaus, jossa Benedict Cumberbatch johtaa joukkojaan yllätyshyökkäykseen saksalaista leiriä vastaan. Ratsastavista englantilaisista leikataan saksalaisten telttoihin, joissa partaa ajavat nuorukaiset kuulevat kavioiden kopinan ja katsovat toisiaan kauhuissaan ja neuvottomina. Ja Emma purskahtaa lohduttomaan, kovaääniseen itkuun. Sama toistuu säännöllisin väliajoin.

Vaikka elokuva on yleisvaikutelmaltaan ehkä hieman lattea, on siinä joitain uskomattoman hienoja kohtauksia. Salissa itkua tuhertaessani mielessä kävi välillä, että jos kaikki näkisivät tämän elokuvan ja ymmärtäisivät, mistä on kyse, maailman pahuus laskisi aika monta prosenttiyksikköä. (Tai sitten ei.)

(Kuvat täältä ja täältä.)