Well I Wonder

Ne, joiden kanssa olen viime aikoina kommunikoinut enemmänkin (ei kovin moni, heh), ovat kenties huomanneet, että olen taas kuunnellut The Smithsiä varmaan enemmän, kuin on terveellistä. Ilmeisesti täytyy vain hyväksyä se tosiasia, ettei Smithistä pääse koskaan irti: vaikka kuinka ajattelisin, että nuoruudelle tyypillinen epävarma ja yksinäinen aika on ohi, bändi hiipii aina salakavalasti takaisin elämääni ja iskee hiekkasäkillä takaraivoon. Hyvä niin, sillä enhän minä nyt tosissani halua joutua eroon lohduttajastani ja pelastajastani.

Aloin kuunnella The Smithsiä varmaan joskus yläasteen loppupuolella. Lukion toisena vuonna koitti eriskummallinen tauko, enkä kuunnellut tuota vihaista Manchesterilaisbändiä varmaan ainakaan vuoteen. Mutta sitten tänä keväänä Pärnussa päätin yhtäkkiä laittaa Strangeways, Here We Comen pyörimään ja siitä se alkoi.

Viimeinen naula arkussani oli tietysti Antti Nylénin esseekokoelma. Kun sitten kuulin, että Nylén on suomentanut Mark Simpsonin kirjoittaman Morrisseyn elämänkerran Saint Morrissey, olin mennyttä. En levännyt, ennen kuin teos oli hallussani (tosin vain lainassa kirjastosta) ja tuskin laskin sitä käsistäni, ennen kuin olin kolunnut sen läpikotaisin.

Olen aina suuresti ihaillut ja arvostanut The Smithsin entistä, kiisteltyä keulahahmoa. Mikä ehkä vaarallisempaa, näen itsessäni paljon Morrisseyn piirteitä. Meitä yhdistää otsatöyhtön lisäksi rakkaus musiikkiin, paikoitellen jopa kriminaalisesti vulgaari ujous, vegetarismi, omissa oloissa viihtyminen, lukeneisuus... Ok, on meillä myös paljon eroavaisuuksia, enkä tosiaankaan tahdo kuvailla itseäni Morrisseyn kaltaiseksi (koska Morrissey on, hitto soikoon, Morrissey). Tahdon vain sanoa, että Mozz on minulle hyvin, hyvin, hyvin läheinen.

Ja olikin suorastaan ihme, etten ollut lukenut tätä "elämänkertaa" jo aiemmin, varsinkin, kun se on ihan älyttömän hyvä. Elämänkerta lainausmerkeissä, sillä Mark Simpsonin kirja on tarkemmin sanottuna psykobiografia. Teosta on luonnehdittu hienoimmaksi psykologiseksi profiiliksi englannin älykkäimmästä, väärinymmärretyimmästä, rakastetuimmasta, aliarvioiduimmasta, hurmaavimmasta ja hälyttävimmästä poptähdestä, eikä suotta. Sen sijaan, että Simpson luettelisi kronologisessa järjestyksessä Mozzin elämän tapahtumia ja käännekohtia, hän keskittyy pohdiskelemaan ja valottamaan Morrisseyn "salaperäistä" persoonaa tähden sanoituksissaan, haastatteluissaan ja esiintymisissään jättämien vihjeiden perusteella.

Mark Simpson on ehdottomasti oikea henkilö tämän teoksen laatijaksi. Hän on hauska, tarkka, rehellinen, kärkäs, ärsyttävä ja rakastettava; kuten Laurence Phelean taannoin arvostelussaan kirjoitti, oiva match Morrisseylle. Välillä nauroin katketakseni Simpsonin osuville heitoille, ja lopun aikaa toivoin, että tuttavapiiriini kuuluisi enemmän fellow-Mozz-faneja, joiden kanssa voisin keskustella lukemastani. (Jos olette siellä, ilmoittautukaa!)

Ehkä kaikista liikuttavinta kirjassa on Simpsonin itsensä superfanius. Arvostus Morriseytä kohtaan suorastaan valuu sivuilta, muttei ole silti sumentanut kirjailijan silmiä. Esipuheensa jälkeen hän käyttää luvun selittääkseen, mikä hänet on saanut hänet naputtelemaan lukijan käsissä lepäävän teoksen. En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa Simpsonin kertoessa Mozz/The Smiths-huumassa vietetyistä vuosistaan, jotka kuluivat maaten kurjan vuokrakämpän sängyllä bändin tuotantoa kuunnellen ja yleisesti köyhäillen. Niille teistä, jotka olette kirjan lukeneet: tuossa kohdassa on täsmällinen kuvaus siitä, mitä meikätyttö tekee ensi vuonna. En tiedä, olenko iloinen vai huolissani.

Ainoa "vika" teoksessa on kenties se, että se edellyttää lukijalta jonkin sortin aiempaa The Smiths/Morrissey-tuntemusta. Muuten puoli-irrallinen pohdinta saattaa tuntua hieman vaikeaselkoiselta. En kuitenkaan haluaisi laskea tätä viaksi, sillä turhan selityksen puuttuessa Simpsonilla on mahdollisuus (ja hyvin aikaa) kurkistaa syvemmälle tähden persoonaan. Ja hei, kuinka moni Morrissey/The Smiths-pimennossa elänyt etsii käsiinsä tämän tarkan psykobiografian? Mozz-faneille kirjan lukeminen on sen sijaan välttämätöntä.

(Arvatkaa muuten mitä, meikkis haki hetken mielijohteesta Ruisrockin talkootyöläiseksi! Eikä kaduta yhtään! Päinvastoin, olen ihan helkutin innoissani: olen kaihoistasti tarkkaillut esiintyjälistaa ja angstannut, kun minulla ei oikeasti ole varaa mennä kolmeksi päiväksi festareille Turkuun, mutta toivottavasti tämä on ratkaisu ongelmaan.)

Kuvat täältä, täältä ja täältä.

Mark Simpson - Pyhä Morrissey
(Saint Morrissey, 2003)
Sammakko, 2006
suom. Antti Nylén
288 sivua